Jesuitismi ja valkoiset valheet
© Fra Nefastos 2009
I
Jesuiittojen kerättyä aikanaan varsin erikoislaatuisilla toimintamenetelmillään huomattavaa vastustusta ei-roomalaiskatolisten piiristä, sana ”jesuitismi” tuli tarkoittamaan samaa kuin häikäilemätön pettäminen ja sanojen kääntely miten tahansa niillä vain voidaan saavuttaa jokin oma, erityisen tärkeäksi tai pyhäksi koettu tarkoitusperä. ”Tarkoitus pyhittää keinot” oli tai vähintäänkin sen koettiin olevan jesuiittojen omaksuma toimintamalli kaikissa tilanteissa: ”Jumalan suuremmaksi kunniaksi” olisi siten mikä tahansa sallittua.
Kaksi epäilemättä suurimpaan ääneen tällaista turmiota vastaan nousseista kirjoittajista olivat molemmat alun perin lähtöisin idän kirkon huomasta: teosofinen oppiäitimme Blavatsky ja hänen aikalaisensa, romaanikirjailija Dostojevski. Kuten kirjoituksessa Vasemman Käden Tie on esitetty, Blavatskyn puheet ”jesuiitoista” pyrkivät selvästikin kuvaamaan ei niinkään paljon ”Jeesuksen Seuran” jäseniä kuin koko ylempänä esitettyä filosofiaa toteuttavien ihmisten ryhmää, organisoituna toimintaan oman idealisminsa puolesta. Tässä yhteydessä ei ole tarpeen ottaa kantaa siihen, missä määrin katolinen jesuiittaveljeskunta mahdollisesti toteuttaa tai on toteuttanut tämäntapaista idealismin muotoa: esitetyssä merkityksessä on ”jesuitismi” kuitenkin viimeistään mainituilta kirjoittajilta saanut eräänlaisen yleismerkityksen nykyiseen kielenkäyttöön – ehkäpä samaan tapaan kuin sana ”inkvisitio” ei suinkaan nosta monenkaan nykykuulijan mieleen sanan kirjaimellista merkitystä neutraalista tutkimuksesta.
Myös satanismissa, niin vanhemmassa kuin uudemmassa, löytyy usein viitteitä tämäntyyppisen toimintamallin, sävytettyjen sanojen avulla manipuloinnin, arvostamiseen. Jotkut menevät niin pitkälle, että kutsuvat toisten ihmisten manipulointia ja pettämistä magian nimellä, ja kokevat sitä suurempaa nautintoa mitä enemmän kykenevät käyttämään sanoja ei paljastamaan vaan peittämään tosiasioita omaksi hyödykseen. Mutta harmaan magian arki- ja tyhjänpäiväisimpien muotojen diletantit sikseen, valtaosa meistä ihmisistä kokee ainakin jonkinasteisen valehtelemisen ja pettämisen hyväksyttäväksi. Puhutaan ”valkoisista valheista” kun tarkoitus ei ole vahingoittaa ketään eikä luoda sen suurempaa petoksellista hyötyä kuin jostain arkipäiväisestä tilanteesta helpolla pääseminen tai jonkun henkilön harhauttaminen ”hänen omaksi edukseen”, kuten saatamme itsellemme vakuuttaa.
Muissa yhteyksissä on esitetty joitakin näkemyksiä mainitunlaisen jesuiittaetiikankin edustamasta harmaasta magiasta eli laajimmin käsitettynä siitä elämäntavasta, joka toimii rationaaliselta enemmän kuin eettiseltä pohjalta, ja joka pyrkii ikään kuin hyvin tarkkaavaisella älyn prosessilla uuttamaan esiin kunkin tilanteen maksimaalisen hyödyn, sulkematta itseisarvoisesti pois mitään keinoja. On todettu kuinka tällaisella lähestymistavalla on huomattavat ansionsa ja kuinka joillakin vanhan maailman muotosidonnaisilla moraaliopeilla voisi itse asiassa olla paljon opittavaa tällaisesta korostetun neutraalista suhtautumistavasta; mutta samalla olemme ilmaisseet näkemyksemme, jonka mukaan ilman ”mustan” ja ”valkean” magian lajeista saatua IDEALISTISTA impulssia joka antaa jopa keinoillekin oman itseisarvonsa – positiivisen tai negatiivisen – on jesuitismin omaksuma lähestymistapa epätyydyttävä ja riittämätön, eikä sellaisenaan hyväksyttävissä.
II
Jotta voisimme toteuttaa nykyaikaisen okkultismin erästä oleellista perusideaa sellaisena kuin me sen koemme ja jollaisena se on Azazelin Tähden perustuskirjaan otettu, nim. välttämättömyyttä vastakkaisina koettujen näkemysten yhdistämiseen ymmärryksen ja rakkauden alaisuudessa, meidän tietenkin on ensin kyettävä mahdollisimman hyvin ymmärtämään ne ”vastakkaisina koetut näkemykset”, joita pyrimme yhdessä toteuttamaan. Juuri tämä tarve auttaa meitä käsittämään syyn siihen, minkä tähden pyrkimys välttää kaikkea valehtelemista on erittäin tärkeä asia.
Me luomme itseämme luodessamme näennäisesti ulkomaailmaa, ja me luomme ulkomaailmaa jokaisella teolla mitä teemme. Kaikki mitä me teemme, sanomme tai ajattelemme on kaksisuuntainen väylä: me annamme impulssin ulospäin, ja samalla vastaanotamme itseemme vastaavanlaisen impulssin magneettisen sitoumuksen. Profaanille tämän asian käsittäminen on vaikeaa mutta okkultistille sen tulisi olla helppoa, sillä tuohon kyseiseen lakiin perustuvat hänen erilaisten harjoitustensa sovellutukset. Ei ole mahdollista luoda väylää joka toiseen suuntaan välittäisi erilaista energiaa kuin toiseen, vaan mitä tahansa taipumuksia me luomme itseemme toimimalla tietyllä tavoin, noita samoja taipumuksia (jotka selvänäkijä näkisi omien herkkäaineisempien muotojemme objektiivisina värähtelyinä) käyttävät ne impulssit, jotka meihin itseemme vaikuttavat. Mitä tästä seuraa, suhteessa käsiteltyyn aiheeseen? – Valehdellessamme me siten nostamme usvaa myös omien silmiemme eteen, vääristämme omien sisäisten aistimiemme toimintaa hienovaraisella tavalla, ja tämä tekee mahdottomaksi kehittää sen enempää kokonaisvaltaista älyä kuin selvänäköistä intuitiotakaan. Jos älymme kehittyykin, se kehittyy muotopuoleksi; ja jos intuitiomme kehittyy, se peittää enemmän kuin paljastaa, vaikka kokisimme saavamme minkä tahansa laisia välähdyksiä tuonpuoleisesta todellisuudesta.
Tämän vuoksi vanhassa joogassa, jossa kolmea syvällisempää vaihetta edelsivät kymmenen alustavaa edellytystä, heti toisena näistä edellytyksistä vaadittiin luopumista valehtelemisesta. (Ensimmäinen edellytys oli tappamisesta luopuminen.) Tätä asiaa, vaikka ja ehkäpä koska sen tulisi olla itsestäänselvyys, on vain vähän erikseen käsitelty okkulttisessa opetuksessa. Tunnemme kaikki Baconin tunnuslauseen ”Tieto on valtaa”, ja aivan erityisesti tämä pitää paikkansa okkultismin suhteen: tieto, ei käsitettynä hajanaiseksi triviafaktatiedoksi ulkoisista asioista, vaansisäistetyksi sielun tiedoksi, on salatieteellisen kehityspyrkimyksen tärkeä lähtökohta. Tietomme olemme me itse, koko olemuksemme on tietoa, ts. tietoisuuden hyödykseen käyttämiä mentaalisen avaruuden instrumentteja: sisäisiä oivalluksia ja tosiasioita.
Pulma on siten selvänä edessämme: jos koko ponnistuksemme tähtää lopulta tietoisuuden avartamiseen, on eräs kaikkein suurimmista hankaluuksista mitä voimme itsellemme okkultismin tiellä kehittää se, että nostamme eteemme sen mentaalisen esteen, joka syntyy muiden pettämisestä. Jos haluamme puhdistaa mielen linssin, älkäämme valehdelko: jos valehtelemme, emme enää voi luottaa oman sisäisen silmämme antavan meille neutraalia kuvaa maailmasta. Eräs kaikkein oleellisimpia tekijöitä okkultistin ponnistuksessa on sulauttaa mielen erilaiset kyvyt toisiinsa tavalla, jossa niiden eri aspektit täydentävät toisiaan – intuitio ja kriittisyys, äly ja tunne, aavistus ja tarkkaavaisuus, avoimuus ja selväjärkisyys, jne. Valitettavasti okkultismiin on totuttu liittämään myös aivan päinvastaisia ajattelumalleja; sellaisia, joiden mukaan yhä suurempi taipumus kuvitteluun ja sisäisten fantasioiden totena pitämiseen merkitsisi samaa kuin yhä suurempi maaginen edistyneisyys. Nykyaikana, jolloin yksilöllisyyden korostuminen on niin tärkeää, on tämä korostuneisuus usein vaarassa sitoutua persoonallisten kuvittelujen nostamiseen kohtuuttoman korkealle. Okkultisti tarvitsee hyvää mielikuvitusta, ja kehittääkseen mielikuvitusta hänen on oltava kosketuksissa omaan alitajuntaansa; mutta alitajunnan astraalisesta piiristä tuotujen kuvien tulisi aina olla koeteltavissa järjen kovasinta vastaan.
Niinpä meille on hyvin tärkeää olla rehellisiä ennen kaikkea itsellemme, ja tarkasti punnittava kaikkia kokemuksia. Vastassamme on kuitenkin myös toinen ongelma, ja se koskee mahdollisimman selkeän rehellisyyden pyrintöä suhteessa muihin ihmisiin. Eliphas Levi toisti usein salatieteen kolme säädöstä muodossa: ”Tietää, tahtoa, vaieta.” Ja näistä kolmanteen – kun olemme saavuttaneet tiedon rehellisyydellä – liittyy se, että me emme VOI sanoa kaikkea. Tähän sanaan ”voida” ei tarvitse tässä liittää muuta kuin kirjaimellinen tulkinta: ihmisen ei ole mahdollista esittää asioita absoluuttisen neutraalisti. Vaikka sanoisimme vain kyllä, kyllä ja ei, ei muistaen että muu on pahasta, niin silti valitsemamme yksinkertainen esitys aina johdattaisi kuulijaa väistämättä johonkin sävyttyneeseen suuntaan riippuen tilanteesta; ja vastaavasti, jos yrittäisimme suurella sanojen määrällä tehdä selviksi kulloinkin käsitellyn asian kaikki mahdolliset tekijät, hukkuisivat tärkeät asiat vain sivuasioiden alle, eikä koko asiaa voitaisi käsitellä loppuunsa lainkaan saati siten, että siitä enää mitään hyödyttäisiin. Dynamiikka, elämä katoaa moninaisuuteen, ja siten meidän on väistämättä aina valittava mitä sanomme ja mitä jätämme sanomatta.
III
Mitä vähemmän tieteellis-analyyttistä on ilmaisu, sitä suurempi osa siitä on runoutta ja suggestiota: mitä luonnollisimmin ei-eksaktia sanan totutussa merkityksessä. Siten koko okkultismin kieli, joka pakostakin on tietyn rajan ylittäessään harvoin tieteellis-analyyttistä, perustuu runoudelle (moniselitteisyydelle, assosiaatioille ja rytmiikalle) ja suggestiolle (idean suoralle siirtämiselle tahdosta tahtoon ilman välttämätöntä älyllistä osiin purkamista). Se mitä voidaan sanoa täysin selvästi profaanilla kielellä on profaania; esoteeriset asiat ovat esoteerisia juuri sen tähden, että niiden välittäminen ei ole mahdollista pitäytymällä yksinomaan oppikirjatyylissä.
Tästä seuraa tietenkin, että kaikki puhe, sanat ja esitykset ovat suhteellisia: kaikki tosiasiat ovat itse asiassa sanottavissa niin monella tavalla, että tilanteesta riippuen asia voi saada suoranaisesti päinvastaisen ilmaisutavan kuin jossakin poikkeavassa kontekstissa. Onko Jumala olemassa? Kyllä ja ei. Onko sielu kuolematon? Kyllä ja ei. Onko olemassa ehdotonta moraalia? Kyllä ja ei. Ja tämä sama kyllä ja ei-vastaus kuuluu itse asiassa jokaiseen syvällisempään kysymykseen juuri siksi, että ”kyllä” ja ”ei”, musta ja valkoinen, niin ja näin ovat ehdottomia tosiasioita vain arkilogiikan näkökulmasta, kun taas todellisuuden näkökulmasta ne ovat ”kuuta osoittava sormi” – ei asia, vaan tapa osoittaa asiaa.
Niinpä jokainen tosi okkultisti on pakostakin ”jesuiitta” siinä merkityksessä, että hänen sanansa on aina luotava tilannekohtaisesti. Erona tuohon syvästi ja syystä moitittuun alkuperäiseen oppiin on vain se, että toisessa näistä muuttuvaa ilmaisua käytetään paljastamaan totuus, toisessa kätkemään se. Vaatii sekä älyä että sydäntä nähdä aivan kristallinkirkkaasti ja selvästi tämä tärkeä ero, mutta jos tarpeelliset ominaisuudet on kehitetty, tuo ero on todellakin selkeästi havaittavissa, eikä mitään sameaa välitilaa synny: absoluuttinen rehellisyys on mahdollista maailmassa jossa kaikki virtaa, sillä pitäen katseensa todellisessa ihminen osaa aina ”osoittaa kuuta”, missä tahansa se liikkuukin.
Mutta jos tässä asiassa on vielä pientäkin epäselvyyttä, tulisi okkultistin keskittää huomionsa mitä väkevimmin siihen, että hän esittää asiansa mahdollisimman eksaktisti. Eivät ainoastaan harkitut valheet vaan myös liioittelu, vähättely, tosiasioiden värittäminen ja oleellisten asioiden kertomatta jättäminen ovat haitaksi hänen harjoitukselleen tiedon ja siten todellisen voiman saavuttamiseksi. Vasta kun tämä alleviivatun rehellisyyden vaihe on kyetty läpikäymään onnistuneesti, syntyy kyky kommunikoida oikein jokaisen tilanteen ehdoilla. Kyse on siten myös diplomatiasta, mutta tuon diplomaattisuuden syynä ei saisi olla konfliktien pelko (sillä konflikteissa on usein ainakin teoreettisia kasvun mahdollisuuksia). Diplomaattisia sanoja käytetään aivan liian usein ongelmien ohi luovimiseen, kun niitä pitäisi käyttää noiden ongelmien mahdollisimman hellävaraiseen käsittelyyn.
Voidaan kysyä onko tämä mitään okkultismia, ja eikö kyseessä ole ennemminkin hyvin tavanomainen, arkieettinen kannanotto. Mutta vastaus on selvä: okkultismi on ytimellisesti etiikkaa, sen on pohjattava elävän elämän käytäntöön josta se kasvaa ja kehittyy, ja jokainen elävän elämän käytäntö on perimmiltään eettinen valinta. Joka osaa valjastaa tuon jokaisen hetken latauksen astuu nopein askelin kohti suurta luovuutta, nerokkuutta ja, todellakin, adeptiutta. Tämä vaatii ei ritualistiseksi rajattua, vaan jokahetkistä ja kokonaisvaltaista ponnistusta, ja tuon ponnistuksen pohjasävelen on oltava rehellisyys, mahdollisimman syvä totuudessa pysyminen.
Rehellisyys ja totuudellisuus eivät myöskään merkitse samaa kuin tahdittomuus tai mauton psykologinen ekshibitionismi. Ei ole rehellisyyden vastaista pidättäytyä kritiikistä josta olisi vain vähän tai ei lainkaan hyötyä (kuten asia melkein aina nykyään on, ihmiskunnan kollektiona joskaan ei yksilöinä saavutettua älyllisen itsenäisyyden asteen), eikä liioin jättää vastaamatta kysymykseen, johon ei ole asiamme vastata. Levin neuvo ”vaieta” on hyväksi monessa tilanteessa, eikä tuohon vaikenemiseen liity mitään arvokkaaksi tekeytyvää juroutta, vaan ainoastaan kyky olla puhumatta asioita joita tilanne ei vaadi. Tällöinkin voimme puhua avoimesti muista asioista. Okkultisti voi tarvittaessa osallistua kevyeen keskusteluun ja samalla pitää huolta siitä, että hänen mielenrauhansa ei millään tavoin järky, kuten väistämättä kävisi jos hän ryhtyisi johonkin noista niin yleisistä seuraelämän huvituksista: pyrkimykseen käyttää sanoja vain luodakseen itsestään kiinnostava vaikutelma; tärkeiden asioiden käsittelyyn vain keskustelun tuoman nautinnon ja lisääntyneen omanarvontunteen vuoksi; läsnäolevan seuran vuoksi aivan muiden kuin todellisesti omien vakaumustensa esittämiseen; tai toisen henkilön kritisoimiseen tämän olematta paikalla, silloin kun kyseessä ei ole ongelmallisen tilanteen kartoittaminen vaan halu purkaa emootioitaan tunteiden sävyttämään kritiikkiin.
Lopuksi on vielä nostettava esiin eräs oleellinen totuudellisuuden harjoittamisen olemuspuoli. Se on itse asiassa vain johdonmukainen soveltuma tai lopputulos ylempänä esitetystä kokonaisvaltaistamisen vaikutuksesta, mutta saattaa nopeasti ajateltuna vaikuttaa siitä siinä määrin erotetulta, että asiaan on hyödyllistä kiinnittää erityistä huomiota. Tämä asia tai – jos ilmaisu sallitaan – fakta on, että jokahetkisen totuudellisuuden kokonaisvaltaistamisen harjoitukseen antautunut ihminen laajentaa rajoituksetta omaa okkulttisen voiman kehäänsä. Tehtyään yhdeksi objektiivisten tosiasioiden maailman ja subjektiivisen sisäpintansa todellisuuden okkultisti, paitsi että hänen mielensä harjoittuu tosiasioiden hahmottamisessa (viisauden ehdoton edellytys), myös aikaansaa niin sanotun itseyden ja niin sanotun toiseuden välille sellaisen yhdenmukaisuuden ja yhdentymisen tilan, että hänen mielensä hallitsee ulkoista todellisuutta yhä lisääntyvässä määrin. Jokainen ajatus, jokainen tunne, jokainen energiaimpulssi kertautuu – tai, paremmin sanoen, saa luonnollisen ilmennyksensä – siinä ulkomaailmaksi kutsutussa havaintokentässä, joka on luonto jatkuvan luomisensa tilassa. Tätä on magia korkeimmillaan ja puhtaimmillaan.
FINIS