Suhteemme eläinkuntaan ja vegetarismiin

© fra Nefastos 2007

Otsikkomme mainitsemasta aiheesta ei toistaiseksi ole olemassa minkäänlaista kannanottoa Azazelin Tähden filosofian nimissä, ja koska tällainen esitys on ollut suunnitteilla, hiljattain julkisuudessa käyty debatti eläinten oikeuksien tiimoilta tarjoaa hyvän ajankohdan oman näkemyksemme esittämiselle.

”Voiman kolminainen avain” esittää meille yhtä johdonmukaisen suhtautumistavan eläinkuntaa kuin mitä tahansa muutakin toiseuden edustusta kohtaan. Pyrkiä ymmärtämään / rakastamaan / toimimaan oikein estää selvästikin kaikenlaisten eksploitaatiounelmien kehittelyn. Juutalaiskristillinen myytti maailmasta, jonka Luoja on antanut ihmisten hyväksikäytettäväksi, on tullut tiensä päähän, mikäli kyseisellä symbolismin väärinkäsittämisellä omaa tietä voidaan sanoa olleenkaan. Toisaalta me emme käsittele asiaa minkään ”kestävän kehityksen” näkökulmasta jo senkään takia, että hypoteesi maailman rakenteen pirstovan säröytymisen mahdollisuudesta ei olisi puhtaasti negatiivinen meidän näkökulmastamme, joka pitää fyysistä olemassaoloa parhaimmillaankin vain käyttökelpoisena vertauskuvana, kiteymänä tai heijastuksena eikä eksistenssin primäärinä tavoitteena. Mutta kuten yhä uudelleen on Azazelin Tähden etiikan yhteydessä esitetty, hyväksyä KUOLEMA ja jopa palvoa sitä erinäisistä syistä on mitä täydellisimmin eri asia kuin hyväksyä KÄRSIMYS – etenkään silloin, kuin kyseessä ei ole luonnon oma ytimestä pintaan päin ilmenevä heijastus, vaan vaikutus objektista toiseen objektiin (en tarkoituksella puhu subjekteista tässä yhteydessä).

Ihmiskunnan suhde eläinkuntaan vastaa ymmärrettävästi sisäisen ihmisyksilön suhdetta sisäiseen eläimeen, siis manaksen suhdetta kâmaan, älyn suhdetta vaistoon ja himoon ¹. Nykyaikana tilanne on jo muuttumassa parempaan päin, mutta etenkin lähimenneisyydessä teologisen skolastiikan kaulapannasta irti juossut inhimillinen järki ehti musertaa tunne-elämän, teosofisesti sanottuna kâman, hyvin tiukasti saappaansa alle. Ihmisistä pyrittiin luomaan kuva täysin rationaalisina olentoina, joiden kylmää vapautta tunteet ovat omiaan vain sitomaan. Nykyaikana ymmärretään jo varsin yleisesti, ettei asia ole suinkaan näin yksinkertainen. Ihminen, vaikka hänen omin ihmisyytensä (vaikkei ”sisin itsensä”) asuukin nimenomaan älyssä, on kokonaisvaltaisena olentona yhtä lailla tunteva ja haluava olento, jonka olemuksesta tunteet ja halut tekevät eheän ja rikkaan – ne mahdollistavat tosin hänen kärsimyksensä, mutta myös hänen kehityksensä. Ihminen, joka hallitsee tunteensa ennen kuin on liuottanut älyään rakkauteen, on hyvin vaarallinen virhetekijä maailmassa: hänen rakenteestaan puuttuu se venttiili, jonka kautta luonto pääsee toimimaan yksilössä ja korjaamaan mielen luomia erehdyksiä näennäisesti horjuttamalla, mutta tosiasiassa tasapainottamalla yksilön sisäistä järjestelmää. Niinpä meidän ei tule pyrkiä kahlitsemaan ja pakottamaan eläinkuntaa sen enempää sisässämme kuin ulkoisestikaan. Folkloressa velhon tai shamaanin seuralaisena usein tavattu ”lemmikki” (familiaris) kuvastaa juuri tätä hallittua (ei orjuutettua) eläinluontoa ja subjektiivista piilotajuntaa, johon okkultisti on saanut elävän, symbioottisen yhteyden.

Kun puhutaan seuroista joilla on edes jonkinlaista julkista toimintaa ja siten ”eksoteerista dharmaa” suhteessa ympäröivään yhteisöön, on hyvä välttää kulkemista kovin kauas omalta alueelta. ”Älköön kukaan unohtako omaa tehtäväänsä toisen ihmisen elämäntehtävän takia, olkoon tämä kuinka suuri; ihminen löydettyään oman elämäntehtävänsä, ottakoon aina tästä tehtävästään vaarin.” ² Tämän vuoksi mekin pyrimme olemaan ottamatta liian vahvasti kantaa tähän niin kollektiivin kuin yksilönkin kannalta eittämättä tärkeään asiaan, sillä se ei kuulu ensisijaisesti meidän tehtäviimme. Okkultistin tai okkultismia vakavasti tarkastelevan ihmisen tulee kuitenkin pyrkiä ymmärtämään, että tämä kyseinen seikka vaikuttaa mitä likeisimmin hänen omaankin kehitykseensä. Tarkoitan nyt sielullista kehitystä, sitä älyn ja tunteen ensiarvoisen tärkeää yhdistämistyötä, josta niin paljon on puhuttu, enkä tässä yhteydessä ota kantaa esim. eläinravinnosta luopumisen fyysisiin vaikutuksiin ³. Siinä missä asiaan on aikanaan (esim. 1900-luvun alun teosofiassa) asetettu paljonkin painoa, on modernissa okkultismissa melkein kokonaan unohdettu tämä oleellinen tekijä. – Luonnollisesti se on ”oleellinen”, sillä mikä kertoisi enemmän ihmisen sisäisestä tilasta kuin hänen suhtautumisensa niihin, jotka ovat hänen armoillaan! Voimakkaampia me ehkä kumarramme pelosta (kuten jumaluskoiset), mutta entä kun tullaan niihin Anima Mundin, pyhän elämänvoiman ilmennyksiin, jotka toden teolla ilmaisevat meille jumalallisen absoluutin ei enää uhkaavana, vaan alapuolellamme, periaatteessa tajuttuna, läheisenä? – Niinpä me kehotamme vakavasti kaikkia salatieteestä kiinnostuneita ihmisiä vakavasti harkitsemaan suhdettaan eläinkuntaan, sillä (ja tämä on sanottu turhaan niille, jotka toimivat vaikuttimenaan myötätunto, mutta sen sijaan tarpeellisena muistutuksena niille, jotka vielä eivät ole tätä tärkeää ominaisuutta kaikissa aspekteissaan aktualisoineet) me itse olemme kuin eläinkuntaa niille olennoille, jotka ihmiskunnan kohtaloita vartioivat.

Teosofit viittaavat eläinkuntaan joskus ”nuorempina veljinä”, mutta ehkä vieläkin oikeammin olisi verrata eläimiä ihmiskunnan lapsiin. Monikaan ehkei kykene suhtautumaan vakavasti siihen Argarizimin toisessa osassa esitettyyn väitteeseen, että juuri ihmiskunta synnyttää kulloisenkin eläinkunnan eikä luonto yksin, emmekä me tällaisen opetuksen uskonvaraisesti totena pitämistä edellytäkään. Ellei salatieteellinen tutkimus siten avaa yksilölle ovia tähän suuntaan, hän voi kuitenkin pitää esitystavan mielessään ainakin poeettisena verrantona, jolla on käyttönsä. Kyse on heikomman suhteesta vahvempaan. Jeesus opetti, että lasten turmelijalle ”olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.” ⁴ Ihmislapsessa on suurempi herkkyys ja suurempi potentiaali kärsiä ja turmeltua kuin eläimessä, mistä syystä lasta vastaan rikkoneella on todellakin monin verroin pahempi kärsimys tilillään kuin eläinkunnalle vahinkoa tehneellä – mutta itse idea on molemmissa tapauksissa sama. Lapset ja eläimet ovat molemmat aikuista ihmistä heikompia ja hänen armoillaan, ja siten näitä heikompiaan vastaan nouseva tekee paljon pahemmin kuin sellainen, joka nousee vertaistaan vastaan.

On osa aikamme suurta etäännytystä, että monet hyvin herkät ja empaattiset ihmisetkin ajautuvat tuottamaan suurta tuskaa eläinkunnalle vain sen tähden, etteivät he jaksa herätellä itseään ajattelemaan asiaa ja arkisten tekojensa vaikutuksia. Eläinaktivistien tavallaan ihailtava, mutta usein myös naiivi ja nuoruuden liiaksi innoittama vastakamppailu on omiaan täyttämään asialle muodostuneen pienen tarpeen lokeron, ja suuret ihmisryhmät jatkavat eläinkunnan sumeilematonta hyväksikäyttöä ikinä asiaa ajattelematta. Tämä on heidän oikeutensa ajattelemattomana massana, aikakauden tuotteena, jolla ei ole juurikaan yksilöllistä osallisuutta elämän toteutumiseen monisyisessä maailmassa. Okkultisti ei voi vedota tällaiseen syyhyn, sillä hän on aina yksilö, ja kaikki mitä hän tekee, hän tekee silmät auki ja vastuullisena toimijana. Meidän on turha syyllistää niitä, joilla ei ole kykyä ponnistella itseään irti kollektiivin paineen alaisuudesta, sillä he itsekin ovat hyvin vähän muuta kuin eläimiä; mutta omaa suhtautumistapaamme meidän on punnittava. Onko meillä muita kuin hedonistisia ja opportunistisia syitä pitää kiinni eläinravinnosta? Ellei ole, pidämmekö itseämme kypsinä okkultismin ja ykseyden filosofian opiskeluun, ellemme pyri osaltamme rajoittamaan tuskan tuottamista itseämme heikommille olennoille, jotka eivät koskaan ole eivätkä olisi voineetkaan tuottaa meille pienintäkään kärsimystä?

Tämä kysymys eläinravinnosta on ainoa kannanotto käytännön elämäntapojen suhteen, mihin Azazelin Tähden filosofia tarjoaa julkisesti ”virallisen” ⁵ kantansa – joka on kielteinen, vaikka ei missään tapauksessa fanaattinen: jokainen muodostakoon oman elämäntapansa oman harkintansa mukaan, eikä ketään katsota seuran toimesta tai sen sisällä karsaasti, jos hän omista syistään pitäytyy eläinravinnossa. Vaikka seuran eräänä ominaispiirteenä on nimenomaan painottaa elämäntapojen merkityksen suhteellista vähäarvoisuutta verrattuna itse kunkin omaan intentioon, älylliseen pohdintaan ja ponnistuksen sisäänpäiseen painottamiseen, tämä kysymys muodostaa poikkeuksen yksinkertaisesti siksi, että kyseessä on suoraan muihin olentoihin tarpeettomana kärsimyksenä heijastuva asia, jolle nykyaikana on vaikea löytää eettisellä pohjalla lepääviä vasta-argumentteja.

Varhaisempana maailmanaikana tilanne oli kovin toisenlainen, ja kuten luonnonkulttuurien yhteydessä havaitsemme, minne tahansa maailmankolkkaan luommekin katseemme, on eläimen ja ihmisen, metsästäjän ja metsästettävän yhteys ollut aito ja pyhä. Aivan kuten varhaisemmassa okkultismissa on tahtoa painotettu tunteiden kustannuksella siitä syystä, ettei ihmisen älyllinen puoli useinkaan ollut aivan henkistynyt eikä sillä ollut valmiuksia astua yhteyteen tunneluonnon kanssa, samoin makrokosmisen älyprinsiipin (ihmiskunnan) ja makrokosmisen tunneprinsiipin (eläinkunnan) välinen suhde oli väistämättä sellainen, että edellisen oli ikään kuin väkipakolla absorboitava itseensä jälkimmäistä. Näin ei asia enää millään muotoa ole. Inhimillinen äly on kehittynyt potentiaalina (!) korkealle ja kollektiivisena, mekanistisena järjestelmänä vielä korkeammalle. Samalla kaikki pyhyys on kadonnut ihmisten ja eläinten välisestä suhteesta, ja jälkimmäiset on suoranaisesti orjuutettu ei edes edellisten hyödyksi, vaan huvitukseksi ja nautinnoksi. Tämä ei ole mitenkään ihmeellinen ilmiö, vaan yksinkertainen sovellutus siitä luonnonlaista, joka saa vanhan maailmanjärjestyksen muuttumaan tarpeellisesta taannuttavaksi, hyvästä pahaksi, kun sen aika on ohi.

Meidän ei tarvitse ruoskia itsestämme esiin tämän asian fanaattisia esitaistelijoita, senkin tähden että sellaiseen työhön maailmassa löytyy muita järjestöjä ja järjestelmiä. Sen sijaan kehotamme kaikkia tämän artikkelin lukeneita vakaasti harkitsemaan omaa suhdettaan eläinkuntaan ja sen hyväksikäyttöön. Okkultismin näkökulmasta kysymys on paitsi eettinen, myös liittyy itse kunkin etsijän, pyrkijän tai oppilaan omakohtaiseen kehitykseen. Eläimet edustavat vastaavuuksien järjestelmässä hänen omia tunteitaan, ja ellei hän opi viisaasti ja aidosti rakastamaan näitä tunteitaan älyn kanssa tasavertaisina luonnon ilmennyksinä, hän ei opi muuntamaan intohimoja sisässään energiaksi ja lopulta taikavoimaksi. Kuten sanottua, tässä suhteessa aika oli aiemmin toisenlainen, mutta nyt on ponnistuksemme lähdettävä intentiosta – etiikasta – pyrkimyksestä ymmärtää kokonaisvaltaisesti. Kokonaisvaltaisesti me emme osaa ymmärtää niin kauan, kuin toimintamme ja maailmankatsomuksemme ovat ristiriidassa, niin kauan kuin älyllisesti hyväksymme ykseyden periaatteen, mutta käytännössä uhraamme alemman minämme hedonistisella tai sovinnaisella alttarilla sen, joka meille edustaa toiseutta ja huolenpidostamme riippuvaista energeettistä tekijää.

FINIS