© fra Nefastos 2006
Satanismin ja saatananpalvonnan niputtaminen samaan kategoriaan käsitetään usein yhä vieläkin ”virheeksi”, johon media ja yksinkertaiset ihmiset jatkuvasti syyllistyvät. Jokainen ”asioihin perehtynyt” (lue: jokainen internetistä tietonsa ammentava) ihminenhän muka tietää, ettei näissä kahdessa ole mitään yhteistä. Näin sen tähden, että saatananpalvonta on huumausaineita käyttävien nuorisorikollisten kieroutunutta puuhastelua, jonka ylle on puettu ohut uskonnollisuuden huntu, kun taas satanismi on Anton Szandor LaVeyn 1960-luvulla kehittämä elämänfilosofia, jonka mukaan ihminen = eläin, ja niin ollen oleellisinta elämässä on ottaa siitä ilo irti, eikä tukahduttaa luonnollisia viettejään.
Näin siis perinteisen selityksen mukaan. Haluaisin kuitenkin tarjota toisen näkökulman asiaan.
Ensinnäkin, molemmat nimikkeet – niin satanismi kuin saatanan palvontakin – viittaavat harvinaisen yksiselitteisesti juuri Saatana-nimiseen olentoon tai arkkityyppiin. Ottamatta tässä kantaa siihen, voiko arkkityypeillä olla jonkinlaista persoonallisuutta tai tosiasiallisesti yksilöllistä olemassaoloa lienee kuitenkin selvää, että tutkien yllä mainittuja kahta nimikettä sanajohdollisesti ymmärrämme, että niiden ero on ainoastaan seuraava: Saatanan palvoja suhtautuu antaumuksensa kohteeseen aivan varmasti uskonnollisesti; satanisti puolestaan ei välttämättä. Koska ”uskonnollisuus” ja ”palvonta” ovat kuitenkin monin tavoin tulkittavissa olevia sanoja, voiden liittyä osatekijöinä myös filosofisempaan maailmankatsomukseen, on satanistin ja Saatanan palvojan erotus tosiasiassa useimmiten veteen piirretty viiva. ”Mutta mitä!” – älähtää Saatanan Kirkkoon (Church of Satan) pinnallisesti tutustunut lukijamme – ”Satanismihan oli vain LaVeyn kehittämä nimike”… jne. – Väärin! ”Satanismin” käsitettä on käytetty jo vuosisatoja ennen LaVeyn aikaa. Ainoa mitä Anton-herra teki, oli anastaa tämä iskevä nimi ”satanismi” oman hedonistisen maailmankatsomuksensa käyttöön. Saatanan Kirkon jäsenet käyttäkööt halutessaan nimikettä ”satanismi” ainoastaan omaan ideologiaansa viittaavana, mutta kyseisen seuran ulkopuolelle ei tällaista luvalla sanoen erheellistä kantaa ole mitään mieltä adoptoida. Lukuisista henkilökohtaisesti tuntemistani vakaumuksellisista satanisteista ei yksikään ole Church of Satanin jäsen eikä monikaan edes jaa kyseisen järjestön maailmankatsomusta tai asioiden esitystapaa kovinkaan pitkälle, mikä ällistyttänee nettiselaimella itseään sivistäneitä ihmisiä.
Hyvä! Mutta kuinka sitten määrittelisimme näiden sanojen merkitykset? – Tämä on tärkeä kysymys, jos nimikkeitä ”satanisti” ja ”saatananpalvoja” tahdotaan käyttää aidosti informaation välittämiseen. Ehdotan seuraavanlaista, mielestäni realistista jakoa:
Satanisti on henkilö, jonka maailmankatsomukseen kuuluu Saatanan nimeä kantavan olemuksen – joka psyyken sisäisen tai ulkoisen, subjektiivisen tai objektiivisen tai sekä että – tunnustaminen todelliseksi, voimakkaaksi, ei puhtaasti kielteiseksi vaan tavalla tai toisella positiiviseksi ja kunnioitettavaksi hahmoksi tai voimaksi, johon kohdistuva arvostus ei ole kliinistä vaan eläytyvää. Satanistikin siis väistämättä ainakin hipaisee uskonnollista kontekstia, eikä Saatana voi merkitä hänelle pelkkää pseudonyymiä eläimellisille haluille tms.
Saatanan palvoja on myös pakostakin satanisti, mutta hänen antaumuksensa menee astetta syvemmälle uskonnolliseen kokemiseen. Hänen mielestään Saatana on tavalla tai toisella, tasolla tai toisella todella olemassa oleva jumaluus, ja tätä jumaluutta kohtaan Saatanan palvoja kokee suurta ja pyhää yhteyden tunnetta uskonnollisessa mielessä. Hän voi varustaa jumaluutensa pienemmällä tai suuremmalla määrällä ulkoisia, symbolisia attribuutteja tai nähdä tämän puhtaasti luonnonvoimana, mutta joka tapauksessa nimi ”Saatana” herättää hänessä hartauden ja innoituksen tunteita, joiden varassa hän rukouksin, rituaalein, mietiskelyssä tai muutoin lähestyy tätä herrakseen ja mestarikseen kokemaansa olemusta.
Henkilökohtaisesti minun on vaikea nähdä, mikä yllä esitetyssä voisi olla todistettavissa virheelliseksi esitystavaksi, ja ellei tällaisia virheitä tosiaan voida löytää ja todistaa, on siten seuraavat näkökannat hyväksyttävä oikeiksi:
1) Jokainen satanisti ei kannata Church of Satanin oppia. 2) Jokainen saatananpalvoja ei ole rikollinen. 3) Satanismi ja Saatanan palvonta eivät ole täysin eri asioita, vaan pikemminkin liki identtisiä.
Kohdan 1 hyväksymisestä seuraa puolestaan johdonmukaisesti uusia päätelmiä:
1a) Satanisti voi yhtä hyvin pitää arvossa hengellisyyttä kuin eläimellisyyttäkin; tämä nimike ei mitenkään ole todiste sen puolesta, että henkilö olisi hedonisti tai edes egoisti sanan perinteisessä merkityksessä. 1b) Koska Church of Satan edustaa hyvin populistista satanismia, kaikkein vakavimmat ja asialleen omistautuneimmat satanistit eivät aina tai useinkaan pidä valtavasti arvossa Anton LaVeyn näkemystä satanistisesta ideologiasta. 1c) Vakavalle satanistille nimike Saatana ei juuri koskaan ole pelkkä symbolinen nimike, vaan täysin todellinen olento, joskin tietysti aniharvoin kristillisen kirkon esitystavan mukainen pukinsorkkainen ja sarvekas ihmisten harhauttaja.
Samoin kohdasta 2:
2a) Koska rikollinen satanismi pitää sisällään suuret määrät ristiriitoja, älykkäät saatananpalvojat ovat useimmiten pikemminkin varsin lainkuuliaisia. Tämä on täysin mahdollista sen vuoksi, että heille Saatana ei ole kristillisen käsityksen mukaisesti absoluuttisen pahantahtoinen olento, vaan edustaa jonkinlaista erikoislaatuista ja torjutuksi tullutta kehitysvoimaa tms. 2b) Saatananpalvoja ei ole mitenkään välttämättä fanaattinen tai mielenvikainen sen enempää kuin minkään muunkaan uskonnon edustaja. Uskonnollisuus sanan laajemmassa merkityksessä on osa ihmispsyykeen olennaista toimintaa, ja todistettavasti monet elleivät useimmat ihmiskunnan kehittyneimmistä edelläkävijöistä ja neroista ovat olleet teistejä (/deistejä) eivätkä ateisteja. 2c) Saatananpalvonta kuten satanismikaan ei näin ollen ole mitenkään välttämättä pelkkää nuorison huomionhakuisuutta, vaan voi olla täysin vakava ja rationaalinen aikuisen ihmisen ideologia riippumatta yleisesti varsin haastavaksi koetusta symboliikastaan.
Kolmas kohta lienee edellisen esityksen valossa kyllin selkeä ilman jatkopäätelmiäkin.