© fra Nefastos 2009
Silloin tällöin voi vielä törmätä vanhaan tapaan jakaa ihminen kolmeen perusprinsiippiin: henkeen, sieluun ja ruumiiseen. Aivan erityisen yleinen tämä jako on kuitenkin arkikielessä; jokainen paitsi vannoutunein materialisti käyttää mainittuja määritelmiä jonkinlaisessa tarkoituksessa, jonkin intuition tai ajatuksen varassa. Mutta mitä ne loppujen lopuksi tarkoittavat?
Ruumiin luulisi olevan helpoin analysoitava: jokaisella meistä on aineellinen keho, monimuotoisten näkyvien ja käsinkosketeltavien kudosten kokonaissumma. Tosiasiassa sanaa ”ruumiillinen” on kuitenkin niin vanhoissa maailmankatsomuksissa kuin vielä nykyäänkin liitetty myös muihin kuin puhtaasti konkreettisiin asioihin. Ruumiilla ja ruumiillisella tarkoitetaan usein myös niitä tuntemuksia, jotka liittyvät voimakkaasti kehoon; sellaisia jotka ovat lähtöisin ruumiista, vaikka itsessään ovatkin näkymättömiä Aineelliset tarpeet ja näistä seuranneet tunteet ovat ruumiillisia, vaikka emootioiksi muuntuneina ne eivät enää ole käsinkosketeltavia.
Siten sielu ei pidä sisällään koko näkymättömän alueelle jäävää spektriä: suuri ellei suurin osa sisäisistä tuntemuksista on itse asiassa ruumiillisia, ei sielullisia; ne liittyvät ruumiiseen ikään kuin ulkoisen varjokuvana. Sielun ydin on nimenomaan yksilöllisyys, ja yksilöllisyyden pohja on äly, nerokkuus. Ulkoinen, konkreettinen maailma on kuin yksi suuri, yhteinen malli, jossa vaikuttavat ruumiit ovat tuon laajemman kokonaisuuden osia. Toisin kuin ruumiin prinsiippi, jonka jaamme kaiken ympärilläolevan kanssa, sielun prinsiippi on selkeämmin erillinen yksikkö. Toki, se toimii yhteisten (universaalien) lainalaisuuksien mukaisesti, mutta ytimellisesti se on yksikkö eikä ruumiin tavoin monikko. Sielu on ihmisen ydin, ja tuo ydin on abstraktia älyä. Abstaktinen kyky ei tässä kuitenkaan tarkoita loogis-matemaattista. Päin vastoin, loogis-matemaattisessa lahjakkuudessa kyse on useinkin siitä, että sielun painopiste on vahvasti aivoissa, ruumiin mentaalisessa osassa, johon samaistunut sielutajunta on ikään kuin luovuttanut oman talenttinsa mekaniikan lakien alaiseksi. Viime kädessä tuollainen älyn objektiiviseksi tekeminen ei ole edes mahdollista: vain mitätön fragmentti todellisuudesta voidaan havaita matemaattisin menetelmin. Empiirisellä tasolla tiedekin on todennut havaitsijan läsnäolon vaikuttavan tapahtumiseen eli itse havainnon näennäisesti kylmään ja objektiiviseen puoleen; ja vaikka puhdas äly itsessään on neutraali, ovat kaikki ne tavat joilla se valmistaa raa’an tietonsa käytännölliset dispositiot väistämättä subjektiivisia ja kaikkea muuta kuin neutraaleja. Pelkkää älyä ilman sydäntä, toisin sanoen tietoa ilman arvoja, ei voi ilmentyä. Elävä sielu – vastineena edellisille, materialistisen järjen herpaisemille sieluille – toimii aina shaktinsa (voimansa, vastaenergiansa) kautta, ja tuo shakti on luovaa kykyä, joka ei salli mitään keinotekoisia raja-aitoja. Aavistaen alkuperänsä muodottomassa todellisuudessa sielun energia luo ikuisesti uudenlaisia muotoja, ja tätä kutsutaan yleensä taiteeksi. Tietenkin vain pieni osa niin sanotusta taiteesta on aidosti sielukasta, ja tällöinkin se voi olla sitä pienemmässä tai suuremmassa määrin. Sanalla sanottuna, sielu on Lucifer: valontuoja, yksilöllisyyden ja kaiken luomisvoiman luoja.
Mitä sitten jää hengen osuudeksi? Helpoimmin näemme tämän ehkäpä vertaamalla kahta ihmistä, joista toinen on hyvin nerokas ja luova, omaleimainen ja erikoislaatuinen, ja toinen kaikkea muuta kuin omaleimainen, mutta sydämellinen, hyväntahtoinen, lempeä ja joka vailla kätkettyjä tarkoitusperiä pyrkii itsestään melua pitämättä auttamaan muita. Edellinen henkilö on vahvasti sielukas, jälkimmäinen voimakkaasti henkinen. Henkisyys ei ole suoranaisesti tekemisissä älynkykyjen eikä luovuuden kanssa: aidosti pyhä ihminen saattaa olla kaikkea muuta kuin omaperäinen, nerokas tai edes viisas. Hänessä on aktivoitunut aivan erilaisia olemuspuolia.
Mitä tästä jaottelusta pitäisi ajatella? Siinä on hyötynsä, ja se riittää melko hyvin arkielämän tarpeisiin. Se auttaa myös näkemään eri osatekijöiden merkityksen toisilleen ja kokonaisuudelle. Kuten esoteeriset ohjeet esittävät, ”äly plus henkisyys korottaa ihmisen” – pelkkä sielu tai pelkkä henki yksin eivät riitä nostamaan ihmistä arkielämästä korkeampaan, puhtaampaan ilmanalaan täytenä yksilönä. Henkeen keskittyneiden ihmisten on opittava tuomaan myös sielunsa kyvyt latentista tilastaan päivänvaloon; ja samoin nerokkaiden, luovien ihmisten on opittava tuomaan talenttinsa hengen käyttöön. Näiden kahden tasapainoisessa ohjauksessa ruumis ei voi olla kehittymättä täydelliseksi instrumentiksi, nopeammin tai hitaammin, temperamentista ja muista ulkoisista tekijöistä riippuen.
Ruumis, sielu ja henki vastaavat tietenkin myös kolmea gunaa eli perusominaisuutta tamas, rajas ja sattva, ja tätä kautta hyvin lukuisia kolminaisuuksia, kuten värejä musta, punainen ja valkea, jne. Teosofisista prinsiipeistä ruumis pitää sisällään linga sharîran ja kâman, sielu manaksen, henki buddhin, joka on âtman ilmentyvä aspekti ihmisyydessä. Jaottelusta puuttuva kâma manas on ruumiin ja sielun yhteisvaikutuksen tulos. Se ei kuulu sieluun, vaan on ruumiin alainen, mutta koska sen on mahdoton ilmentyä ilman yksilöllisen sielun alkuimpulssia, se ei kuulu pelkästään ruumiiseenkaan. Linga sharîra ja kâma ovat omavaltaisempia prinsiippejä; yllä esitettyä sanontatapaa hyödyntäen, ne ovat monikollisia, eivät yksilöllisiä attribuutteja, ja voivat ilmentyä ilman sielun heijastusta. Kâma manas voi niinikään ilmentyä sieluttomalla olennolla, mutta kyse on tällöin kuitenkin sielun jäännöksestä. Kâma manas ei todista sielun läsnäoloa, mutta kylläkin sitä, että se on joskus ollut läsnä; täysin astraalinen kâma (ruumiillisperäiset emootiot ja tarpeista syntyneet tunteet) taas voi vuotaa yleisestä astraalista ilman yksilöllisen sielun myötävaikutusta. Toinen puuttuva prinsiippi, prâna eli elinvoima, puolestaan on kokonaan omaa luokkaansa. Se läpäisee kaikki tasot kunkin tason omilla ehdoilla ja niistä omaksumillaan ilmennysmuodoilla; se on universaali liike, joka ajan ylittävillä tasoilla voi ilmentyä liikkeen liikkumattomana mallina, kosmoksen rytmisenä kaavana.
Käytännön puoleen taipuva lukija muistanee, että tätä kolmijakoa käytettiin ”Azazelin ruusukon” yhteydessä: kellon soitto otsan kohdalla liitetään hengen puhdistumiseen, sydämen kohdalla sielun puhdistumiseen, navan kohdalla ruumiin puhdistumiseen. Kyseisten paikkojen energiakeskukset ovat ne kohdat ihmisruumiissa, joissa kyseisten perustekijöiden impulssi saa järjestyneen muotonsa.
FINIS