© fra Nefastos 2007
Mitä on rakkaus? Lyhyesti sanottuna rakkaus on ykseyden aistimista, näennäisesti toisistaan erotettujen olentojen sisäistä yhteyttä. Tämän ymmärtäminen antaa avaimen moneen aiheen tiimoilta syntyvään kysymykseen. On myös monta erilaista rakkauden muotoa, riippuen siitä millä tasolla kyseinen ykseys koetaan: fyysisellä (seksuaalisuus), psykologisella (toveruus), sielullisella (veljeys) tai henkisellä (jumalallinen ykseyskokemus), ja vielä näiden erilaiset asteet ja aspektit.
On filosofinen selviö, että kosmos ilmentää viime kädessä nimenomaan ykseyttä. Niinpä jokaisen erillistyneen olemuksen toiminta on jatkuvassa yhteydessä moniin muihin olemuksiin monella eri tavalla. Itse asiassa kaikki havaitseminen on jo itsessään havaitsijan ja havaitun ykseyttä, havaitun kuvan kertautumista havaitsijassa: kukaan ei voi missään olosuhteissa olla erotettu kokonaisuudesta, sillä juuri kokonaisuus on synnyttänyt jokaisen olennon ja kannattelee jokaista olentoa: tuossa kokonaisuudessa, olemassaolon absoluutissa ”me elämme ja liikumme ja olemme”. Sen tähden on usein sanottu Jumalan olevan viime kädessä rakkautta; rakkaus oikein käsitettynä on kaiken ilmennyksen ensisijainen perusta.
Kovan linjan satanistit voivat tuskin hyväksyä näkemystämme rakkauden todellisuudesta ja sen mahdollisesta, jopa välttämättömästä yhteydestä filosofiseen satanismiin. He kokevat tämän sanan ”rakkaus” tavalla tai toisella alemman psykologian kontekstissa (nim. kuvaamaan jonkinlaista väärää riippuvuutta toisista, yksilön heikkoutta) – tai mikäli käyttävät sanaa positiivisessa valossa, he antavat sille kovin etäisen, julman ja yksipuolisen selityksen. Tosiasiassa rakkauteen liittyvät kaikkien tasojen toiminnat, ja koska ainoastaan sielulliselta pohjaltaan harmoninen yksilöllisyys voi kyetä aidosti kehittymään sieluna, me ehdottomasti emme saisi karsinoida rakkauttamme, kuten Vasemman Käden Tiellä helposti tehdään.
Tuo tie, johtuen sen syvästä dynaamisuudesta, erehdytään usein käsittämään yksipuolisuutena. Vasemman tien seuraajat toteuttavat siten rakkauttakin yleensä joko vain fyysisesti tai vain idealistisesti, ts. uskovat lihaan mutta eivät aitoon henkisyyteen, tai toisin päin. Tämä vääristynyt tapa nähdä asiat johtaa ajan kuluessa väistämättä syviin ongelmiin. Ilmennyksen maailmassa kaikkein konkreettisimmat asiat – kuten ystävyys eli rakkaus mielen tasolla, tai seksuaalisuus eli rakkaus ruumiin tasolla – ovat hengen arkkityyppien manifestaatiotapoja, niiden emanaatioita eli luontaista heijastusta aineessa. Joka tarttuu vain fyysiseen rakkauteen ja hylkää henkisen, hylkää hengen kanssa myös omat kehittymismahdollisuutensa, sillä yksilön kuolemattomuus voidaan rakentaa vain hengen pysyvän kallion perustalle. Joka tarttuu vain henkiseen rakkauteen ja hylkää fyysisen ja psykologisen rakkauden tekee itsensä epäinhimilliseksi, vääristyy ihmisen irvikuvaksi.
Tämä johtuu siitä okkultismin perusteesistä, että ihminen on itsessään mikrokosmos – kokonaisuuden täydellinen kuva. Ellei hän kykene vastaamaan kokonaisuuden jokaisen olemuspuolen haasteeseen ja ilmentämään itsessään koko kosmista harmoniaa, hänen olemuksensa vääristyy ja luhistuu. Kyseistä ”vääristymisen ja luhistumisen” prosessia kutsuvat ihmiset ”pahuudeksi”. Tämä pahuus on syntyisin sielun säröstä, joka aikakausien kuluessa laajenee ja laajenee, kunnes sielun symmetria on niin pahoin rikkoutunut, ettei se enää osaa tukeutua Ainoaan Kuolemattomaan, menettää monadisen jalansijansa hengessä, ja murtuu. Tässä traagisessa murtumisprosessissa epäonnistunut sielu aiheuttaa kokonaisuuden Suureen Työhön paljon hämmennystä ja turhaa tuskaa.
Yksipuoliset ihmiset ovat itse valitsemillaan elämän osa-alueilla suvereeneja, mutta heidän epäsäännöllinen neroutensa on heille este enemmän kuin hyöty, sillä hyläten elämän kokonaisvaltaisuuden he nerouttaan ilmentämällä yhä lisäävät oman yksipuolisuutensa vioittuneen magnetismin vetoa vain toiseen tai toiseen elämänaspektiin. Useimmat tällaisista ”liikaa teroitetuista sieluista” tietysti oppivat jossain vaiheessa, kuten asia ilmaistaan, sen verran nöyryyttä (mikä itse asiassa on hieman huono sana) että he kykenevät valitsemaan luonnollisen tien – ja sen mukana pyrkimyksen aitoon rakkauteen. Mutta kuten Dostojevski esittää, on olemassa niitäkin, ”jotka ovat pysyneet ylpeinä ja julmina, huolimatta siitä, että ovat kiistämättömästi tunteneet torjumattoman totuuden”. Tällaiset yksipuoliset ihmiset ovat satanisteja myös, mutta ”Naamion tien” (eli alaspäisen tien) kautta, Saatanan näennäisen ilmennyksen palvelijoina; heille rakkaus on todellakin hyvin arvoton tunne. Tällaista filosofiaa me emme arvosta emmekä pidä todellisena; se on seurausta koko ilmennyksen prosessin – Jumalan, kuten myös voidaan sanoa – perustavanlaatuisesta väärin ymmärtämisestä.
Niinpä yksilöllisyyden eheys, rakkaus ja aidon henkisen kasvun mahdollisuus ovat samaa kaikki. Kyseessä on ihmisyksilön elävä vuorovaikutus sen alati läsnä olevan toiseuden kanssa, joka muodostaa koko hänen ympäristönsä, jopa hänen ruumiinsa, jopa hänen psykologiansa taustalla vaikuttavat voimat. Itseys ei ole muuta kuin toiseuden ilmentymistä, kuten toiseuskaan ei ole muuta kuin itseyden – yksilön omaa – ilmentymistä 1. Nämä on käsitettävä yhdessä; jälleen kerran, oikea ja vasen tie on ehdottomasti yhdistettävä, jos haluamme todella ymmärtää mistä tässä kosmisessa näytelmässä oikein on kysymys, ja vaatia oman osamme muunakin kuin näyttelijöiden pois viskattavina naamioina jossain estradin laidalla.
Rakkaus ei ole lainkaan järjetön, vaan täysin filosofisesti eriteltävissä ja ymmärrettävissä oleva tunne, pyhä ykseyskokemus, johon koko ilmennys itsessään perustuu. Se on lîlan, kosmisen leikin syy – jos voidaan puhua ”syystä” sellaisen yhteydessä, joka ilmenee akausaalisesti. Se on spontaania tapahtumista, itseyden ja toiseuden pyhä kohtaaminen, kaiken energian ja voiman lähde, itse havainnon mahdollistaja, kaikkien olentojen laki mikrobeista jumaliin ja Absoluuttiin saakka. Joka halveksii rakkautta ei ole ymmärtänyt, mitä tämä sana todella pitää sisällään.
FINIS
- Tämän pohjalta ymmärrämme sen näennäisen ristiriidan taakse, minkä tähden tuhon prinsiippiä edustava Shiva on myös joogien (ts. okkultistien) suojelija, ja miksi hänen symboleitaan ovat sekä fallinen lingam että otsan kolmas silmä. Koko asiakokonaisuutta ei tässä kannata ryhtyä kuvaamaan, mutta lukija ymmärtänee näiden ykseyden / toiseuden, luomisen / hävityksen yhtymisen juuri kyseisissä symboleissa tai yhtä hyvin niiden toiminnan muodoissa. Kolmas silmä on buddhin kautta aineessa henkiseen toimintaan heränneen Egon pyhä aistin ihmisaivoissa, ja kykenee tavoittamaan ykseyshavainnon paljon suoremmin kuin vähemmän kehittyneet alemmat aistimemme – vaikka niidenkin toimintaperusta on samassa ykseydessä, kuten voidaan todeta. Sukupuolinen rakkaus, joka edustaa fyysisen ihmisen ”suurta eheytymistä”, merkitsee siten myös hänen symbolista kuolemaansa (voiman ulkoistumista eli siemenen siirtämistä tunnetun itseyden piirin ulkopuolelle), minkä vuoksi on sanottu että ”coitus on kuolema ja kuolema on coitus.” (Magna Mater, luku II.) Vastaavasti yksilön kuolema on ”Shivan” – siis juuri tämän paradoksaalin Saatanan arkkityypin – hävitysvoiman aiheuttama suuri yhtyminen kokonaisuuteen, selkeimmin ymmärrettävissä esim. siitä prosessista, jossa joogi voi kuolemansa hetkellä ”saavuttaa vapahduksen” – nimenomaan kolmannen silmän ykseysaistimuksen avulla, yhtyen aktivoituneen buddhin kautta yksilönä kokonaisuuden âtmiseen olemukseen ja saavuttaa väliaikaisesti tai lopullisesti suuren ykseyden – nirvânan. (Sillä, kuten Blavatsky esittää, ilman buddhia âtma on ihmisessä voimaton; tai voisimme sanoa, että sen ilmennys on tällöin epäinhimillinen – kyse on juuri yllämainitusta väärästä yksipuolistumisesta, joka aina on osoitus buddhin osittaisesta latenttisuudesta.) ↩