© Fra Nefastos 2010
I
Tämä kirjoitus on laadittu okkultistipyrkijöiden ja psyykkisesti herkkätuntoisten hyödyksi. Hyvistä lähtökohdista salatieteitä tutkiva henkilö ei välttämättä kohtaa lainkaan negatiivista pelon tunnetta tutkimustensa yhteydessä, mutta sitäkin useampi sensitiivi tietää omasta kokemuksestaan ”järjettömän”, toisin sanoen psyykkislähtöisen pelontunteen huomattavan suggestiovoiman.
Mitä on pelko? Vierauden reaktio, negatiivinen tunne toiseudesta. Sellaisena se on samaa olemusta vihan kanssa, sillä erotuksella että pelko on saman emootion vetäytyvä ja viha sen ulossuuntautuva ilmennysmuoto. Okkultistille separatistinen pelontunne on haitallinen, seurasi hän mitä polkua tahansa. Ne psyykkiset vallitukset jotka riittivät auttamaan minuuttamme kehittymään yli eläimen evoluutiovaiheesta ovat jo täysin riittämättömiä varustamaan meitä tosi ihmisyyden kyvyillä. Pelontunne voi auttaa vain olennon alimpien prinsiippien selviytymistä, ja niitäkin vain primitiivisiä uhkatekijöitä vastaan. Okkultistille, jonka kohtaamat vaarat ovat hienojakoisempia ja usein myös kontrolloidumpia, pelko muodostuu pian hyödyttömäksi tunnetilaksi.
Hyödyttömiksi käyneet tunnetilat eivät kuitenkaan välittömästi putoa pois mielemme rakenteista. Osa mielen kehitysprosessia on, että sen on osattava käyttää vanhentuneet psyykkiset muodot uusien ja parempien rakennusaineiksi. Luonto kierrättää kaiken energiansa: se ei poista tai tuhoa mitään, ainoastaan muuntaa. Niinpä pelkokin voi nousta atavistisena jäänteenä pyrkijän elämässä, jos psyykkisen herkkyyden kyky on olemassa. Milloin herkkyyden tila on saavutettu luonnollisia eikä keinotekoisia väyliä myöten, psyykkinen maailma muodostaa paitsi osan alemman (so. muodollisen) magian harjoitusta, myös väistämättä osan jokapäiväistä elämää nykymaailmassa: halusimme tai emme, meitä ympäröi psyykkinen ilmapiiri, jossa astraaliset ja ja sublunaariset impulssit jatkuvasti kulkevat kuin näkymättömät virtaukset liikkeelle pannussa vedessä. Ja milloin törmäämme negatiivisiin virtauksiin – tahallisesti tai tahattomasti lähetettyihin, elementaalisiin tai elementaarisiin – on meidän osattava ne tunnistaa, kohdata ja käsitellä. Yksioikoinen torjuminen on harvoin kestävä vaihtoehto, yllä mainitusta syystä: luonto ei harjoita niinkään poistotoimia kuin uudelleenmuovailua.
Pelko uskottelee, että sillä on kyky auttaa meitä löytämään poispääsy epämiellyttävästä tilanteesta. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa; ylöspäisen tien okkultistin kehitysasteella pelko ei voi auttaa meitä kohtaamiamme uhkia vastaan. Se hajottaa sisäisen eheytemme, se herpaisee itseluottamuksemme, se murtaa rakkauden yhtenäisyyden ja päästää negatiivisen suggestion kulkemaan sisäämme. Luottamus, rauhallisuus ja rohkeus niin elämän kuin kuolemankin edessä tekevät meidät todella kuolemattomiksi, pelko sen sijaan vain lisää haavoittuvuutta ja väärää toiseusvaikutusta oman mielemme sisällä.
II
Tämä on erittäin tärkeää senkin vuoksi, että kuinka laajasti tahansa haluammekin ymmärtää todellisuutta, on kuitenkin olemassa tahoja, joiden intressit käyvät muodollisesti omiamme vastaan. Näin on näennäisyyksien maailmassa, vaikka absoluuttista ei mikään vastustus ole eikä voi olla. Niin kauan kuin on olemassa vajavaisuutta maailmassa ja/eli meissä itsessämme, niin kauan heijastuu ulkopuolellemme voimia, joita emme voi hallita emmekä liioin sellaisinaan hyväksyä. Jopa teiden yhdistämiseen pyrkivä okkultisti, jolla ei ole syytä tuomita lähtökohtaisesti mitään eikä ketään, tietää että on olemassa entiteettejä jotka nousevat hänen ponnistuksiaan vastaan systemaattisesti. Nämä alaspäin vedetyt, kutsuttiin heitä/niitä millä nimellä tahansa, ovat omista, joko itsekkäistä tai idealistisista syistään hengen kokonaisvaltaista kehitysprosessia vastaan. Sellaisten tahojen asettama vastarinta on todellinen asia, ja hyvin usein näemme siihen viittauksia eri ryhmien okkulttisessa kirjallisuudessa.
Mutta meidän ei tule ajatella näin. Ryhtyä pohtimaan ja näkemään ympärillään mustien maagikkojen kätyreitä, dugpojen kirouksia, jesuiittojen juonia ja sen sellaista on omiaan herättämään meissä vain pelkoa ja suuttumusta – juuri niitä tunteita, jotka korkeammalle kehitykselle ovat aivan tarpeettomia, ja jotka päin vastoin tekevät meidät alttiiksi tuollaisten ”juonien ja kirousten” vaikutuksille. Näin ollen jättäkäämme asia mielestämme, ja ottakaamme itse vastuu kaikesta eteemme tulevasta: karma on lahjomaton ja taivuttamaton, emmekä me murehtimisella auttaisi itseämme tai muita millään tavalla. Kuten sanottua, pelko ei auta korkeampaa ihmistä, sen hyöty oli eläinihmisen elämän pitkittämisessä maailmallisia vaaroja vastaan. Omaa ylevää tietään kulkeva ihminen ei hyödy pelosta, vaan päinvastoin, pelko on vastustavien voimien tie hänen sisäänsä. Ihmisen pelästyessä (tai suuttuessa) häneen pääsee virtaamaan astraaliainetta ulkopuolelta, ja tuo aines kuuluu nimenomaisesti siihen oletettuun toiseuden muotokuvaan, jota pelästyimme tai jota kohtaan tunsimme vihastusta. Pelko tai viha on alitajuista kiinnittymistä pelon tai vihan kohteeseen. Muistakaamme, mitä puhuttiin ”Jumalan vihaamisesta” Argarizimin toisen osan esipuheessa: abstrakti viha, joka nousee ei ketään ulkoista tekijää vastaan vaan yksin Jumalaa, näennäisen vääryyden väistämättömyyttä vastaan, voi tulla kuin miekanterän sillaksi matkallamme viisauteen ja kaikkitietävyyteen, siten myös kaiken ymmärtämiseen ja kaiken anteeksi antamiseen. Mutta viha joka nostaa esiin suuttumuksen mitään erillistynyttä toiseutta kohtaan voi olla vain pelon ja riippuvuuden naamio.
Jokainen massojen psykologiaa tunteva tietää, että mikä tahansa hajanainen ihmisryhmä voidaan saada yksimieliseksi ja näennäisen eheäksi luomalla sille yhteinen vihollinen; luomalla syntipukki, hirviö, vastustaja, joka muka edustaa kaikkea sitä pahaa, jota kyseinen ihmisryhmä haluaa olla näkemättä itsessään. Sodassa vihollinen on usein propagandalla demonisoitu, ja samaan tapaan vähemmänkin kärjistyneessä ryhmädynamiikassa, jos sillä vain on muodollinen agendansa, vaaditaan muodollinen vastustajansa. Okkultismissa jokainen näennäinen vastustaja on lopulta koettava oman sisäisen eheytemme toiseusprojisaationa, sillä tämä on sekä perimmäinen totuus että harjoituksemme kannalta oleellinen näkemystapa. Se on tietenkin valtavan vaativaa, mutta vähemmän vaativat tavat heristää nyrkkiä ”kirotuille jesuiitoille” – tai mille tahansa ryhmälle haluammekaan antaa kunnian olla ensisijaisia antagonistejamme – ainoastaan lukitsevat meidät ikuiseen konfliktiin tuon toisen ryhmän kanssa: niin kauan kuin on polariteetteja, niin kauan nuo polariteetit ovat väistämättä lukitut keskinäiseen vastustukseen ja ikuiseen kamppailuun. Vain näkemällä itsessämme kokonaisuuden ja ymmärtämällä tuon itseyden eheyden ulottuvan ympärillämme koko makrokosmoksen laajuudelle voimme voittaa pelon ja vihan ja niiden monet epämuotoiset jälkeläiset. Terve harkinta ei toki siltikään jää pois toimistamme, vaikka poistuisivat motivaatiot repulsion ja affektion seuraamiseen sellaisinaan.
Sen sijaan että pelkäisimme eli/tai vihaisimme ”alaspäisen tien mustia maagikkoja”, ottakaamme oppia tällaisen dugpan pelottomuudesta. Hän tietää – jos on todella kehittynyt – olevansa menossa kohti syvintä helvettiä, hän tuntee lain joka ennemmin tai myöhemmin on pakottava hänet kärsimään tekojensa seuraukset viimeiseen katkeraan pisaraan asti vuosituhantisella tuskalla, ja kuitenkin hänessä elävä kapinan idea saa hänet uhmaamaan kohtaloa ja tappamaan pelon. Jos me kieltäydymme ymmärtämästä tätä suuruutta, jopa tällaisen kovan ja pakottavankin sankaruuden kauneutta, me jälleen asetamme itsemme erilleen kokonaisuudesta. Alaspäisen tien absurdissa kapinassa on oma ehdoton kauneutensa – mikä ei lainkaan poista sitä tosiasiaa, että siinä on myös valtavasti vääristynyttä. Mikään missä ei olisi jotakin kauneutta, ei minkäänlaista totuutta, ei koskaan voisi kiehtoa ihmistä mukaansa. Me voimme antautua vain inspiraatiolle jossa on jotakin syvää ja todellista; usein vain käy niin, että otamme itseemme samalla liian paljon väärää ja tarpeetonta sen mukana, erehtyessämme luulemaan että tuohon kauniiksi kokemaamme liittyy olennaisesti jotakin, mikä tosiasiassa on vain karstaa ja kariketta sen ympärillä. Ymmärtäkäämme, että mikään ei ole absoluuttisen väärin, ja siten kaikkein suurimmissa erehdyksissä on aina jotakin, mitä yhä kykenemme kunnioittamaan ja ottamaan siitä oppia. Ymmärrys ja rakkaus ovat pelon todelliset tuhoajat, siinä missä uljainkin tahtovoimainen vastustus on omiaan useimmiten vain kääntämään pelontunteet suuttumukseksi ja siten tosiasiassa liittämään meidät siihen mitä olimme vastustamassa.
III
Pelontunne syntyy minuuden tahtokeskuksen perifeerisessä tilassa, sen sekoittuessa sukupuolikeskuksessa vaikuttavaan toiseusperiaatteen kokemiseen. Jos edelliseen, nk. manipura-keskukseen liittyvällä energialla syystä tai toisesta on voitettavanaan jännitettä joka hajauttaa sen tuon keskuksen ulommille alueille, syntyy kahden vastakkaisen psyykkisen voiman keskinäinen jännite, ja tuo jännite rekisteröidään pelkona. Se on samanaikaista ikävöintiä sekä toiseuteen että itseyteen; se kammoaa havaitsemaansa toispuolisuutta jonka kanssa kuitenkin piilotajuisesti samaistuu, ja tästä ristiriitaisesta tilanteesta luonto toteuttaa yhtä ristiriitaiseen lopputulokseen johtavan emootion, pelon, joka pyrkii sekä irrottautumaan kohteestaan että samalla tekee ihmisen erityisen alttiiksi tuon toiseuden vaikutuksille. Väkivaltaisen impulssin suhteen havaitsemme jotakin hyvin samankaltaista, vaikuttava energia vain on maskuliininen (dynaaminen) eikä feminiininen (vastaanottava). Toinen ero on siinä, että pelontunteen aiheuttama sidonnaisuus on välitön, kun taas suuttumuksen aiheuttama sidonnaisuus ilmenee väkivallanteon karmallisena velkana.
Ennen syväpsykologisen tietämyksen yleistymistä painajaisten syy nähtiin nykyistä useammin ruoansulatuksen häiriöissä. Yhteys todella onkin olemassa: pelon tunteet liittyvät vatsan alueelle, vaikeuksiin sulattaa vaikutelmia niin sanotusti, eli kykyyn integroida psyykkisiä havaintoja tietoiseen ja eheään elämään. Ongelmat vatsassa ja suolistossa voivat liittyä tietoiseen tai torjuttuun pelkoreaktioon. Kun kylmällä järjellä näemme tällaisen emootion mekaanis-energeettisen muodostumisen, meidän on myös helpompi ymmärtää, kuinka vähän minkäänlaista hyötyä antava on pelon tai jännityksen tunne lopulta – oli kyseessä sitten kauhu, ramppikuume, paranoia, epäluottamus omaan potentiaaliin tai puolittain kehittynyt astraalinen selvätuntoisuus tuon tason vähemmän miellyttäviin piireihin.
Psykologisesti pelon tunteen mahdollistaa itsekäs toive. Ymmärtää ja siten voittaa, lunastaa pois itsekkäät pyyteensä on siten lopulta kestävin ja tärkein pelon käsittelytavoista. Ellei ole kaipuuta jossa on mukana pienuutta ja persoonallisuutta, ei ole myöskään tuollaisen kaipauksen vastatekijää, repulsiota. Astraalimaailman koko olemus perustuu vastakohtapareille, ja milloin ihminen kykenee pysäyttämään polaariset pyörähdykset itsessään, silloin hän myös estää astraaliharhan muotoutumisen ja voittaa kaikki negatiiviset tunteet, pelko mukaan luettuna. Tällöin hän on saanut kiinni siitä leimuavasta miekasta joka kieppui hänen edessään, estäen pääsyn paratiisiin. Tämä ei edellytä tunteiden tappamista, ei epäpersoonallistumista, ei oikeiden toiveiden kuolemaa: se merkitsee elämän pienuuden muuntumista suuruudeksi, näennäistunteiden avautumista todelliseksi, syväksi visioksi, sisäisen eheyden tilan saavuttamista.
Summa summarum, pelko tai suuttumus ei koskaan saisi olla toimintamme tai toimimattomuutemme syynä. ”Järjettömän” pelon, toisin sanoen psyykkisesti syntyneen, astraalisesta kokemuksesta lähteneen pelon hyväksyminen ja toteuttaminen on suorastaan haitallista, paitsi toimiessaan kuin varoituskellona omien elämäntapojemme suhteen, milloin olemme antaneet liikaa valtaa varjon toiminnalle itsessämme; milloin liiaksi jännitteinen psyykkinen harjoitus, päihteiden huoleton käyttö tai psyyken kahtiajakautuneisuus ovat väärällä tavoin raottaneet astraalisten kokemusten ovea meissä. Mutta muissa tapauksissa pelon tunteet ovat alaspäinen luiska, hyödytön seurata tai useimmiten edes suuremmassa määrin noteerata. Kuten vihityt ovat aina kirkkaasti nähneet ja esittäneet: ei ole mitään pelättävää, ei ole koskaan ollut, eikä koskaan tule olemaan. Koko se ihmeellinen, demoninen tanssi jota tämänpuoleinen ja jälkielämän tilojen näky tuo psyykkisen silmämme eteen on kuin Boschin tai Doren siveltimen tai piirtimen täyttämä pinta, vailla vahingoittamisen kykyä, tajuttuna täynnä ihmeellistä kauneutta.
FINIS