© fra Wyrmfang 2008
Tämän kirjoituksen tarkoitus on käsitellä niin sanottua pahan ongelmaa kuuluisan irrationalisti filosofi Sören Kierkegaardin luoman eksistenssitasojaottelun kautta. Pahuuden muodot ovat toki monet, eikä niistä ole mahdollista luoda yhtenäistä kattavaa esitystä varsinkaan näin vaatimattoman tutkielman puitteissa, niinpä keskityn kuvaamaan ainoastaan tiettyä psykologista prosessia, joka on nähdäkseni tarpeeksi laajasti käsitettynä 1 miltei kaiken ulkoisesti pahan toiminnan takana. Tätä prosessia voidaan kuvata Kierkegaardin 2 eksistenssitasojen avulla siinä määrin hyvin, että monista mahdollisista vaihtoehdoista valitsin juuri tämän, vaikka Kierkegaardin filosofian yhteensopivuudesta Azazelin Tähden filosofian kanssa kokonaisuutena voikin olla montaa mieltä.
Kierkegaardin mukaan ihminen käy kehityskulussaan läpi kolme eri eksistenssitasoa. Ensimmäinen on esteettinen taso, jolla ihminen on sidottu erilaisiin esteettisiin vaikutelmiin. Karkeimmillaan kyse on aistinautinnoista, mutta mikä tahansa ainoastaan itseä varten eletty vaikutelma on yhtä lailla esteettinen. Eettisellä tasolla esteettiset vaikutelmat eivät enää ole itseisarvoisia vaan korkeimmaksi arvoksi nousee eettisten ohjeiden noudattaminen itsessään ilman mitään takeita onnellisuudesta. Uskonnollisella tasolla toisiin ihmisiin kohdistuvat vaateet eivät ole korkein arvo itsessään (vaikka ne toki säilyvät edelleen) vaan koko ihmiskunta nähdään osana suurempaa merkitystä. 3
Kierkegaard esittää kirjoituksessaan ”Kuolemansairaus” idean ”käänteisistä eksistenssitasoista”. Itsetiedostuksessa etenevä ihminen ei voi yleensä palata takaisiin aikaisempiin tiloihin, mutta koko prosessi voi edetä ”poispäin Jumalasta”. Esitän seuraavaksi havainnollisen kehyksen siitä, kuinka tämä tapahtuu. 4
Jokainen ihminen aloittaa ns. sieluttomuuden tilasta, jossa ainoita merkitseviä tekijöitä ovat täysin fyysiset tarpeet. Vaikka suurin osa ihmisistä jääkin elämässään tälle tasolle, 5 alkaa pian ilmetä piirteitä, jotka sisältävät ainakin potentiaalia korkeampiin tasoihin. Olen havainnut, että useimmissa peruskurssitason filosofian kirjoissa esitellään Kierkegaardin esteettinen taso aistinautinnoista riippuvaisena. Tämä on harhaanjohtavaa, sillä oleellista ei ole, kuinka karkeasti esteetti toteuttaa itseään vaan se, että hän ei kykene aidosti näkemään olemassaolollaan mitään muuta tarkoitusta kuin ”itsensä toteuttamisen”. Kehityksen jatkuessa tämä johtaa käytännössä siihen, että esteetti alkaa vihata elämää ylipäätään koska hän ei kykene loputtomasti löytämään mielekkyyttä esteettisistä kokemuksista, sillä niitä seuraa aina suorastaan määritelmällisesti lattea vastakohtansa. Omien kokemuksieni mukaan mikäli kehitys jatkuu edelleen, seuraa oleellinen käännekohta, jossa esteetti omaksuu pohjimmiltaan egoistiseen maailmankuvaansa altruistisia piirteitä ja vuorotellen enemmän tai vähemmän aidosti suree koko ihmiskunnan puolesta sekä on totaalisen välinpitämätön sen kohtalosta. Todellinen murros eettiselle tasolle tapahtuu, kun esteetti pohtii havaitsemansa kärsimyksen alkuperää. Mikäli maailma on kaoottinen ja merkityksetön, ei hyödytä vaatia ketään tilille. Mikäli taas päinvastoin, jokaisen vastuullisen olennon takana täytyy aina olla syy kyseisen olennon olemassaololle, jolloin lopulta muodostuu mahdottomaksi vaatia mitään tiettyä entiteettiä, kuinka vaikutusvaltaista hyvänsä, tilille.
Eetikko ymmärtää, että olkoon ulkoiset olosuhteet, jotka ovat aikaansaaneet kärsimystä millaiset hyvänsä, ainoa järkevä ratkaisu on pyrkiä parantamaan nykyistä tilannetta. Mutta koska ihmisellä on aito valinnanvapaus hän voi valita päinvastoin. Toisin sanoen, ymmärtää, että maailman aikaansaaman kärsimyksen todellinen syy on hänessä itsessään, mutta kieltäytyä pyrkimästä parempaan. Keskivertoihmiselle tässä ei ole mitään järkeä, mutta kysymys ei koskekaan heitä (ainakaan vielä) millään tavalla. Sen sijaan olen tietoinen, millä tavalla esimerkiksi psykoanalyyttinen teoria pyrkii selittämään tällaisen valinnan. Mutta mikäli se olisi oikeassa, jokainen ihminen pyrkisi parantamaan itsensä ja kenties muidenkin olosuhteita, ja edellä mainittu valinta selittyisi epäonnistumisena. Mutta jos ihminen on täysin tietoinen tilanteestaan ja valitsee tahallaan ”väärin”? Psykoanalyytikko luultavasti sanoisi, että taustalla on jokin psyykkinen rakenne, patouma tms., joka estää yksilöä todella valitsemasta vapaasti ainoaa järkevää vaihtoehtoa. Mutta entä jos mitään tällaista patoumaa tms. ei yksinkertaisesti olekaan? Mahdottomuusko? Tuskin. Lisäksi, ottaakseni banaaleimman mahdollisen esimerkin, ovatko kaikki maailman kekseliäimmät kidutusmenetelmät suunniteltu heikkoudesta? Tapa, jolla psykoanalyysi selittää katkeruuden elämää kohtaan johtavan joissain tapauksissa julmuuksiin, ei tosiasiassa anna mitään selitystä sille, millä tavalla tiedostava julmuuksien tekijä päätyy lopulliseen ratkaisuunsa. Psykoanalyysi soveltuu ainoastaan kuvaamaan pahan banaalimpia muotoja, joissa tekijä ei ole ainakaan täysin tietoinen tekonsa motiiveista. Vai tarvitaanko jokaisen psykoanalyysiä ymmärtävän ihmisen päätöksiä aina selittämään ”korkeamman asteen psykoanalyytikko”?
Tarkoitukseni ei ole tehdä reduktiota, jossa kaikki pahuudeksi kutsuttu selittyisi kuvaamallani henkisellä pahalla. Mutta mielestäni on yhteiskuntatieteilijöiden, sosiologien ja psykologien tehtävä etsiä empiirisiä syitä sille, miten ihmiset saadaan tekemään konkreettisia julmuuksia. Nähdäkseni modernissa pahaa käsittelevässä filosofisessa kirjallisuudessa esimerkiksi usein selittämättömäksi kauhisteltu Auschwitz on päinvastoin täysin selitettävissä empiirisesti ja olisi ollut myös ennustettavissa. Sen sijaan okkultisteina emme usko, että ”se vain tapahtui”. Kielen keinot ovat rajalliset, ja jää lukijan pohdittavaksi, millä tavalla ajattelemme kuvailemani näennäisesti täysin toisen tyyppisen pahan liittyvän millään lailla kaikkialla kaiken aikaa tapahtuviin konkreettisiin julmuuksiin.
Päätän eettisen tason pahan kuvaamisen kuvaavimpaan tietämääni esimerkkiin Dostojevskin teoksessa ”Kellariloukko”. Teoksen päähenkilö on kurjassa loukossa asuva ilmeisen älykäs mies, joka on hankkiutunut kaikin puolin kurjaan elämäntilanteeseen ja kieltäytyy toistuvasti tekemästä asioille mitään:
”Joku on sanonut: ihminen kostaa siksi, että pitää kostoa oikeudenmukaisena. Niin ollen hän on löytänyt alkusyyn, perustan, nimittäin oikeudenmukaisuuden. Tästä on seurauksena, että hän on kaikin puolin rauhoittunut, ja kostaa rauhallisesti ja menestyksellisesti, ja on samalla varma, että suorittaa kunniallisen ja oikeudenmukaisen teon. Minä puolestani en näe siinä oikeudenmukaisuutta, en myöskään havaitse siinä mitään hyveitä, ja jos ryhdyn kostamaan, niin teen sen luultavasti vain ilkeydestäni. Ilkeys voisi luonnollisestikin voittaa kaiken, kaikki epäilyni, ja voisi siis olla alkusyynä juuri siksi, ettei se ole mikään syy. Mutta minkä minä mahdan sille, etten ole edes häijy? Ilkeyteni joutui taaskin noiden kirottujen itsetutkiskelun lakien mukaisesti kemialliseen hajoamistilaan, yhtäkkiä motiivit katoavat, perusteet haihtuvat, syyllistä ei löydy, loukkaus ei olekaan enää loukkaus, vaan kohtalo, jotakin hammassäryn kaltaista, johon kukaan ei ole syypää, ja seurauksena kaikesta on jälleen sama lopputulos, ts. lyödä kätensä verille seinään. Ja niin menettää kaiken toivonsa, koska ei ole löytänyt alkusyytä.”
Eettinen taso hyvässä tai pahassa ei voi olla kuitenkaan ihmisen lopullinen päämäärä. Vaikkakin tällä tasolla ihminen ei elä itseään varten suorassa mielessä, hän reflektoi kuitenkin itseään toisten (velvollisuuden) kautta. Eettinen taso on sinänsä itseriittoinen, että se ei vaadi palkkaa toiminnastaan vaan toimii puhtaasti kategorisen imperatiivin pohjalta (pahan tapauksessa se käännetään tavallaan ympäri, kyseessä ei ole esteettiselle tasolle kuuluva itsekkyys). Kuitenkaan velvollisuus ei ole mitään positiivisesti määräytynyttä vaan ihmisen täytyy löytää reflektion sijasta suora merkitys olemassaololleen. Tämä vaihe on hyppy uskonnolliselle tasolle. 6 Uskonnollisella tasolla velvollisuus ei määrity ensisijaisesti toisia ihmisiä vasten vaan kussakin tilanteessa ihminen asettuu vasten sitä merkitystä itseään, mikä on kategorisen imperatiivin pohjalla. Kierkegaard kutsuu tätä yhteydeksi Jumalaan, me puhuisimme kenties mieluummin todellisen Itsen löytämisestä. Pahassa tämä merkitsee pahan valitsemista lopullisesti ja ehdottomasti. Ihminen eristää itsensä äärimmäiseen itseyteen ja siten juuri tuhoaa todellisen Itsensä. 7 On vaikea kuvata, mitä tämä käytännössä merkitsee. Loistava allegorinen kuvaus löytyy jälleen Dostojevskilta, tällä kertaa ”Karamazovin veljeksistä”, jossa Ivan Karamazov kertoo tarinan suurinkvisiittorista.
Tässä tarinassa Jeesus saapuu maan päälle tekemään suuria ihmeitä, mutta kansan suuresti kunnioittama suurinkvisiittori pidätyttää Jeesuksen ja aikoo polttaa tämän kansan edessä roviolla. Ennen tätä suurinkvisiittori puhuu Jeesukselle ja perustelee hänelle toimintaansa. Suurinkvisiittori myöntää, että on olemassa tietty pieni joukko joka todella seuraa Jumalan tahtoa, mutta toteaa samalla, että täysin ylivoimaiselle enemmistölle suurinkvisiittorin tahto on rakkaampi kuin Jeesuksen. Hän esittää tämän jälkeen tilanteen, jossa ihmiskunta on täysin taipunut suurinkvisiittorin tahtoon ja seuraa ainoastaan kirkon ulkoista oppia eikä sisäistä ääntään. Tällöin kansa olisi tyytyväinen hyvin yksinkertaisiin asioihin, ja niitä se myös yllin kyllin saisi. Ihmiset saisivat tehdä myös syntiä mielin määrin, suurinkvisiittori ottaisi kaiken niskoilleen. Tämän jälkeen suurinkvisiittori väittää Jeesukselle, että tällöin kansa olisi mahdollisimman onnellinen, sillä todellinen Jumalan tahdon seuraaminenhan on usein silkkaa kärsimystä. Hän kysyy mitä Jeesus on nyt mieltä tästä, kun hänet aiotaan kohta polttaa.
Oleellista uskonnollisen tason pahuuden ymmärtämisessä on, kuinka tarina loppuu. Tässä vaiheessa nimittäin Jeesus ainoastaan suutelee suurinkvisiittoria. Suurinkvisiittori tulistuu tästä, mutta juuri siksi päästää Jeesuksen vapaaksi ja jää synkkään yksinäisyyteensä. Uskonnollisen tason paha ei ole enää millään tavalla suoraan sidoksissa ulkoisiin tekoihin, se on täysin itseriittoinen valinta kärsiä erillisyydestä ja kieltäytyä hyväksymästä ”Jumalan tahtoa”. Suurinkvisiittori olisi voinut saavuttaa päämääränsä ja polttaa Jeesuksen, mutta sen sijaan päästääkin tämän vapaaksi.
Voisin kuvitella, että tämän kaltaisen pahan kysymys on alkavan vuosituhannen oleellisin. Emme voi palata esimoderniin juutalaiskristilliseen käsitykseen, jossa ihmiskunta oli vielä kykenemätön näkemään itse oman pahuutensa kokonaisuudessaan ja siten projisoi sen Saatanaksi. Toisaalta emme voi myöskään yksinkertaisesti pyrkiä olemaan välittämättä pahasta kuten oikeaoppisemmat kristityt ja teosofit ovat tehneet. Pahan ongelma on niin syvällä ihmisenä olemisessa, että se vaatii nyt tultuaan esille uudella tavalla aktiivista osallistumista. Tämä ei luonnollisesti tarkoita moraalin hylkäämistä, ja itse asiassa kuvaamani henkinen pahuuskaan ei ole moraalin hylkäämistä. Edes esteettisen tason lopulla mikään ulkoinen teko ei merkitse mitään kuin korkeintaan välineellisesti. Paha täytyy olla pohjimmaltaan harhaa, puutetta, ymmärtämättömyyttä olemukseltaan, mutta inhimillisen tajunnan näkökulmasta pahan olemus on niin aito, että likimain kenelle tahansa on selkeää tekopyhyyttä, sanoa näin muka koko olemuksellaan sisäistäen asia.
Paha ei ole vain itsekkyyttä. Paha ei ole vain banaalia. Paha ei ole vain erehdys tai kykenemättömyys. Paha ei ole myöskään transsendentti aito olemus. Paha ei uskoakseni ole edes vääristynyttä rakkautta elämään. Sitä voi olla mahdoton käsittää, mutta tällaisen käsittämisen pyrkimykseen silti kehotan kaikkia, jotka jonkinlaisen kutsun tuntevat. Pahaa ei voi käsitellä tieteellisin pihdein kuten filosofien valtaenemmistö tekee (eivätkä he tee sitä edes niin antaumuksella kuin olisi mahdollista). Tutkiessa pahaa antautuu tietyssä mielessä sille itse, koska ulkopuolisena ei voi sanoa mitään todellista. Allekirjoittaneellekaan ei ole mitään takeita mistään oikeasta ratkaisusta elämässä. Tällöin ”väärä ratkaisu” jäisi aina lopulta mysteeriksi, jonka todellista olemusta ei ole hylätty. Kuitenkin ihmiset, jotka ”sinänsä kunnioittavat vakaumustani” mutta ”tyytyvät itse vain hoitamaan omat käytännön asiansa” pakoilevat vastuutaan ongelman edessä. Ei ole olemassa mitään helppoa oikotietä saavuttaa ymmärrystä pitäen samalla omat jalat turvallisesti maallisen onnellisuuden kamaralla.
FINIS
- Ks. esim. Johannes Nefastos: Luciferin lankeemus, s.43-44. Näkemyksemme mukaan mieli ei ole eristetty ulkomaailmasta tavalla, joka on tyypillinen modernille arkiajattelulle. Vaikka ei olisi sinut magian idean kanssa, voi ajatella, mitä esimerkiksi Hitler sai aikaan psykologisesti ja mitä hän itse teki ”konkreettisesti”. ↩
- Kirjoitukseni perustuu paitsi Kierkegaardin ”Kuolemansairaus” teokseen vielä enemmissä määrin David Robertsin teokseen ”Kierkegaard’s analysis of radical evil”, jossa Kierkegaardin lievästi ilmaistuna vaikeaselkoisesta ja epäsystemaattisesta esityksestä on kasattu selkeämpi kokonaisuus nähdäkseni muuttamatta Kierkegaardin alkuperäisiä ajatuksia. Sen sijaan itse otan vastoin akateemista käytäntöä täydet vapaudet käyttää molempia mainittuja teoksia ainoastaan inspiraationa omiin pohdintoihini. Omakohtaisten havaintojeni pohjalta tuntemani akateemiselle tutkimukselle ominaiset vaarat sortua saivarteluun ja tiedeyhteisön mielipiteiden ennalta tyydyttämiseen estävät vakavasti rehellistä, omakohtaista pohdintaa itse asiasta. ↩
- Lukijalta odotetaan tiettyä hyvänsuopeutta ja omaehtoista ajattelua. Kirjoituksen ei ole tarkoitus olla käsitteellisesti ristiriidaton tai muutenkaan ehdottoman täsmällinen. On esimerkiksi selvää, että on vaikea löytää absoluuttista esteetikkoa, jokainen on myös jossain määrin eettinen ja uskonnollinen. Oleellista on henkilön samaistuminen maailmankuvaansa ja arvoihinsa. ↩
- Kuvaukseni on puhtaan psykologinen eikä sinänsä kuvaa itse sielullista prosessia, jonka juuriin oma ymmärrykseni ei riitä. Kuvauksen on tarkoitus olla nimenomaan havainnollinen, eikä se tässä pintamuodossaan poikkea oikeastaan oleellisesti psykoanalyyttisesta käsityksestä pahasta. Itse sielullinen prosessi ei ole tällaisen kuvauksen tavoitettavissa. Pohtikoon kukin, mitä esimerkiksi kateudesta lähtöisin olevalla pahan teon tekohetken motiivilla on itse asiassa tekemistä kateuden itsensä kanssa (kun oletetaan, että kyseessä on sen verran älykäs ihminen, että kykenee periaatteessa käsittämään kateuden irrationaalisuuden ja hyödyttömyyden). ↩
- En käytä tilaa tämän perustelemiseen, koska se ei todennäköisesti hyödyttäisi mitään. Esimerkiksi kehittyneiden apinoiden ja useimpien ihmisten ero on lopulta varsin mitätön tästä näkökulmasta. Uskoisin, että poleemisimmat vastalauseet perustuvat lähinnä tunteisiin. ↩
- Mielestäni Kierkegaardin puhe uskonhypystä on tulkittu osittain väärin silkaksi irrationaalisuuden vaatimukseksi, millä ei juurikaan olisi eroa esim. tämän päivän islamilaisten terroristien ajatteluun. Sen sijaan kyseessä on mielen avartuminen uudelle tasolle, mikä on parempien sanojen puutteessa järjen ylittävää mutta ei järjenvastaista. ↩
- Paras selvennys tähän on ajatella Hegelin käsitystä todellisesta äärettömästä. ”Huono ääretön” on se, minkä yritämme hahmottaa pelkän järjen keinoin äärettömänä, jolloin pidämme sen sidottuna äärelliseen. Sen sijaan todellinen ääretön määrittyy positiivisesti ilman rajoja ja määrittelyjä. ↩