© fra Nefastos 2007
Edellisessä tätä nimeä kantaneessa kirjoituksessa oli tarkoitukseni nopeasti viitata siihen yhteyteen, joka okkultismin ja satanismin välillä mystisen ja piilotajunnallisen tulkkeina ja sen tietoisuuteen integroijina on. Tämä kirjoituksen toinen osa on puolestaan tehty luonnostelemaan okkultismin olemusta itsenäisenä järjestelmänä – luonnollisesti vain hyvin lyhyesti ja puutteellisesti. Esitystavalle näyttää olevan tilausta sen tähden, ettei käsitettä nykyään juurikaan käytetä eikä ymmärretä oikein, vaan okkultismia pidetään perustelemattomana uskotteluna ja hokkuspokkuksena, jossa pääasiana on pyrkimys taikatemppujen tekemiseen. Tarkoitukseni ei ole tässä yhteydessä tehdä propagandaa okkultismin maailmankuvan puolesta tai puolustaa sitä materialistisemman modernin tiedekäsityksen usein esittämiä hyökkäyksiä vastaan – tältä puoleltaan on asiaa käsitelty aiemmin ”Tieteen uskonto” –julkaisussa. Sen sijaan haluan esittää jonkinlaisen tietopaketin niille ihmisille, joita kiinnostaa saada yleiskuva okkultismin maailmankuvasta erotuksena em. erehdyksistä sen yleisessä käsitystavassa.
Lyhyesti: Okkultismi on sekä tiedettä, uskontoa, filosofiaa, taidetta että yleistä elämisen ja ajattelemisen taitoa – ja kaikkia näitä ilman dogmatiikkaa. Käsitettynä tieteeksi ei okkultismiin kuulu moderniin tieteeseen implisiittisesti liitettävää empirististä ja naturalistista, so. materialistista premissiä. Nykytiede hylkää okkulttiset ilmiöt a priori johtuen omista käsityksistään, joille ei ole muuta syytä kuin ennakkoluulo; minkä tähden tiede pohjaa yhä vielä aristoteelisen skolastiikan perustalle enemmän kuin platonismiin ei johdu siitä, että Aristoteles olisi esittänyt universumin majesteetillisen luonnon paremmin kuin Platon, vaan koska edellisen filosofia hivelee länsimaisen persoonakeskeistä ja aineellismielistä ajattelutapaa. Bacon ei välttämättä esittänyt maailman kokonaisuutta todellisemmin kuin sanokaamme vaikkapa joogivelho Milarepa, mutta hän osasi pukea sen kielelle joka hivelee oman kulttuurimme piiriin syntyneen ihmisen sisäisiä sielunkieliä – sillä länsimainen ajattelu on pohjaltaan materialistista ja separatistista; ja tämä pohja on rakenteena puhtaasti emotionaalinen, ei rationaalinen. Jokainen aito runoilija, taiteilija, uskonnollinen ihminen tajuaa tämän: tosiasian, että tieteen tapa karsinoida ajattelu molekylaariseen liikuntoon on tosiasiassa aivan riittämätön. Niinpä okkultismin tieteellisyys on sellaista, joka fyysisten ilmiöiden lisäksi liittää maailmankaikkeuden järjelliseen konstruktioon henkiset tekijät, ja pitää niitäkin yhtä lailla ymmärrettävinä ja – tietyin varauksin – jopa yhtä ”mitattavina” (vaatien tietenkin omanlaisiaan menetelmiä) kuin materialistisen tieteen tutkimuskohteet ovat.
Entä okkultismin uskonnollinen puoli? Jos okkulttinen tiede oli liian uskonnollista ollakseen ”vakavasti otettavaa” tiedettä nykyaikana, niin samoin okkulttinen uskonto on liian tieteellistä ollakseen uskonnollisuudeksi ymmärrettävissä. Kristillisyyden kehitettyä järjettömyydestä teologiansa olennaisen opinkappaleen ”uskon, koska se on järjetöntä” -huudahduksen myötä on se samalla itse synnyttänyt uskonnon, filosofian ja tieteen välille tuon syvän, vaikka todellisuudessa aivan tarpeettoman kuilun. Pyhät tuntemukset, syvä antaumus, jopa hurmoksellisuus – nämä ovat kaikki asioita joihin voidaan suhtautua täysin järkevästi ilman, että niiden pyhyyden tuoksu siitä katoaa, tai että ne menettävät mitään olennaista itsestään. Päinvastoin, kun tiede ja uskonto ymmärretään yhtä ja samaa maailmaa eri tavoin katsoviksi lähestymistavoiksi, uskonnollinen suhtautumistapa johtaa tieteenkin transsendenssiin – antaa sille moraalisen ja esteettisen ulottuvuuden; ja samoin tieteellinen ja filosofinen äly estää uskontoa johtamasta yksilöä mielipuoliseen fanatismiin, väärään luulotteluun ja suvaitsemattomuuteen.
Taiteesta ja filosofiasta ei liene tarpeen erityisesti puhua, sillä – kaikeksi onneksi! – sentään näihin asioihin ei nykykulttuuri ole vielä lyönyt sitä tasapäistävää leimaa, joka vaatii rajojen asettamista niin tiukkaan kuin mahdollista, ettei vain mystiikan pisarakaan pääsisi tirahtamaan kielletylle, valistuksen lipulla vallatulle alueelle. – Tosin, sivumennen sanoen, yrityksen puutteesta tämä ei ainakaan filosofiassa johdu: 1900-luvun filosofialle ominainen halu asettaa yhdenmukaisuusmerkki totuuden itsensä ja sen sanalliseksi esitykseksi kiteyttämisen välille kielii hyvin selvästi tällaisesta vaarallisesta kuolettumisen pyrkimyksestä; mutta kaikeksi onneksi filosofia on osoittautunut materialismille hieman kovemmaksi purtavaksi kuin tiede, jonka se heti kohta kulttuurilliseen tietoisuuteen noustuaan nielaisi. (Sivumennen sanoen, syyllinen tähän on tietenkin paljolti kirkon, joka itse oli lakaissut tieteen maton alle ja ikään kuin pakottanut sen konfliktiin kanssaan; muistakaamme Galileita… Onko tämän jälkeen ihme, ettei valtaan noussut tieteellinen maailmankuva juuri rakasta uskontoa eikä halua suhtautua sen näkemyksiin avarakatseisesti?)
Hyvä, hyvä – tämä meidän ”okkultismimme” on siis pseudotiedettä, joka todellisuudessa koostuu käsittämättömästä sekamelskasta tieteen romukoppaan heitettyjä aatteita; uskonnollisesta – epäilemättä psykologista tarkkailua vaativasta – hurmoksesta; filosofiasta jolla ei ole hajuakaan eksaktiudesta eikä edes halua pyrkimään sen suuntaan; ja vielä kaupan päälle kaikista mahdollisista folkloristisista käsittämättömyyksistä, joita on liotettu alitajunnan alueella niin pitkään, että niistä on keittynyt kokoon jonkinlainen miten kuten yhden ismin alla kiinni pysyvä näkemys; niinkö on asia? Kaikin mokomin. Meillä ei ole tarvetta käännyttää ketään, sillä me tiedämme liiankin hyvin sen tosiasian, ettei monellakaan ihmisellä olisi valmiuksia ymmärtää okkulttista filosofiaa vaikka hän haluaisi, mutta että jokainen salatieteen peililasilabyrinttiin harhautunut epävalmis henkilö joutuu siellä alttiiksi hirvittävillä vaaroille; hermoheikkoudelle, hulluudelle, sielun kadotukselle – sen samaisen sielun, johon niin harva nykypäivänä edes toden teolla uskoo… ÄLKÄÄ siis kuunnelko, ÄLKÄÄ perehtykö sen syvemmin meidän oppiimme, ÄLKÄÄ edes yrittäkö ymmärtää, älkääkä ehdottomasti seuratko Descartesin pelottavaa (joskin hänen itsensä puolitiehen jättämää) metodia kaiken epävarman purkamisesta alas perustuksiinsa ja koko maailman katsomisesta uusin silmin, vailla premissejä, johtolankana vain kaipuu totuuteen… Mutta ymmärtäkää kuitenkin okkultismista sen perusteesit ja sen tapa käsitellä maailmaa kokonaisuutena, ennen kuin ryhdytte julistamaan ordaalejanne.
Sillä juuri tämä on avainkohta: ”käsitellä maailmaa kokonaisuutena”. Nykyaikana, jolloin yksi muodikas sivistyssana painaa itse kunkin ”totuuden” vaakakupissa yhtä paljon kuin tuhat aitoon ymmärrykseen johdattelevaa kielikuvaa, voidaan okkultismi esitellä seuraavasti:
Okkultismi (”salatiede”) on maailmankuva, jonka mukaan henki ja aine eri tiloissaan ilmaisevat yhden ainoan substanssin modifikaatioita maailmassa. Sen mukaan aivan kuten kiinteä kappale voi sulaa ja edelleen höyrystyä oikeissa olosuhteissa, samoin energia voi muuttaa olomuotoaan erilaisilla nk. olemistasoilla lähtien aineellisesta ja siirtyen erilaisten psyykkisyyden ja älyn muotojen läpi puhtaaseen henkeen. Okkultismin maailmankuva on monistinen, holistinen ja hermeneuttinen, ja sen teologia lähinnä panteistista henoteismia, joka pitää kaikkea eksistenssiä jumalsubstanssin ilmentymisenä: niinpä kaikki ilmentyvä on elävää ja kaikki elävä yhtälailla pyhää. Korkein Jumala on absoluuttinen, ja tästä absoluuttisesta lukemattomat monadiset tietoisuudet emanoituvat eli valautuvat esiin vähän kerrassaan voimassa ja tietoisuudessa huveten, palatakseen myöhemmin fyysisen ja (eritoten) sielullisen evoluution tietä kulkiessaan takaisin absoluuttiin entistä tietoisempina. Okkultismin aikakäsitys on syklinen, ja tämän syklisyyden katsotaan toimivan eräänlaisena spiraaliliikkeenä lähtien erityisestä nollatilasta, jonka kautta luomattomuus muuttuu luoduksi: tällä tavoin ajattomuus on läsnä ajassa ja sen yläpuolella, ja aika kuten ainekin ovat pikemminkin tietoisuuden projisaatioita – subjektiivista harhaa, vaikkakin toimintametodiltaan yhtäläistä ja kollektiivista – kuin tietoisuudesta riippumatonta todellisuutta. Okkultismissa, jonka muodot eli pikemminkin ilmaisutavat varioivat jonkin verran historiakausittain ja kulttuurialueittain, on kuitenkin sen kannattajien mielestä ikiaikainen ja ytimeltään muuttumaton järjestelmä, jota on opetettu niin Egyptin ja Kreikan mysteerikouluissa kuin Intian joogajärjestelmissä, uuden mantereen vanhoissa uskonnoissa ja vanhan mantereen uusimmissa, näkyy kaikkialla sen vaikutuksia, kaikkialla ja kaikkina aikoina, sillä se on kaikkien erilaistuneiden uskontojen ja filosofisten järjestelmien äiti; runko, josta ne ovat haarautuneet. Okkultismi pitää ihmissielun kehittymiskykyä miltei rajattomana eikä suinkaan usko, että nykyihminen edustaa evoluution huippua. Sen sijaan yksittäiset yksilöt voivat hyvin vaativien harjoitusten (jotka eri järjestelmissä käsitetään milloin fyysisiksi, psyykkisiksi, moraalisiksi tai henkisiksi, vaikka nämä kaikki kuulemma ovatkin yhtä ja samaa) perästä tulla kuin ”yli-ihmisiksi”, joille kuuluu aivan sadunomaisia kykyjä: kaikkitietävyys, kuolemattomuus ja kyky hallita luonnonvoimia, jne. Oleellista okkultismissa on sen korkealentoinen metafysiikka, jossa oleellisinta osaa näyttelee tiettyjen universaalien perusvoimien kaikkiallaolo ja yleinen vaikutus niin mikroskooppisessa kuin valtavan suuressakin mittakaavassa. Näitä perusvoimia kuvataan yleensä seitsemäksi, kymmeneksi tai (harvemmin) kahdeksitoista alkuperäiseksi arkkityypiksi, jumalaksi tai kosmokraattoriksi, jotka ovat absoluuttisen jumalsubstanssin ensimmäisiä emanaatioita ja siten kosmisia perusvoimia kaikkien erilaistuneempien voimien pohjalla. Tärkeä okkulttinen teesi on myös (eri asteisen) tietoisuuden liittäminen voiman ja dynamiikan yhteyteen näiden kaikessa ilmennyksessä.
Vaikka okkultismin nimeä on helppo tahrata liittämällä sen yhteyteen aivan perustelemattomia esityksiä ja epäfilosofista New Age –jargonia, voi tällainen assosioinnin harhautuminen todellisuudessa karkottaa itse asian tarkastelusta vain hyvin pinnallisia ihmisiä. Monet ”okkultismin” nimikkeen alla esitetyt asiat ovat naurettavia, mutta tuskin yhtä monet kuin vastaavasti ”uskonnon” nimissä esitetyt järjettömyydet. Okkultismi on ennen kaikkea filosofiaa, sillä se ei – kuten mainittua – pysähdy mihinkään premisseihin eikä dogmeihin totuutta tutkiessaan, ja universaalit perusteesit löydettyään se soveltaa niitä yhtäläisellä johdonmukaisuudella ja järjestelmällisyydellä olemassaolon herkkään spektriin kokonaisuudessaan. Kuka pelästyy okkultismin pitkälle vietyjä johtopäätöksiä – sanokaamme, ajatusta magiasta tai tietoisista henkiolennoista ihmisten ulkopuolella – tekee näin vain sen tähden, että salatieteiden maailmankuva on niin kaukainen hänen salavihkaa ulkoa oppimiinsa ennakko-oletuksiin nähden, ei sen vuoksi että okkulttiset ajatukset olisivat sen ihmeenomaisempia kuin mikä tahansa luonnon käsittämätön luomistyö: että minä kirjoitan tässä ja myöhemmin lukija voi seurata ajatukseni kulkua yhteisessä keinotodellisuudessa esitettyihin ulkoisiin symbolimerkkeihin tukeutuen; tai että orgaanisen olennon siemenestä kehkeytyy toinen, tiedostamiseen kykenevä yksilö emonsa kohdussa; että lukemattomat tähtimaailmat loistavat avaruuden syvyydessä; että lintu laulaa puussa; että Homeros on luonut Odysseian tai Jeesus esittänyt vuorisaarnansa. Koko olemassaolo on yhtämittaista, käsittämätöntä, todellakin mykistävää ihmetyötä, eivätkä okkulttisten tieteiden adeptien levitaatiot ja kankaita päärmäävät tontut tunnu tämän asian sisäistäneelle ihmiselle enää kovinkaan kummoisilta erikoisuuksilta.