© Nefastos 2020
”Mutta mikäli hyväksyt ”neofyytin” nimikkeen, joudut melkoiseen pehmitykseen, poikaseni, eikä siitä ole paluuta. Ensimmäisenä ryöppynä tulevat koetukset ja kiusaukset. Muistele minun seitsemän ensimmäisen vuoden alustavaa vihkimystäni, sen koetuksia, vaaroja, taistelua kaikkea fyysistynyttä pahaa ja paholaisten legioonia vastaan, ennen kuin suostut.” 1
– H.P. Blavatsky
I
KOLME OKKULTISMIN RYHMÄÄ
Okkultistin koettelemukset voidaan jakaa kolmeen osaan: eettisiin, psykologisiin, ja maagisiin. Nämä kolme koettelemuksien osastoa vastaavat henkistä (eettinen), sielullista (psykologinen), ja ruumiillista maailmaa (maaginen). Sanaa ”maaginen” käytän tässä yhteydessä suppeassa merkityksessä merkitsemään sitä tapaa, jolla fyysisen maailman intensiivinen vastaavuuksien rakenne alkaa vaikuttaa neofyyttiin eli okkulttiseen elämään todella antautuneeseen ihmiseen. Psykologisella tarkoitan mielen sisäistä koneistoa sen suhteessa omaan yksilölliseen rakentumiseensa, ts. ihmisen piilotajuista alisteisuutta omalle menneisyydelleen. Eettisellä tarkoitan ymmärrystä hyvästä ja pahasta, ja omasta vastuullisuudesta, joka pakottaa ihmisen aktiiviseksi toimijaksi näiden kahden abstraktin poolin välissä.
Azazelin Tähti edustaa ”ylöspäistä” okkultismia. Tässä magian muodossa kaikki nähdään alisteiseksi käytännölliselle ykseydelle, joka edustaa ja edellyttää henkistä kasvua ja sen ilmaisuna eettistä toimintaa. On olemassa myös muita okkultismin muotoja. ”Alaspäinen” okkultismi joko ei tosiasiallisesti välitä eettisistä kysymyksistä, tai käyttää etiikkaa joka mahdollistaa muiden negatiivisen toiseuttamisen. Lyhyimpään mahdolliseen esitykseen pakotettuna, ylöspäisen okkultismin olennaisin tekijä on pyrkimys mahdollisimman universaaliin rakkauteen ja käytännölliseen myötätuntoon, kun taas alaspäisen tien kulkija kokee olevansa itse vapaa luomaan norminsa miten tahtoo, muuttamaan niitä miten tahtoo, tai jättämään ne kokonaan järkeistämättä, riippumatta siitä kuinka tämä vaikuttaa muihin.
Näiden kahden ääripään välillä toimii sekalainen joukko okkultismin rakenteita, joita kutsun ”sivuttaisiksi”. Ne eivät pyri henkiseen eli eettiseen täydellistymiseen, mutta eivät myöskään sanoudu kokonaan irti etiikan velvoittavuudesta. Sivuttainen koulukunta on useimmiten sellainen, joka etsii hyötyä ja kehitystä lähinnä tietylle ihmisryhmälle, ja kokee muut tätä pyrkimystä estävinä, joita vastaan joko on taisteltava, tai joita on manipuloitava. Tästä luonnehdinnasta näkyy, että juuri ”sivuttainen” okkultismi on usein kaikkein yhteiskunnallisinta ja lähimpänä profaaneja puoluepolitiikan muotoja; mutta toisaalta sen korostunut suhde yhteiskuntaan voi näkyä myös yhtälailla niin syvänä yhteiskunnallisuuden kritiikkinä, että ”sivuttaisen” suunnan okkultistit ovat myös niitä, jotka useimmiten löydetään erakoitumista ja erilleen vetäytymistä arvostavista ryhmistä.
Missään näistä okkulttisista ryhmistä neofyytti ei voi välttää mitään edellä esitettyjä kolmea koettelemusta ilmenemästä. Hän voi yksinkertaisesti valita jonkin koettelemustyypin huomiotta jättämisen, mistä on erilaisia seurauksia. Mikäli hän jättää huomiotta henkiset eli eettiset koettelemukset, ylöspäinen tie sulkeutuu häneltä. Mikäli hän jättää huomiotta psykologiset koettelemukset, hän jää kiertämään kehää tiensä alussa, koska ei opi näkemään itse itsensä polulleen salavihkaa kasaamiaan esteisyyksiä. Mutta mikäli hän jättää huomiotta maagiset koettelemukset, parempi niin, koska silloin kaikki okkulttiset tiet ovat häneltä suljetut, ja hän palaa profaanin vähemmän jännitteiseen ja vähemmän tuskalliseen tilaan, ja voi jatkaa elämänsä keskittämistä mihin tahtookaan: yhteiskunnallisen asemansa nostamiseen, rahan ja sen edustaman abstraktin turvan haalimiseen, aistinautintoihin, puhtaan älyllisen tai uskonnollisen tason tyydytykseen, tai johonkin muuhun. Hän voi yhä olla hyvinkin kiinnostunut okkultismin teoriasta tulematta sen käytäntöjen piiriin kuin satunnaisesti ja ”ajan riittäessä muulta”. Tämä on kohtalaisen hyvä lopputulos, vaikka se ei veisi lähellekään vihkimykseksi kutsuttua todella essentiaalista muutosta. 2
II
MAAGISET KOETUKSET
Mitä merkitsevät ”maagiset koetukset”? Miten ne poikkeavat psykologisista tai eettisistä? Kaksi jälkimmäistä tasoa ovat sellaisia, jotka ei-okkultisti useimmiten tunnustaa vähintäänkin olemassaoleviksi, usein jopa mielekkäiksi. ”Maaginen” taso puolestaan edustaa sitä okkultistin elämänkenttää, jota hermeettisen maailmankuvan ulkopuolella pidetään erehdyksenä, ja sellaisena nähdään harhautuneeksi osaksi psykologista. Kuten me useimmat kasvatuksestamme ja kaikki yhteiskunnallisesta keskustelusta ympärillämme tiedämme, ei ole olemassa synkronisiteetteja, vaan yhteensattumia tapahtumissa; ei telepatiaa, vaan yhteensattumia mieleenjuolahduksissa; ei astraalisia uhkia (noita blavatskylaisia ”paholaislegioonia”), vaan yhteensattumia joita psykopatologiset tekijät ja perusteeton taikausko saavat vaikuttamaan uhkaavilta.
Tällainen ajatusmalli on pätevä suoja profaanille ihmiselle. Koetukset joita nyt käsittelen ovatkin pitkälti seurausta juuri siitä, että ihminen vakavissaan alkaa purkaa ympäriltään kuorta, jonka todellinen faktinen merkitys on pitkälti hänen suojaamisessaan. Tehdä niin tieten tahtoen, sokeasti, ymmärtämättä mihin on ryhtymässä, on ainoastaan lapsekasta, kuten alun lainaus esittää. Karkeasti voimme jakaa potentiaaliset neofyytit kahteen luokkaan: ne, jotka eivät ymmärrä lainkaan mihin ovat ryhtymässä, ja uskovat siksi selviytyvänsä mistä tahansa; ja ne, jotka eivät ymmärrä lainkaan mihin ovat ryhtymässä, mutta ryhtyvät koetukseen silti koska tuntevat sisimmässään, ettei heillä ole muuta mahdollisuutta. Ensimmäisestä ryhmästä voidaan päätyä käytännössä kolmenlaisiin lopputuloksiin: 1) Neofyytti epäonnistuu koettelemuksissa sitä itse huomaamattaan, ja ajautuu takaisin profaaniin elämään. 2) Neofyytti epäonnistuu koettelemuksissaan sitä itse huomaamattaan, ja ajautuu alaspäiselle tielle. Tämä on huonoin lopputulos. 3) Neofyytti huomaa epäonnistuvansa koettelemuksissaan, ja palaa hieman järkytettynä takaisin profaanisti painottuneeseen elämään. Tämä on paras lopputulos, sillä hän voi palata myöhemmin – myöhemmässä elämässä – toisen tyyppisenä neofyyttinä.
Entä tuo toinen tyyppi? Tällainen pyrkijä ottaa vakavissaan hänelle esitetyt varoitukset, mutta kokee, että vain henkinen, okkulttinen elämä voi olla hänelle mielekästä. Hän tuo jostakin mukanaan syvän kokemuksen siitä, että elämässä on syvyystaso, joka loppujen lopuksi on ainoa mielekäs, muille merkityksen antava syvyys. ”Ellen saavuta tuota tasoa”, neofyytti saattaisi itselleen sanoa, ”voin yhtä hyvin elää komerossa ja syödä siellä hapankorppuja loppuelämäni: koska siltä tavallinen elämä tavallisine iloineen tuon aavistetun maagisen, henkisen tason rinnalla tuntuu.” Jos hän tulee pyrkimyksensä ovelle tällä kokemuksella, hänellä on mahdollisuus onnistua ja saavuttaa vihkimys. Silloin okkultisti astuu ulos tuosta ”komerostaan”, ylempänä mainitusta suojakuorestaan, jonka sisällä profaani ihminen elää koko elämänsä.
Kuori on osaltaan psykologinen ja eettinen (joista tasoista enemmän myöhemmin), mutta ennen kaikkea se on niin sanotusti astraalinen. Tähän asti ihmisen elämä – oli se melko onnellista tai hyvin onnetonta tai jonkinlainen sekoitus näistä, kuten asia yleisemmin on – on ollut ikään kuin tukevasti laituriin kytketty vene. Kun tuo vene nyt pääsee liikkumaan ulapalla, nousee yleensä ensimmäisenä läikähtävä ilo. Neofyytti saattaa kokea joitakin eriskoislaatuisia ilmiöitä, jotka ovat omiaan tukemaan hänen löytämäänsä uutta uskoa maagiseen maailmankuvaan: Tielle astuttuaan hän saa heti liikkeeseen monenlaisia voimia, ja osa näistä vapautuu häntä ilahduttamaan kuten ulapalle lähtevän veneen matkustajalle näyttäytyvät uudet maisemat, ikään kuin elävämpi ja kirkkaampi suhde ennestään tuttuun todellisuuteen. ”Tällaista elämää haluan elää, ja syventää sitä niin paljon kuin mahdollista!”, hän melko varmasti huudahtaa.
Mutta – seuraavaksi alkaa Työ. Ei ole Tietä ilman Työtä, ja vice versa; nämä kaksi ovat yhtä ja samaa. Ulkoisessa maailmassa työ on jotakin mistä saamme rahaa ja aseman, okkulttisessa elämässä emme kumpaakaan – nimittäin ulkoisesti. Sen sijaan sisäpuolella vastaavuus on täydellinen: kun teemme Työmme, yhtä konsistentisti, ahkerasti, näennäisen loputtomasti, se kerryttää meille sisäisessä maailmassa täsmälleen samoja asioita: rahan ja aseman salaperäisiä vastineita. Mitä ovat nämä vastineet tarkalleen ottaen on liian pitkä sivutie tässä käsiteltäväksi. Uskon lukijan kuitenkin ymmärtävän idean: kyse on energian kehkeytymisestä, dynamiikasta, edistymisestä. Työ mahdollistaa Tiellä edistymisen.
Edellisen valossa lukijalla on nyt mahdollisuus ymmärtää, mitä ”maagiset koetukset” ovat. Nimittäin: ne ovat energiaa, jolle ei ole löydetty optimaalista purkautumistietä Työssä. Syitä tällaisiin ongelmiin on yhtä monia kuin inhimillisiä luonteenpiirteitä yksilöllisine haasteineen. Mikä tahansa onkaan syy siihen että maaginen (astraalinen) energia ei kulje soljuvasti oikealla rytmillä oikeaan suuntaan jokaisessa virtaustavassaan – joita on piinallisen lukuisia – seurauksena on demoninen lataus. Mitä enemmän ihminen väistää tai minimoi omaa ponnistusta, jota edellytetään kokonaisvaltaisesti kaikilla maagisen työn tasoilla, sitä enemmän hän kehkeyttää itseensä negatiivista tamasta eli inertiaa, joka sikiää omanlaistaan hyvin vaikeaa elämää. Ja mitä enemmän hän työskentelee holtittomasti, ilman balanssia, harmoniaa ja viisasta ymmärrystä, johon kuuluu kärsivällinen rauhallisuus ja nöyrtyminen, sitä enemmän hän kehkeyttää itseensä hankalaa rajasta eli ylikiihkeää dynamiikkaa. Molemmat näistä synnyttävät ja kutsuvat omanlaistaan demonisuutta, joka ”maagisissa koettelemuksissa” ilmenee psyykkisen paineistumisen erilaisina muotoina.
Ongelma on piinallinen jo sen vuoksi, että kukaan ei voi mitenkään väistää näiden mustien ja punaisten liikavoimien läsnäoloa prosessissaan, enempää kuin ihminen voi olla syntymättä synnytysliman ja -veren peitossa. Ne, ja niiden käsittely, ovat olennainen osa Työtä, ja tämä haaste kestää intensiivisenä hyvinkin Blavatskyn kirjeessään mainitsemat seitsemän vuotta; ei niin että haasteet senkään jälkeen loppuisivat. Tuo ”taistelu paholaisten legioonia” vastaan tarkoittaa useimmiten sellaisia asioita kuin kiduttavan iljettäviä mielikuvia, unia ja jopa hallusinaatioita, joiden edessä ihmisen täytyy seistä rauhallisena, kauhistumatta, ja syyttämättä tilastaan muita kuin itseään. ”Synnytyslima” on hänen omaansa. Vaikka maailman verihurmeisen synkkä karma on yhteistä, yksikään noita, ”dugpa” tai paholaisten leegio ei voi vahingoittaa ihmistä, jolla itsessään ei ole täsmälleen tuohon kyseiseen haavoittamisen tai oikeammin pelottelun tai ahdistelun tai lannistamisen muotoon soveltuvaa sisäistä epäsuhtaa; itse synnytettyä, itse kasvatettua väärää lähestymistapaa. Maagiset koettelemukset tulevat, mutta jos hän alkaa taistella niitä vastaan kuin ne olisivat (vain) ulkopuolisia voimia, hän on hukassa. Seuraa todellinen psykopatologia, mielen sairastuminen, ja/tai jompi kumpi aiemmin mainituista epäonnistumisen tavoista: paremmassa tapauksessa putoaminen takaisin profaaniin tilaan, tai huonommassa tapauksessa siirtyminen sellaiseen magian muotoon, joka väistää todelliset ongelmat ja etsii henkistymisen sijaan hyötyjä. Sellainen ihminen liittyy itse huomaamattaan noiden ”paholaisten” joukkoon ja tulee esteeksi todellisen kehittyvän henkisyyden työssä, vaikka itse saattaa kuvitella tehneensä saavutuksia. Mutta hänen parapsykologiset saavutuksensa ovat pikemminkin kuin sellaisten astraalikellojen kilinää, jotka viisaampi ymmärtäisi hälytyksen ääneksi, ja lopulta sellaista kirkonkellojen moukunaa, jonka jo tylppähermoisempikin tajuaa kuuluvan vain sielun kuoleman – helvetin – esipihassa.
Parempi osa maagista koetusta on tulla tietoiseksi tällaisten ”kellonsoittojen” läsnäolosta omassa sielussaan. Jos hyvin käy, ihminen alkaa kehittää kykyä kuulla ”hiljaisuuden ääntä”, tuota sisäistä kokemusta joka ajaa oikeaan ponnistukseen, rakkauteen, totuudellisuuteen eikä salli unohtaa näitä dynaamisia vaateita hetkeksikään. Tässä on vaikeutensa, ja neofyytin hermoston on muututtava faktisesti joustavammaksi tai taipuisammaksi samalla kun se herkistyy. Sellainen fyysisen ja puolifyysisen tason alkemia on pitkällisen ja moninaisen ponnistuksen hedelmä, mutta se auttaa lopulta kahdella tavalla maagisiin koetuksiin. Ensinnäkin, hänen psyykkinen herkkyytensä saa kasvaessaan paradoksaalisesti myös kiinteyttä, koska sillä on perustansa korkeamman tason kokemisessa. Toiseksi, tässä Työssä ja tällä Tiellä neofyytti tulee kasvamaan tavalla, joka nostaa hänen tietoisuutensa toiseen sfääriin, jossa läsnä ei ole enää sama veren ja ruosteen piikikäs ja myrkyllinen maailma kuin aiemmin, jolloin hänen koetuksensa asettivat hänet tekemisiin astraalimaailman alimpien muotojen kanssa. ”Kaltainen vetää kaltaista puoleensa”, ja tämä astraalisen attraktion laki toimii paljon parempana suojana kuin itsensä turruttaminen – profaanin elämän ja alaspäisen tien kyseenalainen keino. Jälkimmäinenkin ovi on ihmiselle auki, ja niin kauan kuin hänen kehonsa elää, hän kykenee luomaan itselleen aiempaa elämäänsä paljon vankemmankin panssarin huomattuaan, millaisia vaaroja ”vene” voi meren myrskyissä kohdata. Mutta ”vene” tulee hajoamaan ajastaan, ja silloin panssaroitu matkustaja on suurissa vaikeuksissa. Jouduttuaan eroon suojaavasta kehostaan hän tulee hyvin haastavaan maailmaan, joka profaaneilta on piilossa, mutta jonka okkultismiin perehtynyt on itselleen avannut.
III
PSYKOLOGISET KOETUKSET
Psykologiset koetukset ovat matka sisäisessä maailmassa. Valitettavasti, paradoksaalisesti, mitä sidotumpia ja sokeampia tuossa maailmassa olemme, sitä enemmän kuvittelemme näkevämme ja sitä vapaammiksi saatamme itsemme kokea. On kauhea tie todella itsereflektoida ja löytää edes osa omista marionetinlangoistaan. Niitä ei nimittäin voi katkaista millään voiman ponnistuksella, vaan ainoastaan syvillä oivalluksilla.
Traditionalistiset okkultistit ovat syyttäneet C.G. Jungia seuraajineen siitä, että suuri sveitsiläinen psykologi latisti magian samaistamalla sen syklit omaan individuaatio-oppiinsa, joka ei edellytä magiauskoa. Jos jostain löytyy neofyytti joka lukee vain Jungia, syytös voi hänen kohdaltaan pitää paikkansa. Muuten se on järjetön, ja yhtä hyvin voisimme syyttää Patanjalia alkemian ylenkatsomisesta tai Paracelsusta siitä, ettei hän kylliksi ylistänyt tantran ritualistiikkaa. Jung on yksinkertaisesti yhden äärimmäisen tärkeän okkultismin osan käsittelijä ja opettaja, ja opettaa tuota opin osaa loisteliaasti. Sanoa ettei okkultismissa ole mitään muuta on virhe, johon sortuvat korkeintaan Junginsa hyvin tieteellisten silmälasien läpi lukeneet ja modernia painottavat tulkitsijat.
Jungilaiset ovat ymmärtäneet hermetismistään olennaisemman tason kuin heidän tuomitsijansa. Sillä ihmisen mieli on kuin koneisto teknisessä laitteessa: kaikki mitä sisällä tapahtuu, vaikuttaa sen toimintaan. Ja jos ”laite” on niin tavattoman tehokas ja vaarallinen kuin okkultistin sielunelämä on, tuon sielun sisäisen tekniikan ymmärtämättä jättäminen on koko lailla vaarallisin virhe, minkä ihminen voi tehdä. Totta; voimme keskittää voimamme eettisiin ponnistuksiin niin antaumuksellisesti, että ne auttavat meitä jossain määrin ylittämään syvän tietämättömyytemme oman mielemme sisäisistä toimintaperiaatteista. Mutta etiikasta tulee vain keppihevonen ratsastaa milloin mihinkin suuntaan holtittomasti, ellemme ymmärrä, mikä saa meidät valitsemaan milloin minkäkin ”henkisyyden painotuksen”. Muistelkaamme hetki sitä aikaa sodan repimässä maailmassa, jolloin ”universaalin veljeyden” okkultistit (teosofit) kiistelivät ympäri maailman toisiaan vastaan siitä ovatko heidän ”viisauden ja rakkauden mestarinsa” enemmän a) viisauden vai b) rakkauden asialla; toisin sanoen, missä määrin muunmaalaisten veljien tuomitseminen on oma asiamme. Ellemme ymmärrä omia sisärakenteitamme, voimme jopa etiikasta luoda itsellemme niin liukkaan apukeinon, että kukaan ei saa meitä kiinni itsemme huijaamisesta. Sellaiseen kiinniottoon pystymme vain itse.
Ei ole mahdollista eikä tarpeellista käsitellä tällaisessa yhteydessä koko sitä valtavan laajaa kirjoa psyyken ongelmia, joka avautuu jokaiselle itsereflektoijalle, olkoon hän okkultismin neofyytti tai ei. Mitä hehkuvin sateenkaari maniaa, depressiota, salattua kateutta ja katkeruutta, varhain vammautuneita psyyken toimintamalleja, oidipaalisia tai elektraalisia asenteita ja omien vanhempikokemuksiemme ja -tarpeidemme projisoimista jokaiseen kuviteltavissa olevaan henkilöön esoterian opettajista seurustelukumppaneihin ja teofanioihin leimuaa jokaisen ihmisen astraalisella taivaalla, jos hän vain uskaltaa sinne vilkaista. Mikäli elämä on jakanut meille suotuisan käden, voimme elää näiden mutkikkuuksiemme kanssa ilman paralysoivia ongelmia; mutta useammin aivan näin ei ole, vaan kukin meistä kärsii päivittäin erilaisista omien suhtautumistapojemme ongelmista, jotka vain haluaisimme helppouden vuoksi nähdä lähimmäistemme ongelmallisuuksina, tai kohtalon julmina oikkuina jotka osuvat meihin sattumalta. Okkultisti ei saa eikä voi kuvitella näin: hän ymmärtää, hänen on ymmärrettävä, että henkinen, maaginen, kokonaisvaltainen elämämme, yhteytemme kaikkiin inhimillisiin ja yli- ja ali-inhimillisiin olentoluokkiin toimii yksinomaan niiden mutkien kautta, joita oma psyykeemme pulmallisuuksillaan luo.
Mutta okkultistille työ on jopa vielä haastavampaa kuin profaanille, koska ennemmin tai myöhemmin hän tulee tajuamaan (a) sen tavattoman vaikeaselkoisuuden, joka vallitsee hänen sisäisten ja ulkoisten ”henkiensä” erottelussa; ja (b) sen yllä esitetyn kauhistuttavan faktan, että näitä olentoja ei hallita tahdonvoimalla, vaan syvällisellä ymmärryksellä. Tämä ihmisen mielensisäinen kakofonia on hyvin kuvattu Tiibetiläisen kuolleidenkirjan fantasmagorisissa kuvaelmissa. Länsimaisen lukijan tulee ymmärtää lukea ne ei-ortodoksisina ja muutettavat muuttaen; ts. ymmärtää, että ei-buddhalaisen tematiikan ympäriltään oppinut ihminen näkee sisäisessä disintegraatiossaan muodoltaan erilaiset voimat, mutta yhtäläisellä idealla: hänen mielensä omaksuu henkien muodot, ja henget omaksuvat muodot hänen mieleltään. Nämä kaksi olemisen tapaa eivät ole erotettavissa.
Psykologisen koetuksen ilmaisu omassa itsekokemisessamme on, että huono toimintamalli naamioituu hyväksi. Annamme itsellemme anteeksi toimintamalleja jotka sydämessämme tiedämme huonoiksi ja muita epäsuorasti – tai suoraan – vahingoittaviksi, koska erehdymme pitämään itseämme lähtökohtaiselta luonnoltamme tietynlaisena ihmisenä. Sellainen selitys on valhe; kukaan meistä ei ole essentiaalisesti tietynlainen, vaan me olemme mitä olemme nimenomaan huikeana solmuna yhteen solmiutuneita psykologisia rakenneosia. Tämän vyyhdin työläs läpikäyminen ja selvittäminen on okkultistin töistä kaikkein olennaisimpia, koska se vaikuttaa heti kaikkeen mitä teemme ja miten. Oraakkelin sanat neofyytille ovat aina ja kaikissa oikeissa kouluissa: Gnothi seauton – ihminen, tunne itsesi! Sillä itseään ei voi hallita se joka ei itseään tunne, ja maagisen luonnon hallinta on mahdotonta ellei tunne itseään, amulettia sen hallitsemiseen. Muussa tapauksessa ainoastaan luulemme hallitsevamme henkiä onnistuessammekin, jääden tosiasiassa itse voimien tiedostamattomiksi pelinappuloiksi.
IV
EETTISET KOETUKSET
Eettiset koetukset ovat Azazelin Tähden okkultismin keskiössä, sillä ne ovat korkeimpia, ja toimivat avaimina alempiin. Yksin etiikka ei riitä, mutta koska jokainen ihminen tietää tämän asian jokapäiväisestä elämästään, sitä ei tarvitse painottaa: painotettava on sen sijaan eettisen ponnistelun ensiarvoisuutta.
Rakkaudellisuus ei ole vain myötätuntoa, saati että se olisi vain sympatiaa, mikä on julkeaa sanoakin. Rakkaus eettisenä velvoitteena on ponnistelua universaaliin kärsimyksen lieventämiseen ja kaiken elämän täydellistämiseen kohti parhaita mahdollisuuksiaan niillä tavoilla, jotka osuvat yhteen sekä kokonaisuuden yhteistarpeiden että osiensa erityistarpeiden kanssa. Azazelin avaimesta löytyvä ”pieni siunaus mihin tahansa kohtaamiseen” (benefico tai benedico) sopii näiden asioiden mieleen palauttamiseen, ja sen lyhyttä sisältöä voi olla hyvä tutkia analyyttisesti.
Samoin totuudellisuus ei ole vain pidättäytymistä valehtelusta: se on aktiivista ponnistelua siihen, että mahdollisimman paljon mahdollisimman olennaista, suorasti tai epäsuorasti auttavaa vitaalia tietoa välittyisi kaikille olennoille jotka voivat tällaisesta tiedosta hyötyä. Kuten olen esittänyt artikkelissani Totuudellisuus hengellisenä harjoitteena, tähän kokemis-, elämis-, eli harjoitusmalliin itsensä totuttava luo myös itsensä sellaiseksi maljaksi, johon esoteerinen tieto yläpuolelta voidaan vuodattaa. Sille, joka antaa, annetaan; se, joka pidättää, tulee itse kehityksessään pidätetyksi.
Muuta ponnistusta erillisenä tekijänä kuin yllä mainitut ei tarvita, sillä ne itsessään johtavat ihmistä elämään oikein niissä pienissä ja suurissa haasteisuuksissa, joita hän elämässään ympäriltään löytää. Ylempänä esitin Työn olevan synonyymi Tielle, ja että vain dynaaminen ponnistus auttaa sitä kulkemaan. Mielekkäässä henkisessä harjoituksessa tuolla Tiellä kulkevat jalat ovat nämä totuudellisuuden ja rakkaudellisuuden tekijät, joita molempia ponnistus vuorotellen ja yhteistuumin siirtää eteenpäin. Pelkkä holtiton, tunteileva rakkaus ei johda lopputulokseen, ei myöskään älyllisesti löydettävien totuuksien korostaminen sinänsä: mutta nämä kaksi toistensa avulla puhdistettuina johtavat.
Kun Azazelin Tähden eettisessä harjoituksessa mennään pitemmälle, tullaan toisasteisiin hyveisiin ja ”vastahyveisiin”. Näitä tulen käsittelemään myöhemmin erikseen, mutta ne eivät ole absoluuttisen välttämättömiä veljeskunnan Työn toteuttamiselle. Mainittu Kolminainen avain on: sitä ilman veljeskunta on tyhjä ja merkityksetön kuori metafysiikkaa ja maagisia kaavoja, joita voidaan käyttää yhtä hyvin sivuttaisen tai alaspäisen tien käytänteissä kuin todellisessa askension okkultismissa.
Eettiset koettelemukset ovat läsnä jokaisessa elämän tapahtumassa, sillä sellaista sisäistä tai ulkoista tapahtumaa ei ole olemassa, etteikö siihen voisi ottaa epäeettistä kantaa. Tämän ymmärtäminen onkin osa eettisen tason ensimmäistä heräämistä. Voimme nimittäin jakaa eettiset koetukset neljään vaiheeseen:
(1) Ensimmäisessä vaiheessa ihminen ei edes ymmärrä kysymyksenasettelua. Ellei hän ole kasvanut tietynlaisessa henkisessä ympäristössä, hän ei ymmärrä kategorisen imperatiivin 3 ajatusta luonnostaan, vaan toimii tilanteissa alkueliön tavoin: seuraten ilmeisimmin palkitsevaa ja helpointa virtaussuuntaa. Tästä protozoan tilasta okkultistin on ensi töikseen ravistauduttava hereille eettiseen ymmärrykseen, ja tehtävä tuo ravistautuminen yhä uudelleen niin kauan, että hän myös pysyy hereillä. Ellei neofyytti aloita harjoitustaan nuorena, tämä ponnistus tulee luultavasti vaatimaan jonkin elämän ulkoisen järkytyksen mahdollistuakseen.
(2) Seuraava eettinen lankeemus on kuvitella, että eettiset velvoitteet voi ”ruksata tehdyiksi” elämässään. Ihminen ajattelee tehneensä hyvin asiassa X, joten hän voi ottaa löysin rantein asioissa Y ja Z. Tämä on luonteva jatkovaihe ensimmäiselle, josta neofyytti vasta opiskelee pois.
(3) Kolmannessa vaiheessa ihminen on ymmärtänyt elävällä tavalla, että hänen joka ikinen tekonsa on oltava yhtä eettinen kuin sitä ympäröivätkin, eikä tämä ole asia, josta voidaan pitää vapaapäiviä (eikä vapaita tunteja, minuutteja tai sekunteja). Seuraava ongelma on painotuksellinen. Koska meillä kaikilla on omat temperamenttimme, helpot ja vaikeat kohtamme, on myös olemassa eettistä toimintaa joka on luonnelähtöisesti helpompaa ja sellaista, joka on vaikeampaa. Jälkimmäistä alkaa tällöin mieluusti kompensoida edellisellä, ja mitä vajavaisempi olen yhdellä alueella, sitä enemmän alan painottaa toista. Ts. jos minulla on ongelmia ponnistelussa, alan mielelläni kompensoida tätä yliarvostamalla rakkaudellista myötätuntoa, tai mikäli minulta puuttuu rakkautta, alan puhua paljon totuudenmukaisuuden merkityksestä; kykyni loukata muita voi tulla perustelluksi halullani ”olla avoin ja totuudellinen”, jne. Toisasteisten hyveiden suhteen nämä kompensatoriset ilmaisut ovat vielä paljon helpommin toteutettavissa: minulta puuttuu rohkeutta, joten painotan kärsivällisyyttä ja itsereflektiota, tai päinvastoin; tai minulta puuttuu itsehillintää, joten sanon itselleni olevani hyvin luova – tai päinvastoin.
(4) Kun ”eettinen kone” on kokonaan rakennettu, se muodostaa vielä kerran oman ongelmansa. Ihminen erehtyy tällöin kuvittelemaan että maailma ja jokainen hetki maailmassa on supistettavissa ongelmaksi johon voi tulostaa yhden parhaan eettisen ratkaisun. Vaikka kone olisi kuinka korrekti, se ei kuitenkaan poista yksilön omaa vastuuta – yksilöllisyyttä – valitsijana. On olemassa monia oikeita ratkaisuja jopa yhdessä ja samassa tilanteessa, ja pyrkimys ulkoistaa tahtonsa kategorisen imperatiivin yksikäytäväisyyteen ei ole kaukana profaanin uskovaisen halusta ulkoistaa tahtonsa teologialle edustajistoineen ja validoijineen. Molemmissa on kyse defenssistä, joka kohdistuu oman sielullisen ponnistuksen painostavuuteen… ja siten koko neliasteinen kehä on kuljettu takaisin alkupisteeseensä, jossa ponnistus – nyt hyvin eri muodossa – muodostaa jälleen haasteen. Eettinen kehitys kulkee spiraaleina kuten kaikki muukin.
V
VIHKIMYKSEN SAAVUTTAMINEN
Mitä veljeskuntamme yhteydessä tarkoitetaan vihkimyksen käsitteellä on melko ekstensiivisesti esitelty kirjoituksessa Adepti. Todellinen vihkimys on henkinen oivallus, joka ihmisen kokonaan läpäistessään myös kokonaan muuttaa hänet. Tämä muutos on substantiaalinen, energeettinen; ”maaginen”. Sen auttavat ihmisessä esiin vihkimysmysteerin esittävät tahot – puhun todellakin henkivalloista tai, jos lukija mieluummin niin sanoo, Jumalasta – ja sen täydellistävät toisessa maailmassa erityislaatuiset auttajat, mutta sen raskas Työ kuten myös loistava kruunu ovat ihmisen omia. Mestari on a) opettaja ja b) ”voimaannuttaja”, mutta vihkimys on pikemminkin mullistuksen kokenut kyky pitää sisällään ja soveltaa (so. ymmärtää) voimaa kuin voimanlähde sinänsä. Siitä tulee myös voimanlähde toissijaisista syistä, mutta vihkimys itse on nimenomaisesti Oivallus. Suuri alkukirjain on tässä harkittu ja paikallaan. 4 Tuo Oivallus on nimenomaan ja ennen kaikkea sanatonta laatua, ja mikäli tuore vihitty joutuisi laajentuneen ymmärryksensä heti tuoreeltaan sanoittamaan, seurauksena olisi ”paljastus” jonka kuulija kohtaisi jonkinlaisena idealistisena itsestäänselvyytenä. Vihittävälle se on kaikkea muuta: hänen henkisen mullistuksensa essentiaalinen kokemus, jonka sanoittaminen on tuomittu epäonnistumaan kuin runon ruhjominen matemaattiseksi yhtälöksi.
Nämä Oivallukset ovat niitä päämääriä, joihin Työmme tähtää; niin yksilöllisellä, kuin yhteisellä tasolla. Niitä kohti me ponnistelemme herkeämättä. Jos uskomme jonkinlaiseen sielun elämän kuolemattomuuteen – ja vihitty tulee siihen uskomaan – me ymmärrämme myös, että tuo kuolemattomuus on ehdollista ja liittyy näihin vihkimyksiin. Yksinkertaistaen voisimme sanoa jopa niin, että ikuinen (so. kuolemattomuutemme) on meissä siinä määrin kuin olemme tulleet vihityiksi. Yksi ainoa syvä vihkimys on ihmiselle kallisarvoisempaa kuin mikään muu; kuten hän ymmärtää sen läpikäytyään, tai jo sitä sydämessään kaivaten, mikä merkitsee kykyä osua tuohon mysteeriin. Vihitty on rara avis, harvinainen lintu; ja vielä harvinaisempia on niitä, jotka ovat näitä enkelten tikapuita kulkeneet kaksi tai useamman puolan ylöspäin. Sellainen ihminen on viisas, vahvatahtoinen, lempeä, kärsivällinen, syvä, henkisyydessä hievahtamaton kuin temppelin perustus, säteilevä ja kohottava. Nämä ovat niitä jumaltenkaltaisia piirteitä, joihin pyrimme. Todellinen neofyytti oppii tietämään että näiden ominaisuuksien juuret johtavat syvemmälle ja niiden latvat korkeammalle kuin mikään muu inhimillinen: vihkimys nostaa ihmisen korkeiden luonnonvoimien joukkoon. Ja juuri sen vuoksi että tämä maaginen saavutus on niin ehdoton ja väkevä, sen koettelemukset ovat yhtä intensiivisiä ja monitahoisia.
- ”But if you (…) agree to the word Neophyte, you are cooked, my boy, and there is no return from it. Trials and temptations to your faith will shower on you first of all. (Remember my 7 years preliminary initiation, trials, dangers and fighting with all the Incarnated Evils and legions of Devils and think before you accept.).” Kirjeestä H.S. Olcottille, 1875. ↩
- Myös monet historiallisesti arvostetut maagikot kuuluvat tähän ryhmään, omien sanojensa mukaan esimerkiksi Eliphas Lévi. ↩
- ~Eettisen vaateen jatkuvan, johdonmukaisen läsnäolon. ↩
- Näemme tässä maljan ja kuilun reunana ammottavassa alkukirjaimessa jälleen Rudolf Otton syvän haltioitumisen mysteerin, jonka hän liittää englannin mainion sanan awe (jonka tosi merkitys paljastuu vasta äännettynä, ei kirjoitettuna) esikielellisiin muinaisaikoihin osoittaviin implikaatioihin. ↩