Nefastos 2020
I
Otsikko on lainattu veljeskunnan Agape– eli kokoontumisten aloittamiskaavasta, johon se puolestaan on lainattu Matteuksen evankeliumista (Matt. 18:20). Tässä kirjoituksessa käsittelen näitä kahta asiaa yhdessä: kantavaa ajatusta Azazelin Tähden kokoontumisten taustalla sekä kyseiseen Raamatun kohtaan kulkeutunutta esoteerista opetusta omassa kontekstissaan.
Kun kirjoitan ”Azazelin Tähden kokoontumisista”, tarkoitan tällä kaikenlaista kokoontumista seuramme aatteen alaisuudessa. Eri ihmiset tapaavat toisiaan mieluiten erityyppisissä rakenteissa ja eri tavoin. Monille mielekkäintä on fyysinen kohtaaminen, joko ryhmässä tai henkilökohtaisemmin. Näihin viitataan otsikon suoralla esityksellä: ”kaksi tahi kolme”… Kohtaaminen jossa esoteerinen mestari voi ilmentyä voi olla jo kahdenkeskinen, tai se voi olla pieni joukko. Toisaalta kokoontuminen voi tapahtua muuten kuin fyysisesti. Ihmisessä olennaisin puoli on sielu, ja tuon sielun energetiikka tai kohtaava inspiraatio tai ”aura” voi varsin hyvin toimia yhteydessä muihin myös matkan päästä. Jälleen meillä on tästä esimerkki jo otsikossa: esoteerinen opettaja voi antaa lupauksen olla läsnä oppilaidensa kohdatessa oikeassa mielentilassa, vaikka ei olisi ruumiillisesti läsnä. Ihmisten luonteet, temperamentit, luovat edellytyksiä ja tarpeita eri tyyppisiin kohtaamisiin. Esimerkiksi oma luonteeni ja fyysinen herkkyyteni suosii luontevasti kohtaamisia jotka tapahtuvat matkan päästä kirjoitetun sanan välityksellä. Koska ihmisyyteen ja ennen kaikkea Työhön kuuluvat kuitenkin myös kompromissit, pyrin osallistumaan myös fyysisiin looshikokoontumisin ja esimerkiksi toimintaan julkisuudessa. Muilla veljillä, sisarilla ja jäsenillä (kaavamme fratres, sorores, sodales) nämä painotukset voivat vaihtaa paikkaa: fyysinen kohtaaminen olisi luontevampi ja antavampi, mutta koska kompromissi on tärkeä ja voi antaa enemmän muille, ollaan yhteydessä esimerkiksi seuran foorumin tai sähköpostien välityksellä.
Kokoontumisrukouksemme kaavaan on siis poimittu teksti kristillisestä lähteestä, mikä voi olla jo itsessään hämmentävää, ellei henkilö ole tutustunut esoterian tai satanismin yleisiin käytänteisiin, puhumattakaan Azazelin Tähden omista teiden kohtauttamisen painotuksista. Agapen loppu on niin ikään kristillisestä lähteestä, ja toistaa roomalaiskatolisessa messussa esitetyn kehotuksen ”pyhien mysteerien” viettämiseen. Nämä mysteerit, jotka katoliselle kristitylle näyttäytyvät ehtoollisessa, näyttäytyvät seuran jäsenelle toisenlaisena uhrimysteerinä – nimittäin yllä kuvattuna poistumisena omalta mukavuusalueelta. Mestarin antama uhri ei meitä auta, ellemme pysty ”rikkomaan” itseämme ottamaan vastaan tuota uhria, oman uhrautumisemme kautta. Hermeettisen eheä ihminen ei voi tulla okkultistiksi ja pysyä sellaisena, aivan kuin ei kokonaan rikkoutunutkaan: tarvitaan niin eheää kuin rikkoutunuttakin kohtaa. Eheää, joka osaa pitää itsensä urhoollisesti pystyssä elämän vastoin- ja myös myötäkäymisissä (sillä harva asia on niin omiaan viekoittelemaan pois Tieltä ja Työstä kuin onnellisuus ja tyytyväisyys), ja rikkoutunutta, joka aina sekä kaipaa että pystyy myös oman haavaisuutensa kautta näkemään itsensä etenemisen ja kehittymisen tarpeessa olevana.
Äkkiseltään ajatellen voi tuntua banaalilta verrata okkultismin mestarin syvällistä antaumusta oppilailleen – esimerkiksi legendassa Jeesuksen ristillemenosta ja väitetysti siitä mahdollistuneesta henkistä elämää antavasta mysteeristä ehtoollisessa – oppilaan näemmä kovin vähäistä uhrausta osallistumisena Työn toimintamuotoon joka ei ole hänelle temperamentillisesti helpoimmasta päästä. Mutta käytännössä syvän erojuovan vetäminen näiden väliin on kaiken uskonnollisen peruskokemuksen vastaista. Meille, jotka emme ole mestareita, imitatio Christi ja imitatio Luciferi ei ole menemistä kuolemaan ristille tai iskeytymistä taivaasta Kaukasus-vuoristoon, tai minnekään muuallekaan. Oma antamisen mysteerimme on sisäisesti identtinen ollessaan mikrokosmista laatua, ja vain erikoistilanteessa joudumme todellisen herooisen ponnistuksen eteen kuten epiikan tai uskonnollisten kirjoitusten vapahtajaheerokset. Jos sellainen aika tulee, on kuitenkin turha kuvitella että kykenisimme kukistamaan Lernan hydran, jos emme ole kyenneet kukistamaan pientä liskoa omassa itsessämme, mielen seisahtaneen veden lammikossa; tai että voisimme riippua maailmanpuussa viikkokausia, ellemme ole jaksaneet kiivetä pihatammeen omassa sielussamme. Harjoitus tekee mestarin, ei toinen adepti. Ja okkulttisen veljeskunnan olennaisimpia ideoita on luoda yhdessä harjoituksellinen rakenne, jossa ihmiset voivat – ehkä erityisestikin epäsuorasti ja ”aurisesti” – auttaa toistensa vaikeita, puutteellisesti kehkeytyneitä aspekteja toimimaan paremmin. Kun yritys on tähän suuntaan, mestari kyllä on läsnä, ja auttaa. Toisaalta hänen on täysin turhaa ja suorastaan vahingollista olla läsnä, ellei tällaista ponnistusta tehdä. Viittaan tietenkin jälleen seitsemän perusohjelmakohtamme viidenteen pykälään, joka kuuluu: ”Kukaan muu kuin ihminen itse ei voi nostaa ihmistä. Mikään ulkoinen vapahtaja, oli kyse sitten uskonnollisesta tai maallisesta asiasta, ei tosiasiassa voi ketään kehittää, voimistaa tai lunastaa. Jokaisen positiivisen muutoksen on oltava lähtöisin ihmisestä itsestään, tapahduttava hänessä itsessään, kokonaan läpäistävä hänet itsensä.” Vain ihminen itse voi haastaa itsensä tähän kasvuun. Jos hän sen tekee, hän kyllä saaapua, myös ihmeenomaisella tavalla. Se ei tee saavutusta helpoksi, mutta se tekee sen mahdolliseksi.
II
Agape-rukouksemme mestarin läsnäoleva kohta löytyy luvusta, joka käsittelee mieltäkiinnittävällä tavalla esoteerista veljeskuntaelämää: siis sitä, kuinka okkulttisesta kasvusta kiinnostuneet ihmiset voivat tuohon kasvuun yltää. Käsittelen kyseisen luvun ajatuksia siinä määrin kuin se lyhyehkön artikkelin puitteissa on mahdollista, toisin sanoen hyvin viitteenomaisesti.
Luku alkaa kysymyksellä ”suurimmasta taivaan valtakunnassa”, toisin sanoen siinä sielun todellisuudessa, joka elää profaanin fyysisten ja sosiologisten lainalaisuuksien tuolla puolen olemisen syvätasona. Vastauksena opettaja puhuu nöyrtymisestä lapsen kaltaiseksi. Opetus ei ole spesifisti kristillinen, vaan tunnettu esimerkiksi idän mystiikan harjoituksista, ja buddhalais-teosofisesta teoksesta Hiljaisuuden ääni. ”Nöyrtyminen” ei tarkoita, kuten juutalaiskristilliset uskonnot usein kokonaan väärin tulkitsevat, nöyristelyä, typeräksi tekeytymistä, tai hurskastelua. Todellinen kehittävä nöyrtyminen edellyttää itse asiassa huomattavaa omanarvontuntoa, toisin sanoen ”hyvää itsetuntoa” eli – ylpeyttä. Vain tällä tavoin jalohenkinen ja suoraselkäinen ihminen kykenee hyväksymään sen sinänsä itsestäänselvän asian, että voidakseen oppia ja kehittyä hänen on tiedostettava ja tunnustettava, että hänellä on vielä opittavaa ja kasvettavaa. Mikäli hän kaipaa okkulttista kasvua, joka on jopa mullistavaa hänen ihmisyydelleen ja sen oletetuille rajallisuuksille, hänen on myös ymmärrettävä olevansa kehityksen tarpeessa aivan mullistavalla tavalla: toisin sanoen, lapsen asemassa.
Tämän jälkeen seuraa pohdiskelu oppilasveljien välisistä riitasuhteista. Opettaja kehottaa kiinnittämään enemmän käytännön huomiota sinne missä jokin ongelma voidaan korjata ja hankaluus silloittaa kuin sinne, missä sopusointu jo valmiiksi vallitsee. Teksti kehottaa yrittämään sovinnollista ratkaisua, ja mikäli sellaista ei kerta kaikkiaan löydy, uskonnollisten harjoituspolkujen erottamista (”olkoon hän sinulle kuin pakana”, ts. toisen uskonnon harjoittaja) – ei vihanpitoa. Kristillisen mytologian suuri riitelijä, kiivailija, muiden tuomitsija ja itse mestarinsa toistuvasti kieltävä Pietari – jonka opettaja valitsi oman myöhemmän kirkkonsa kuvaksi – rientää tässä vaiheessa kysymään, olisiko hänen todella annettava anteeksi rikkomukset ”ihanko seitsemän kertaa”. Vastaus kuuluu: seitsemän ei riitä, vaan rikkovalle veljelle tulee antaa anteeksi 77 tai, intoutuneimman käännösversioinnin mukaan, jopa 490 kertaa.
Olen joskus törmännyt sellaiseen erikoiseen tulkintaan, että anteeksianto tarkoittaisi sen unohtamista, että mitään on tapahtunut. Näin ei asia voi eikä sen tule olla: kaikki tapahtumat kertovat meille jotakin käytännön mahdollisuuksista. Jos ystäväni antaa minulle kannettavaksi riisiposliinilautasen jonka pudotan, ja hän antaa minulle toisen jonka myös pudotan, ja kolmannen jonka niin ikään pudotan, hänen on syytäkin olettaa että motorisissa tai muissa kyvyissäni on tekijöitä, jotka tekevät minusta paremman työntekijän johonkin muuhun asiaan kuin hauraiden esineiden kantamiseen. Kenelläkään ei ole 490:tä, harvalla edes 77:ää posliiniastiaa rikottavaksi, tai jos on, tämä ei ole paras tapa hankkiutua niistä eroon. Anteeksianto tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, ettemme tahdo toiselle mitään pahaa seuraavan rangaistukseksi hänen pulmallisesta valinnastaan, erehdyksestään, lankeemuksestaan, virhearviostaan tai muusta ongelmia aiheuttaneesta toiminnasta. Tämä on toistettava ei vain seitsemää kertaa vaan sen kerrannaismäärä, ja vasta tuollaisen perinpohjaisen otannan perusteella itsekkyyden – patologisista tai maailmankatsomuksellisista syistä – systemaattisesti valitsevasta veljestä tai sisaresta tai toverista on parasta tehdä kokonaisvaltainen irtiotto. Eikä sekään merkitse koston toivomusta.
Luvun lopettaa kertomus suuren rahamäärän velallisista. Raha merkitsee Jeesuksen vertauksissa aina karmaa ja dharmaa, eli 1) sitä mitä olemme toisaalta ”ottaneet” elämältä itsellemme (ja minkä siis joudumme palauttamaan), tai 2) mikä meille on ”annettu” elämän taholta tehtäväksi (ja mistä siten tulemme saamaan palkkion). Vertausten talentit, leiviskät ja kolikot ovat siten aina tuon ”taivaan valtakunnan”, maagisen maailmankaikkeuden rahaa; sielullista energiaa eli voimaa. Tässä vertauksessa kuningas – ja voimme tässä yhteydessä antaa hänelle rehellisesti sen nimen, minkä tuo maailmanenergioiden suvereeni valtias ansaitsee: Saatana – on ryhtymässä oikeutettuun velanperintäoperaatioonsa ihmisten keskuudessa. Mutta kuten olen esittänyt toisessa artikkelissa totuudellisuudesta harjoitteena, ja muissa yhteyksissä, on vain yksi väylä jota pitkin asiat kulkevat ihmisestä ja ihmiseen. Ei ole mahdollista että voisimme saada maailman salaisuudesta jotakin toisella tavoin ja antaa itsestämme toisella tavoin. Ei; vaan me saamme sen mukaan miten kykenemme antamaan, ja meiltä vaaditaan sen mukaan miten me vaadimme muilta. Siten, jos itse kuristan toiselta hänen ”denaarinsa” – vaadin toisen ihmisen tilille hänen erehdyksistään, todellisista, liioitelluista tai luulotelluista – niin saman näin toimivan psyykkisen rakenteeni kautta myös okkulttinen maailma tulee minusta omat ”leiviskäni” kuristamaan. Ainoa keino kyetä pysymään elävässä suhteessa luonnon salattuun todellisuuteen on pysytellä elävässä suhteessa muiden ihmisten vaillinaisuuteen, jolloin pysymme elävässä suhteessa myös omaan vaillinaisuuteemme, emmekä joudu sen herpaisemiksi. Viimeiset jakeet, jotka kristillinen teologia tulkitsee oman armon vastaanottamisen (ei antamisen) koneensa puolustuspuheeksi, ovat tosiasiassa aivan jotain muuta. Ne kuuluvat näin: ”Ja hänen herransa vihastui ja antoi hänet vanginvartijain käsiin, kunnes hän maksaisi kaiken, minkä oli hänelle velkaa. Näin myös minun taivaallinen Isäni tekee teille, ellette anna kukin veljellenne sydämestänne anteeksi.” Kristillinen armahdus on siis ehdonalainen: ihminen voi saada anteeksi, jos hän itse kykenee anteeksi antamaan; ei muutoin. Ei ole olemassa armoa sille joka ei armahda.
Mutta mitä meillä on tekemistä Nasaretilaisen ohjeistusten kanssa? – Näin voivat hyvällä syyllä kysyä vasemman tien oppilaat. Vastaus on, ettei tietenkään välttämättä mitään. Ketään ei ole pakotettu mihinkään systeemiin. On kuitenkin melko vahva väite, että varsin universaalisti vuosituhansien ajan esitetyt opetukset esoteriasta olisivat kaikkialla maailmassa aina erehtyneet, kunnes saapui 1900-luvun ihminen, joka yllättäen ymmärsi omat päähänpälkähdyksensä ainoaksi puntariksi myös sielullisille ja maagisille todellisuuksille; josta tuli universumin mestari tieteen, viihteen, nihilismin ja relativismin emansipoimana. Henkilökohtaisesti minun olisi tavattoman vaikea kokea uudempi relativistinen vasemman käden tie yksin riittäväksi, vaikka omat okkulttiset tutkimukseni eivät antaisikaan puoltoaan vanhojen mestarien kuten Laotsen, Platonin, Jeesuksen tai Abhinavaguptan opetusten pätevyydelle. Olkoon kyseessä sitten nöyryys tai ylpeys, huono tai hyvä itsetunto, koen tavattoman onnekkaana erityisesti sen osan nykyaikaisesti kulttuuristamme, joka mahdollistaa meille niin monien syvien opetusten opiskelun eri lähteistä – sillä nuo lähteet ovat melkeinpä hämmentävän samanmielisiä esityksissään sielullisista todellisuuksista ja niiden syvemmistä lainalaisuuksista. Ongelma ei ole opettajissa vaan näiden myöhemmissä tulkitsijoissa, jos nuo opetukset näyttävät johtavan hurskastelevaan, epäaitoon tekopyhyyteen tai nahkean altruismin painotukseen yli oman sisäisen äänen kuuntelemisen ja omankin voimamme tuntemisen. Jättää kelvoton ja ottaa erittäin tarkasti varteen kelvollinen materiaali muinaisista kirjoituksista on hyvin olennainen osa kenen tahansa käytännön esoteristin jokapäiväistä elämää, mukaan lukien veljeskuntatyön perustaa. Jos meitä kiinnostaa sen sijaan vain inhimillinen mielipide ja omat makuasiamme, liittykäämme mieluummin muunlaisiin seuroihin ja ajanvietteellisiin shakkikerhoihin, jotka eivät maailmasta lopu kesken.
III
On kuitenkin olemassa joitakin ihmisiä, jopa nykyaikaisen esoterian piirissä, joille okkulttinen ja henkinen kasvu on mielekkäämpi tavoite kuin luoda näkemystä itsestään maagisen tiedon jo hallitsevina synkän estetiikan sankareina (yleinen asenne ”vasemman käden tiellä”) tai seurata sokeasti mitä eriskummallisimpia lahkolaisia tulkintoja sinänsä oikeista ohjeistuksista niitä koskaan vakavasti uudelleen miettimättä (yleinen asenne ”oikean käden tiellä”). Nykyään kun näitä kahta tietä on ilahduttavasti alettu jälleen enemmän tuoda yhteen, on varsin mahdollista valita vaikkapa molemmatkin näistä lankeemuksen tavoista samanaikaisesti! Mutta kuten sanottua, kaikki eivät tähän tahdo ryhtyä, vaan kaikkein mieluummin kiertäisivät molemmat kehitystä estävät ja luonnettakin raskauttavat kompastuskivet. Kuinka silloin menetellä päästäkseen siihen ”ihmisten ja enkelten veljeskuntaan”, jossa ponnistus johtavat eteenpäin ja ylöspäin?
Tärkeintä on omistautua Työlle: antaa, jotta voisi saada. Do ut des: tämä roomalaisten jumalilleen tekemä uhraus toimii mitä suurimmalla voimalla erityisesti juuri antaessamme ihmisille, sillä ihmislapset ovat niitä joiden kohtaloista jumalat huolehtivat, ja joiden varaan elämä maapallollamme on valitettavasti kuitenkin pysyvästi asettunut. Tällaista antamisen työtä voi jokainen varsin hyvin tehdä yksinkin; mutta Työ on tehokkaampaa ja pääsee ohi omista mustista pisteistämme – joita on meistä jokaisella – kun se tehdään yhdessä. Minulla on omat heikot ja huonot kohtani, ja kuinka onnellista silloin onkaan, että voin toimia sellaisessa veljeskuntayhteydessä, jonka ”aurisessa piirissä” omia keskentekoisuuksiani, paheitani ja heikkouksiani kompensoivat ja auttavat ohittamaan suuntaan sellaiset ystävät, sisaret ja veljet, jotka ovat noissa kohdin kehittyneempiä. Tällainen yhteinen ponnistelu on, kuten sanottua, aivan erityisesti atmosfääristä laatua. Minun ei tarvitse veljeäni nuhdella eikä veljeni minua, vaan yksinkertainen valpas yhteys Työn yhteiseen kenttään auttaa tarkkasilmäistä okkultistia (ja okkultistiksi on turhanlaista yrittää, ellei psykologista ja psyykkistä tarkkasilmäisyyttään ole halukas kehittämään huomattaviin tuloksiin) kasvamaan ja kasvattamaan melkeinpä ilman erityistä ponnistusta, ponnistaen yksinkertaisesti Työn tekemiseen sinänsä.
”Missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siellä minä olen heidän keskellänsä.” Kuka tahansa voi ystävänsä ja ystäviensä kanssa tehdä veljeskunnan työtä, Azazelin Tähden työtä, keskuslooshin työtä, mestarien työtä, ”jumalten työtä” (teurgia), asettamalla hartautensa ja kehityshalunsa tällaiseen ponnistukseen. Agape-rukous ja rukouskaavat looshin perustamiseksi löytyvät Azazelin avaimesta. Uusi veljeskuntamuotomme, jossa loosheilta ei edellytetä raportointia millekään korkeammalle taholle, mahdollistaa kenelle tahansa tällaisen itsenäisesti työstettävän okkulttisen tutkimuksen ja Työn muodon, joka voi olla yhteydessä muihin täsmälleen sen verran kuin itse sitä tahtoo ja kokee mielekkääksi.
”Tee minusta työntekijä, joka kärsivällisesti
ja uupumatta kykenee auttamaan muita.
Etsimään yhdessä etsijän kanssa,
tutkimaan tutkijan kanssa,
uneksimaan uneksijain keralla;
ikuisesti rakastamaan Tähteä ja Viisautta…”
FINIS