© fra Nefastos 2009
K. – Miksi kukaan haluaisi olla satanisti? Jos sanalla tarkoitetaan käytännössä samaa tai melkein samaa kuin saatanan palvojalla – kuten te kuulemma teette -, nimikkeestä tulee mieleen lähinnä huomionkipeä teini.
V. – Ehkäpä, jos pysyttelemme sosiologisessa viitekehyksessä. Mutta mitä tulee ihmisen syvempiin tuntoihin, sydämen vakaumukseen, satanismi ei merkitse huomionhakuisuutta. Se on, nimenomaan palvonnalliseenkin puoleen yhdistyneenä, syvä henkinen kokemus.
K. – Epäilemättä. Mutta minkä tähden tuo henkinen kokemus halutaan yhdistää sellaiseen entiteettiin, jonka nimi merkitsee ”vastustajaa”?
V. – Vastaus tähän kysymykseen on jo esitetty kirjoituksessa Eikö Saatana ole paha?. Lyhyesti sanottuna, Saatanan esittämä ”vastustus” on lähtökohtaisesti ja potentiaalisesti kehittävää laatua.
K. – Kuitenkin olen ollut ymmärtävinäni, että veljeskuntanne suhde jumaluuteen on varsin ambivalentti, ja pitää sisällään myös kunnioituksen ”jumalan vastustamista” kohtaan. Mitä kehittävää tällaisessa vastustamisessa on?
V. – Mainitun kaltainen vastustus eli kapina voi nousta ainoastaan rajallisia ja siten erheellisiä Jumala-mielikuvia vastaan. Kuten ehkä muistatte, me uskomme absoluuttiseen Jumalaan eli sellaiseen, jota tosiasiassa ei voida vastustaa, koska mikään ei jää tuon korkeimman ja syvimmän olemassaolon merkityksen ulkopuolelle. Jumala jota vastaan meidän satanismimme nousee on väärä Jumala, monoteististen uskontojen mielikuva despoottisesta kaikkivaltiaasta.
K. – Kapinoitte jotakin sellaista vastaan, mitä ei ole olemassa?
V. – Voitte ilmaista asian noin jos tahdotte, mutta on ymmärrettävä, missä kontekstissa vastustus ilmenee: ihmismielessä ja ihmisten maailmassa. Siten se Jumala jota ei ole olemassa henkisenä tosiasiana, on kuitenkin olemassa ihmistekoisena, harhaisena mielikuvana – ja tuollaista harhaa vastaan todella voidaan ja sitä vastaan tuleekin kapinoida.
* * *
K. – Tästä siis juontuu teidän kahtalainen suhtautumisenne Jumalaksi kutsuttuun korkeimpaan olentoon: todella olemassaolevana (kuten sen koette) te kunnioitatte tuota Jumalaa, mutta nykyuskontojen ilmaisemaa Jumalaa ette tunnusta?
V. – Juuri näin. Ja koska nykyisin harva tarkoittaa ”Jumalasta” puhuessaan filosofisen tarkastelun kestävää jumalakuvaa, ts. absoluuttista jumaluutta, me olemme varsin yksiselitteisesti ”satanisteja”: vastustuksen prinsiipin asialla suhteessa siihen, mitä ihmiset tarkoittavat Jumalalla.
K. – Hmm. Tältä pohjalta haluaisin koettaa pientä ajatusleikkiä. Oletetaan, että teidän oletetusti filosofisesti validi absoluuttinen Jumalanne tunnustettaisiin yleisesti tosiasiaksi. Tarkoittaisiko tämä, että lakkaisitte olemasta satanisteja?
V. – Ei. Mutta kuvaamanne kaltaisessa valistuneessa kulttuurissa se arkkityyppi, jota nykyään kutsutaan Saatanaksi, saisi hyvin luultavasti toisen nimen.
K. – Tarkoitatte, että ajatuksenne eivät muuttuisi, mutta koska yhteisön jumalkuva olisi muuttunut ”vastustettavasta” joksikin muuksi, Saatana-hahmokin tulisi uudelleen tarkasteluun? Eikö se kokonaan katoaisi?
V. – Se ei katoaisi, sillä näennäisesti itsetarkoituksellinen vastustus on vain yksi Saatanan arkkityypin monista ilmennyksistä. Nykyään tuo aspekti on korostunut johtuen ajan omista vaikutuksista. Jos Saatana voisi jossakin läheisemmässä tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa ”riisua naamionsa” ja painottua kirkkaampiin ilmaisuihinsa, hän olisi edelleen sama olemus.
* * *
K. – Mutta jos vastustuksenne käy ainoastaan vääräksi kokemaanne jumalakuvaa vastaan, eikö olisi helpompaa muuttaa rakenteita sisältäpäin ja välttää niin radikaalia irtiottoa kuin minkä satanismin nimike tuo mukanaan?
V. – Mikäli syntyvä mielikuva on tuollainen, on kielenkäyttömme ollut ehkä liiankin diplomaattista. Kyse ei ole mistään filosofisesta kahvipöytäkeskustelusta joidenkin jumaluuden attribuuttien tarkastamiseksi; kyseessä on peruslähtökohtien eroavuus.
K. – Lähtökohtien – koskien mitä?
V. – Jumalaa eli henkeä, toisin sanoen elämän perustavanlaatuista merkitystä.
K. – Mikä näistä lähtökohdista sitten ovat niin erheellisiä edustamanne satanismin näkökulmasta?
V. – Voisimme käsitellä useita, mutta mainitsen vain yhden: itsekäs suhtautuminen pahan ongelmaan.
K. – Kuulostaa erikoiselta. Millä tavoin tämä itsekkyys sitten mielestänne ilmenee?
V. – Haluna väistää tätä kysymyksistä kaikkein perustavanlaatuisinta, vaikka se ei ole väistettävissä. Tässä on suurin erottaja meidän satanismimme ja perinteisen jumaluskon välillä, ja se on teodikea-ongelma.
K. – ”Jumala ei voi olla kaikkivaltias ja hyvä samanaikaisesti”?
V. – Juuri niin.
K. – Ja mitä te ehdotatte?
V. – Pahan olemassaolo elävässä elämässä on tunnustettava. Vaikka se filosofisessa mielessä on harhaa, käytännöllisen elämän todellisuudessa paha on fakta.
K. – Joten?
V. – Joten Jumalaa on vihattava.
K. – Miksi tämä on niin tärkeää?
V. – Sen vuoksi, että vain siten inhimillisistä ominaisuuksista paras, empatia, ja siihen liittyvä oikeudentaju voidaan estää kasvamasta kieroon.
K. – En ymmärrä miksi ei olisi yksinkertaisesti parempi vain esittää, että jumalkuvaa on muokattava.
V. – Koska mikään jumalkuva, edes paranneltuna, ei sinänsä yksin ratkaise pahan arvoitusta. Ateistinen, agnostinen, teologinen tai edes okkulttinen filosofia sinällään ei riitä ohjaamaan oikeaan tuota kaikkein tärkeintä tunnetta, myötätuntoon liittyvää oikeudentajua.
K. – Mutta tältä pohjalta näyttäisi kuin teillä olisi ensin agenda ja vasta sitten nimike.
V. – Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Kuten sanottua, satanistille Saatana on todella olemassaoleva antaumuksen kohde eikä pelkkä filosofinen deduktio. Ensin on kokemus, vasta sitten tulee antaumus, ja antaumuksesta seuraa agenda.
* * *
K. – Huomaan, että ymmärtää mitä tarkoitatte Jumalalla on ensiarvoisen tärkeää voidakseen ymmärtää, mitä tarkoitatte Saatanalla.
V. – Pitää epäilemättä paikkansa. Onko jumalkuvassamme siis vielä joitakin epäselvyyksiä, joita voisin koettaa valaista?
K. – Ensimmäisenä ainakin sen olennollisuus. Eikö Jumala viittaa väistämättä johonkin olennolliseen ja tietoiseen? Kuitenkin ”absoluuttinen Jumala” näyttää olevan jotain muuta kuin olennollista ja tietoista.
V. – Se ei tietenkään voi olla olento, mutta sen sijaan se voi varsin hyvin olla ja sen on väistämättä oltavakin tietoinen. ”Olento” on jotain rajattua, mutta ”tietoisuus” ei itsessään edellytä rajoja, kun otetaan huomioon, että tiedostuksen objekti ja subjekti ovat joka tapauksessa väistämättä läsnä yhdessä ja samassa tilassa.
K. – Mitä tarkoitatte?
V. – Verrantona, silmän ulkopuoleltaan tavoittaman kuvan on toistuttava verkkokalvolla tullakseen havaituksi. Tietoisuuden on pidettävä sisällään objektinsa, toisin sanoen nämä ovat molemmat alun perinkin yhtä. Tämän vuoksi Platon kuvasi tietoa muistamisen prosessiksi: jokainen olento on latentisti kaikkitietoinen, ja ei-olennollinen absoluutti (kaiken olemassaolon summa) on kaikkitietoinen tosiasiallisesti.
K. – Absoluuttinen Jumala ajattelee siis myös minua joka hetki?
V. – Sinua ja minua, sillä se on sinä ja minä; meidän tietoiset puolemme ja tiedostamattomat puolemme – kaiken muun ohella.
K. – Siis minäkin olen Jumala?
V. – Tietenkään ei voi olla olemassa muuta kuin Jumala. Jos olisi, olisi jotain Jumalan ulkopuolella, eikä Jumala siis olisi Jumala – täydellinen olemus.
K. – Ja tämän vuoksi absoluuttista Jumalaa, teidän jumalaanne, ei voi lopulta vastustaa? Satanismi ei voi ylettyä siihen?
V. – Niin. Se on kaikki.
K. – Eikö tällainen absoluutti ole pelkkä ajatuspäätelmä, pelkkä looginen kokonaissumma? Missä yhteydessä mikään erillinen tajunta voi siihen olla?
V. – Jatkuvassa yhteydessä. Kaikki mitä teemme ja mikä tähtää yhä laajempaan tiedostamiseen, yhä syvempään elämän käsittämiseen, on ”imitatio Dei” ja kaikkein korkeinta jumalanpalvelusta tältä pohjalta. Mikä tahansa elämän osa-alue onkaan – taide, tiede, filosofia, magia tai arki – on se ponnisteluna kohti laajempaa käsitystä ja elämän ykseyttä absoluuttisen Jumalan asteittaista kohtaamista.
K. – Mielenkiintoinen ajatus. Siis kehittymisen pyrkimys on jumalanpalvelusta ja apoteoosiin pyrkimyksen prosessi? Mutta eikö se ole sidottu ikuiseen tyydyttymättömyyteen? Eihän rajallisesta tietoisuudesta voi koskaan tulla rajaton?
V. – Siitä voi tulla, tai paremmin sanoen, se voi saavuttaa elävän ja tietoisen yhteyden ykseyteen; tämä on universaalinen esoteerinen oppi, sen suoranainen ydinajatus. Tuota elävää kaikkiykseyden kokemusta voidaan kutsua nirvânaksi, vapautumiseksi tai jumalallistumiseksi. Ehkäpä eksakteimmin sen prosesseja on ilmaistu joogafilosofiassa, joka tähtää psykologisin ja fyysisinkin harjoituksin tietoisuuden absoluutille avautumiseen – subjektion rajojen transsendenssiin. Tämä on kuitenkin vain selventävä esimerkki; en tarkoita, että erityisesti joogalla olisi meille sen suurempaa arvoa kuin millä tahansa muulla harjoitusmallilla. Sama pyrkimys näkyy kaikessa mystiikassa ja henkisessä harjoituksessa.
K. – Tuollainen ajatus ei toden totta välity mieleen ensimmäisenä sanasta ”satanismi”.
V. – Ehkä ei, mutta satanismi on nykyaikana väistämätön tekijä voidaksemme kuljettaa ajattelua kohti tuota kadotettua ykseyden ihannetta. Juuri sen vuoksi että nämä ajatukset ovat nykymaailmalle muodostuneet niin kaukaisiksi arkisesta JA uskonnollisesta ajattelusta, on vastustuksen idealismi – satanismi – ensiarvoisen tärkeä väline suhteessamme noihin arkisiin ja uskonnollisiin näkemyksiin.
* * *
K. – Haluaisin vielä palata pahan ongelman käsittelyyn.
V. – Se on todellakin kaikkein oleellisin ongelma, ja pohdittava niin vakavasti ja syvällisesti kuin mahdollista.
K. – Kuka luo pahan? Jumala vai Saatana?
V. – Jumala ja Saatana ovat olemuksia tietämättömyydestä seuraavien rajoittumien eli myös ajan yläpuolella, eikä ajan yläpuolella olevassa ykseyden tilassa ole olemassa pahuutta. Käytännössä pahan luo aina ihminen.
K. – Kuinka? Eikö pahakin ole osa absoluuttia?
V. – Tietenkin, neutraaleina tapahtumina – mutta ei kokemuksena. Yhteydessään kokonaisuuteen ei paha ole pahaa: paha syntyy vasta tietoisuuden rajoittumisesta. Kokonaisuuden kannalta, jossa aika ja olennollinen separatismi eivät ole todellisia, ei ole olemassa kärsimystä. Kärsimys seuraa siitä, että tietoisuuden jokin puoli on peitetty ja toinen puoli ikään kuin ylikiihotettu. ”Pahuus on liioiteltua hyvyyttä.”
K. – Tämä on varsin korkealentoista, eikä sitä ole helppoa käsittää. Eikö julma teko, sanokaamme raiskaus tai murha, ole pahuutta?
V. – Se on todellakin pahuutta. Ei ole syytä pelätä nimikkeitä harkiten käytettyinä, vaikka onkin täysi syy pelätä yksilöiden tuomitsemista.
K. – Kuka siis on vastuussa tuosta pahasta?
V. – ”Vastuussa” voi olla viime kädessä vain Jumala, niin kauan kuin ylipäätään pidämme Jumalaa (tavallaan harhaisesti, tai sitten työn vaatimuksesta) erillisenä käsiteltävänä olemuksena. Sillä pahan teon toteuttava yksilö on alitajuisen tietämättömyytensä pimittämä, ja toimii omista traumaattisista ja vääristyneistä lähtökohdistaan vain niin hyvillä tai huonoilla tavoilla kuin mihin hänen psykologiansa voi häntä johdattaa. Mutta ”Jumala ihmisessä” kantaa vastuun.
K. – Eikö syyllinen ole Saatana?
V. – Vain hyvin näennäisesti. Koska Saatana ilmaisee aina varjon puolelle jäänyttä latausta, näyttää siltä kuin hänen ilmaisunsa kannustaisi ihmistä toimimaan väärin. Mutta tämä on juuri se naamion puoli, jonka erosta Saatanan tosiolemukseen olemme niin paljon puhuneet. Jos ihminen kieltäytyy tottelemasta vahingoittavaa suggestiota, hän voi tavoittaa Saatanan ytimellisen totuuden: sillä tuo ytimellinen totuus on kokonaisuuden käsittämisessä tavalla, jossa myös pimeän puolelle jäävä alitajuinen lataus tulee tajutuksi. Saatana havaitaan tajunnan kurkottamisessa alitajuntaan ja vice versa. Tämän vuoksi me kohtaamme Saatanan aina kriiseissä, kärsimyksessä ja ongelmatilanteissa, ja tämän vuoksi me olemme oppineet syyttämään Saatanaa noista kriiseistä, kärsimyksistä ja ongelmista.
K. – En ymmärrä.
V. – Tässä olemmekin kaikista maailman vaikeista asioista vaikeimmassa, pahan näennäisen oikeutuksen ytimessä. Pahaa kiistatta ilmenee maailmassa; siis sen on oltavan absoluutin kannalta oikeutettua. Sivumennen sanoen, siinä määrin kuin ”absoluuttinen Jumala” tulee meille sanarakennelmaksi ja menettää todellisen elävän todellisuutensa, tämä pahan ongelma on syy nousta myös sitä kuvaa vastaan, joka meillä on ”absoluuttisesta Jumalasta”. Mutta tämä on sivupolku, ja palaan asiaan. Paha ilmenee, sillä se on välttämätöntä korkeamman kehityksen vuoksi.
K. – Mitä tarkoitusta se palvelee?
V. – Se opettaa ihmisille empatiaa. Tai toisin ilmaistuna: se opettaa asettamaan rajoja omalle toiminnalleen. Kosmoksessa, jossa mikä tahansa on teoriassa mahdollista sielulle, on tärkeää oppia näkemään mitä ei tule tehdä. Ihmisen sielu, joka tosiasiassa on paljon hänen aivojärkeään korkeampi tietoisuuden muoto, tahtoo yli kaiken oppia ja siten tulla kykeneväksi ”palaamaan Jumalaan”. Tämän vuoksi se on valmis tekemään sellaisia uhrauksia, joita sen muodollinen ilmennys aivojärjessä ei osaa hahmottaa.
K. – Kärsivä ihminen siis haluaa alitajuisesti kärsiä?
V. – Se mikä ihmisessä muodostaa arkisen ihmisyyden kokonaisuuden on kuten sanottua ainoastaan pieni osa todellisesta ihmisestä, sielusta. Mutta se mikä näyttää meistä, aikaan ja persoonallisuuksiin sidotuista pienistä ihmisistä todellisuudelta, on vain pikkuruinen kaistale koko totuudesta. Hengen maailmassa ei ole kärsimystä, on vain oppimista.
K. – Siis kärsimys on valhetta?
V. – Ei, kärsimys on todellista, sillä kärsimyksen tunne on edelleen todellinen, vaikka se syntyykin liian pieneen olemukseen illusorisesti samaistuneen tietoisuuden sisällä. Kokemus kärsimyksestä tekee kärsimyksestä todellista.
K. – Mutta tästä näyttäisi seuraavan joka tapauksessa, että ihminen ei voi tehdä pahaa, koska näennäinen pahanteko onkin vain toisen olennon itselleen kaipaamaa sielullista oppia?
V. – Väärä johtopäätös, joka nojaa puolinaiseen logiikaan. Jos joku järkeilee tällä tavoin, hän ikään kuin on myöntävinään oikeaksi käyttämämme filosofisen pohjan oppimisesta, mutta käytännössä osoittaakin mitä karkeinta elävää epäuskoa sitä kohtaan kykenemällä harkitsemaan toisen olennon vahingoittamista. Tällainen ajatushan nimenomaan osoittaa, että hän ei lainkaan ymmärrä ykseyttä eikä empatian elävää sovellutusta, mikä on koko rakenteen pohjana.
K. – Eikö ole mahdollista, että ihminen voisi ymmärtää asiat oikein ja kuitenkin, jossain olosuhteissa, sanokaamme tappaa?
V. – Ainoastaan välittömän puolustuksen tai itsepuolustuksen vuoksi, ja jo sekin olisi tragedia. Niin kauan kuin kuvittelemme että olosuhteilla on mahdollisuus johdattaa toimintaamme emme ole todellisia idealisteja; ja juuri idealismi eli usko ideoihin tärkeämpinä kuin ulkoinen todellisuus on todiste siitä, että olemme kosketuksissa sieluun itsessämme. Sillä sielun todellisuus on aatteiden, ei konkreettisten kappaleiden todellisuutta.
K. – Eikö siis voi olla olemassa myös pahan idealismia? Ja eikö myös se olisi todellisesti satanismin nimen ansaitsevaa?
V. – Tätä asiaa on käsitelty monissa teoksissamme. Mutta koettaen lyhentää moniulotteisen problematiikan pieneen tilaan, on vastaus väistämättä kielteinen sikäli kuin ymmärrämme oikein maailman kokonaisuuden. ”Pahan idealismi”, kuten kärsimyskin, on mahdollista ainoastaan subjektiivisena tosiasiana: sillä ei ole todellisuuspohjaa aatteiden (sielun) maailmassa, sillä se on rakenteellisesti ristiriitainen järjestelmä.
K. – Toisaalta olette usein painottaneet paradoksin oleellisuutta kosmoksen rakenteessa. Eikö paradoksi merkitse juuri rakenteellista ristiriitaisuutta?
V. – Aivan kuten on olemassa absoluuttinen jumaluus joka on todellinen ja läsnäoleva, ja toisaalta sanallisesti muotoiltu kuva absoluuttisesta jumaluudesta (joka siten muka ”hyväksyy” pahan teot, koska se itsekin on niissä läsnä), samoin on olemassa myös kaksi paradoksia: todellinen oivallettu vastakohtien ykseys ja toisena sellainen sanojen hämmennys, joka käyttää samoja termejä mutta ei kykene oivaltamaan niiden takaista maailmaa. Jos hyväksyisimme asiat selvittämättömiksi ja paradoksin profaanin määritelmän, kaikki filosofia, kaikki logiikka ja puhe olisi jo tehty lähtökohtaisesti hyödyttömiksi. Kuka tahansa voisi sanoa ja tehdä mitä tahansa, kuinka sisäisesti ristiriitaista se olisikaan. Mutta sellainen on vain järjen ja olemassaolon sekavuutta, mielen sairautta, joka ei tukeudu henkisiin lainalaisuuksiin eikä siis ole sielullista idealismia.
K. – Nämä kaksi lähestymistapaa ovat epäilemättä ne samat, joista olette puhuneet ”kirkkaiden kasvojen” ja ”tummien kasvojen” teinä?
V. – Kyllä; ja myös ”ylöspäisenä tienä” ja ”alaspäisenä tienä”.
* * *
K. – Voi kestää kauan, että nämä kaksi mahdollista satanismin tulkintaa voidaan toden teolla erottaa toisistaan.
V. – Todellakin, mutta sitä tärkeämpää on tällaisen jaon painottaminen. Niin kauan kuin kaikki pimeyden muodot vertautuvat ihmisten mielissä julmuuteen ja vahingoittamisen oikeuttamiseen, on erittäin olennaista pyrkiä osoittamaan, että nämä kaksi eivät ole sama asia: että on olemassa kaunista pimeyttä, kaunista kuolemaa, kaunista vastustusta ja kaunista kärsimystä, mutta että yhtälailla näissä kaikissa on olemassa muotoja joita ei tule toteuttaa.
K. – Mikä on pohjimmainen ero?
V. – Pidättäytyä vahingoittamasta.
K. – Mutta eikö koko elämä ole lopulta nähtävissä vahingoittamiseksi…? Eikö joku voisi sanoa, että koko maailma on syömistä ja syödyksi tulemista?
V. – Voisi, jos hän haluaa olla ymmärtämättä asian ydintä. Me emme ole fanaatikkoja, paitsi sellaisesta maailmallisesta näkökulmasta, joka jokaisessa idealistissa näkee fanaatikon. Jokaisen olennon on sallittava jonkinasteinen ”vahingoittaminen” ylipäätään pysyäkseen elossa: jopa tappamattomuuden äärimmilleen vievät jainalaismunkit, jotka pyyhkivät kulkemansa tien edellään ollakseen astumatta hyönteisten päälle, aiheuttavat kasvimuodossa olevien olentojen kuolemaa pitääkseen elossa oman ruumiinsa. On tarpeetonta ryhtyä halkomaan hiuksia tappamisesta ja tappamattomuudesta, sillä jo radikaalin pahan kitkemisessä maailmasta on kylliksi.
K. – Mitä tarkoitatte erottamalla radikaalin pahan ”tavanomaisesta” pahasta?
V. – Kaikki ihmiset tekevät vääriä valintoja, tai vaikka olisivat saavuttaneet erehtymättömyyden tilan, ovat aikanaan tehneet vääriä valintoja. Absoluuttisen tekojen puhtauden tila ei ole lainkaan niin merkityksekäs painotettava asia kuin se, että pidättäydymme karkeista erehdyksistä. Esimerkkinä, on epäilemättä erinomainen myötätunnon kyvyn osoitus pidättäytyä lihansyönnistä välttääkseen eläimille aiheutettavaa kärsimystä; mutta vielä huomattavasti tärkeämpää on jättää aiempana mainitut murhat ja raiskaukset tekemättä. Maailman ahdinko on niin suuri, että voimme aluksi jättää detaljit vähemmälle huomiolle, mikäli vain keskitymme koko tarmollamme suurempien ongelmien ratkaisemiseen.
K. – Mutta mitä ihminen voi tehdä ratkaistakseen noita suurempia epäkohtia? Sentään varsin pieni prosentuaalinen osuus ihmiskunnasta on murhaajia ja raiskaajia, joiden tulisi tehdä työtä ponnistellakseen pois tällaisista vääristä käyttäytymismalleista.
V. – Totta, mutta sen sijaan hyvin moni elää pohtimatta asioita sen enempää: ja juuri yhteisöllinen arvotyhjiö ja väärien, kovien arvojen painottuminen antaa edellä kuvattujen ”mielen sairauksien” (radikaalin pahan mahdollisuuden) alun perin syntyä. Jokainen väärä teko antaa ympäristöön väärän impulssin, ja vähän kerrassaan saadaan tällä tavoin aikaiseksi mahdollisuudet kaikkein radikaaleimpiinkin julmiin tekoihin. Siis myös pienillä teoilla on merkitystä, mutta niihin ei tule keskittää liikaa huomiota, mikä vain tuhlaisi mielen voimavaroja. Mitä enemmän kykenemme korjaamaan yhteisön sairasta suhtautumista henkisyyteen, sitä paremmassa turvassa ihmiskunta tulee myös olemaan suoranaiselta julmuudelta. Ei ihmistä joka murhaa tai raiskaa voida syyttää pelkkänä yksilönä: kyseinen yksilö on kokonaisuuden osa, ja myös yhteisö kantaa sisäisen vastuun luomastaan hirviöstä. Ei yksikään ehyt olento tee vääriä tekoja, vaan sellainen, johon ensin on ulkopuoleltakin annettu rikkova ja vääristävä impulssi. Yksilön ja kokonaisuuden raja on häilyvä, kuten tietää jokainen psykologian lainalaisuuksia pohdiskellut.
K. – Siis myös väärää suggestiota toteuttava murhaaja on uhri?
V. – Kyllä; ja varsin selväksi tämän näemme, jos katsomme asiaa karmalliselta kannalta ja näemme, kuinka hän itse murhaa tulevan itsensä kohdistamalla murhaamisensa näennäisesti toiseen olentoon. Erehdys liikkuu; se ei ole yksilöllistä, vaan se on yhteinen ongelma. Ja kuten on sanottu: ”Me kaikki olemme syyllisiä.” Maailman hätä on yhteinen, ja niin kauan kuin kohdistamme huomiomme ensisijaisesti ulospäin ja etsimme vikaa muissa tai olosuhteissa, tuo kierre ei lakkaa. Jokaisen on parannettava itsensä, ja nimenomaan eettisesti ja älyllisesti.
K. – Outoja sanoja satanistilta.
V. – Elämme outoja aikoja, veli.
FINIS