MERKITYKSEN PYHYYS

© Nefastos 2002 ¹

”Ja jos joku sanoo sanan Ihmisen Poikaa vastaan, niin hänelle annetaan anteeksi; mutta jos joku sanoo jotakin Pyhää Henkeä vastaan, niin hänelle ei anteeksi anneta, ei tässä maailmassa eikä tulevassa.”

– Matt. 12:31

Merkitys on kuin henkäys; aineeton, muodoton, määrittelemätön pyhyyden olemus, joka ei merkitse pyhää ”asetettuna erilleen maailmasta”, vaan nimenomaan maailman sisimpään olemukseen osuen, siitä valautuen ja sen ajattomaan totuuteen sitoutuen. Ensimmäinen pyhyys on Jumala, kaikkiallaoleva mutta kaikkivoipaisuuden voimaton ² kaikkeus; toinen on Ihminen, nimittäin puhdas, pyhä, ”voideltu” ihminen – Kristus, messias, mestari ja vapahtaja omalle eläimelliselle elämälleen ja sitä kautta koko maailmalle ja ”kaikille, jotka häneen (ts. hänen opetukseensa) uskovat (ja sitä seuraavat)”; sillä Jeesus sanoi: ”Te olette jumalia”, ³ ja: ”Olkaa te siis täydelliset”. ⁴ Nämä kaksi olemusta ovat yhtä hengessä, ja tämä yhdistävä henki, joka ulottuu kaikkialle ja on nähtävissä kaikille sydämessään puhtaille uskontokunnasta ja vakaumuksen laadusta riippumatta, kutsuttakoon sitä millä nimellä tahansa, on Pyhä Henki, todellinen ja ikuinen LÄSNÄOLO. Juuri tämä kolminaisuuden aspekti selittää muut, ja siksi sen symboli on kyyhkynen, puhdas ja viaton mieli. (”Olkaa viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset.” ⁵ Tämä Jumaluuden aspekti on feminiininen, ja sillä on vastaavuutensa muissa myyteissä: Neitsyt Marian korottaminen ja palvonta on tämän jumalaspektin tiedostamatonta toistamista.

Sillä vain ja ainoastaan elämä voi määrittää hyvän ja pahan: ajan ulkopuolella elävä Jumala ei voi olla hyvä eikä paha, sillä kaikki väärä pahuus on aikaan sidottua harhaa. Mitä syvemmälle hitaan aineen laskoksiin sielu putoaa, sitä karkeampi ja pahempi se on, toisin sanoen itsekkäämpi, mutta tämä johtuu vain luodun lain vaikutuksesta ja ilmentymisestä. Eikö paha silloin ole se, joka on luonut nuo rikkomattomat lait? Mutta vastauksena Jaldabaoth – gnostikkojen demiurgi – ei ratkaise mitään: hän saattoi syntyä ja saattoi erehtyä, siis virheen mahdollisuudet olivat luodut, ja ergo, jälleen vika on itsensä Plerôman täyteydessä, vaikka Se asetti (emanoi) itselleen sijaisen luomaan kärsimyksen maailmoja. ⁶ Hyvä ja paha ovat merkityksekkäitä käsitteitä vain tietyssä hetkessä, aivan kuten itsekkyys ja epäitsekkyys, turhuus ja tarpeellisuus. Käsitellessämme mitä tahansa asiaa kokonaisuutena on se aina hyvä, epäitsekäs, tarpeellinen. Vasta katkaistessamme tapahtumia luonnollisen jatkumonsa ja ikuisuuden näkökulman ulkopuolelle tulevat ne pahoiksi. Sen tähden valaistunut kykenee toimimaan ajassa samanaikaisesti täydellisen vapaana ja täydellisen sidottuna, täydellisen oikein ja kuitenkin ilman mitään moraalia ja pidäkkeitä, sillä hän näkee kussakin hetkessä oikean ja tarpeellisen toiminnan. Mikäli mikä tahansa asia otetaan ehdottomana dogmina, on silloin myöhemmän kärsimyksen perusta ehdottomasti laskettu. Ja nyt Pyhä Henki, merkityksen aavistuksenomainen mutta äärimmäisen todellinen toiminnan mahdollisuus on Vuorisaarnan mainitsema ”kapea tie ja portti”. Tätä tietä ei voida piirtää valmiiksi kenellekään, vaan se syntyy jokaisen hetken olemuksesta ja toiminnasta. Ei ole olemassa mitään ehdotonta moraalia. Ei ole olemassa muuta kuin pyrintö, joka täyttyessään tulee merkitykseksi. Se on kaikessa vähäisessä yhtä hyvin kuin kaikessa, mikä näyttää suurelta ja voimakkaalta. TÄMÄN vuoksi antoi Jeesus nöyryyden käskynsä ja sanoi ”pienten tulevan suurimmiksi” ⁷; TÄMÄN vuoksi ihasteli Laotse taivaan ja maan suurenmoista nöyryyttä. Tämä nöyryys ei merkitse mitään pieneksi tekeytymistä tai halpaa alistumista, vaan ainoastaan Jumalallisen voiman ilmentämistä, joka voima ilmenee ihmisen oman persoonallisuuden kautta aivan kuten se ilmentyy jokaisen luonnossa toimivan asian kautta. Tämä merkitys on kaikkein voimakkain asia, sillä se on ainoa joka säilyy ikuisesti, ja samalla se on kaikkein heikoin, sillä pieninkin virhe rikkoo sen äkillisesti. Vähäisinkin itsekkyyden tunne, ajatus tai ennakkoluulo kykenee sen pirstomaan, ja siksi on olemassa niin paljon ihmisiä jotka eivät koskaan ole onnellisia eivätkä koskaan todella elä. Sallittakoon se heille, sillä muuta mahdollisuutta ei ole; ja väkivaltansa turvin tappavat ja orjuuttavat he yhä uudelleen hiljaisuuden hartaat palvelijat samalla kuin ruhjovat toisiaan aikakautisessa taistelussaan haaveittensa tavoittamiseksi.

Nimitettäköön näitä pyhyyden jaotuksia kuinka vain – kristittyjen tavoin Isäksi, Pojaksi ja Pyhäksi Hengeksi tai Jumalaksi, Jeesus Kristukseksi ja Neitsyt Mariaksi; tai jonkin muun uskonnon tai tavan mukaisesti – itse asia ei siitä muutu, eikä ”Hänelle” ole minkäänlaista merkitystä millä nimillä ihmiset tahtovatkaan varustaa hänen kuvaamattomuudestaan valmistettuja epäjumalankuviaan. Yksi ja sama on myös kiistää ja kieltää tämä kuvaamisen mahdollisuus ja kumartua hartaana temppelin tyhjien seinien edessä. Ainoa todellinen jumalanpalvelus on totuuden etsimisessä ja ilmituomisessa; sellaisessa kaikin puolin avoimessa asennoitumisessa elämään (sanan laajimmassa merkityksessä), ettei mikään psykologinen, uskonnollinen tai tieteellinen dogmi tai persoonallisuuden hemmottelema kuvitelma voi estää oikeaa toimintaa kussakin hetkessä. Kukin saa sen mukaan mitä hän aikaansaa, ja eri ihmiset aikaansaavat eri asioita sen tähden, että he itse tarvitsevat sieluilleen erilaista ravintoa. Siksi myös maailma toimii julmasti ihmistä kohtaan, sillä kullakin ihmisellä on alitajuinen pyyde joutua juuri senkaltaisiin kärsimyksiin kuin mihin maailma häntä vetää. Tämä on suuri mysteeri, jonka ainoastaan tietoisuus Merkityksen toteutumisesta voi avata. Psykologit voivat kertoa, että tiedostamattomasta syyllisyydentunteesta kärsivä ihminen saattaa kehittää itselleen psykosomaattisen vaivan tai jopa toimia salakavalalla tavalla niin, että sopiva ”rangaistus” iskee häneen ulkoapäin. Kaikki tämä tapahtuu persoonallisen mielen tiedostamatta, sen luullessa toimivansa oman valintansa mukaisesti hajanaisten, kaoottisten ulkoisten impulssien armoilla! Mitään tuollaista ei ole, ei sisäistä eikä ulkoista, ei mieltä ja sen takaista ”objektiivista” todellisuutta, ei kaoottista eikä järjestettyä maailmaa. Kaikki tapahtuu Yhdelle, Yhdestä, Yhteen. Sielu on kuin valoa joka katselee valoa, ja myös silmä, tausta ja tapahtuma ovat nekin valoa, vaikka eri asteissaan ilmenevää luomisen suurenmoisen moninaisuuden tähden. On ymmärrettävä, että mitä lähempänä ehdotonta henkeä jokin kokoonpantu kappale on, sitä pitkäikäisempi se myös on. Sielu on ruumista kevyempi ja kestää sitä kauemmin, ja tämä sielu toimii ihmiselämän aikana ”taustalta”.

Koska maailma toimii periodisen dualiteetin pohjalta valon ja hämärän aikojen vaihdellessa, tämä aiheuttaa myös sen, että kuten hiekka tiimalasissa kulkee ensin aikansa loppuun ja tulee sitten käännetyksi, niin myös sielun kokemusten on kuljettava kahteen suuntaan. Tämä voi viedä paljonkin ulkoista aikaa, mutta ajattomassa hengen maailmassa kaikki tapahtuu samanaikaisesti. Kuka vahingoittaa toista olentoa vahingoittaa samalla itseään, eikä tätä voida peruuttaa millään sijaissovituksella yksinomaan sen tähden, että sielu itse kaipaa tietoa. Kiistää sielulta sen oma sovitus estää sitä saamasta todellista, kokemusperäistä tietoa, jota se kaipaa. Yksin tämä seikka tekee maailman kärsimyksen ymmärrettäväksi: että jokainen kärsivä sielu kaipaa kärsimystään. Sielu itse tahtoo kärsiä, ja tämän tiedostamattoman tahdon avulla se selviää kärsimyksestään. Ne järkyttävät, iljettävät julmuudet ja murheelliset kärsimykset, jotka tapahtuvat kaikkialla joka hetki, ovat hyväksyttävissä yksinomaan tämän totuuden tähden. Kyseessä ei ole kosto Jumalan puolelta, ei myöskään sokeiden luonnonlakien kaoottisesti kylvämä onni tai epäonni, vaan yksinkertaisesti kunkin sielun itselleen valitsema kokemus. Turha sanoakaan, ettei tämänkaltainen ajattelu voi aikaansaada tunteettomuutta ja kivettymistä toisten kärsimyksiä kohtaan, sillä kuolevainen olento on valitettavasti kaksinaisuuteen sidottu. Hän tiedostaa vain oman kärsimyksensä, ei sielunsa ikuista rauhaa. Tieto kärsimyksen alkuperästä ja sen pohjimmaisesta vapaaehtoisuudesta voi ainoastaan saada meidät näkemään merkitystä järjettömältä näyttävässä maailmassa, ei kuolettamaan sydämemme tunteita.

Siis lopulta on olemassa vain yksi ainoa synti – ylpeyden synti, joka on yhtä kuin Pyhän Hengen pilkkaaminen. Tämä perisynti, hybris, on ainoa joka luo tuskaa, ja lopulta myös ainoa, joka luo ilmentymisen. Se, kuten ei mikään muukaan voima kosmoksessa, ole turha eikä ”paha”, vaikka se juuri onkin itse Pahuus. Tuo pahuuden – tai ”pahuuden” – ideaali, ylpeyden, itsetietoisuuden, älyn ja absoluutin harmoniaa vasten nouseva vastustuksen arkkityyppi on meidän pyhä Saatanamme, enkeleistä korkein. Metatron on ”vähempi JHVH” (ts. toinen Logos) ja Lucifer on ”langennut” Metatron. Tämä jumalallisen tulen, tietoisuuden liekin olemus on näennäisesti moninainen, sillä se ilmenee monissa sisäkkäisissä maailmoissa. Hengen maailmassa on se ”hyvä” (kuten kaikki on hyvää siellä, missä eivät aineen ja ajan ulottuvuudet rajoita tietoisuuden ilmentymistä), ihmisten maailmassa se on ”paha”. Pahuus on tietämättömyyden luomaa harhaa, mutta koska tietämättömyys on kiistattomasti todellista maailmassa, on pahuuskin tavallaan objektiivinen ilmennys ja siis yhtä lailla absoluuttisen Jumalan ”vastuulla” kuin tieto ja hyvyys. Alkuperäisessä ykseydessä nämä vastakohdat eivät ole erossa toisistaan, ja toisasteisessa ilmennyksessä ne ovat läsnä rinnakkain: tästä johtuvat myös Saatanan ”kahdet kasvot”. Toisaalta hän on vääryyksien tekijä; toisaalta hän on niiden korjaaja. Hän on Nemesis, ja todellakin ”Kuoleman Isä”. Hän rakentaa tuhotessaan, ja tuhoaa rakentaessaan. Saatana on absoluuttisen Jumalan ehdottomin ja todenmukaisin ilmennys. Hänen kädessään on paradoksi, maailmankaikkeuden mysteerien suurenmoisin avain. Hänen olemuksensa ymmärtäminen on yhtä kuin Jumalan oman olemuksen ymmärtäminen.