© fra Nefastos 2007
”- Entä oletko varma, etteivät nerokkaat ihmiset, joihin koko maailma uskoo, ole hekin nähneet aaveita? Sanovathan oppineetkin nykyään, että nerous on sukua hulluudelle. Ystäväni, terveitä ja normaaleja ovat ainoastaan tavalliset, laumaan kuuluvat ihmiset. Kannanilmaisut hermostuneesta ajastamme, liikarasituksesta, kulttuurin rappiosta, jne. voivat vakavasti huolestuttaa ainoastaan niitä, jotka pitävät elämän tarkoituksena nykyisyyttä, toisin sanoen sitä, mitä laumaihmiset edustavat.
– Roomalaiset sanoivat: mens sana in corpore sano.
– Ei ole kaikki totta se, mitä roomalaiset tai kreikkalaiset sanoivat. Korostunut tunnetila, kiihotus, ekstaasi – kaikki se, mikä erottaa aatteensa puolesta taistelevat profeetat, runoilijat tai marttyyrit tavallisista ihmisistä, on vierasta ihmisen eläimelliselle puolelle, toisin sanoen hänen ruumiilliselle terveydelleen. Toistan: jos haluat olla terve ja normaali, liity laumaan.”
– Tshehov: Musta munkki
I
Ihmiskunnan monien orjuuttajien joukosta, väkivaltaisista, itsekkyyteen kääntävistä, silmät sulkevista voimista yksi suurimmista on – TOTTUMUS. Tämä liikettä ja kehitystä vakauttava, maailmaa ylläpitävä voima kääntyy meitä vastaan aina, kun sen tähden ohitamme korkeamman kehityksen mahdollisuudet; ja nuo mahdollisuudet kohtaavat meitä paljon useammin kuin kuvittelemmekaan. Suuren voimamme tunteminen olisi meitä lähellä jokaisena hetkenä, jos meissä vain olisi aavistusta ja uskallusta nousta sitä tavoittelemaan. Kuinka? – Jättämällä syrjään rutiini, arki ja itsestäänselvyys, ei niinkään teoissa kuin ajattelussa. Monet, jotka kaipaavat todellisempaa maailmaa, luulevat löytävänsä totuuden vaihtamalla paikkaa, työtä, ihmissuhdetta – sanalla sanoen, ulkoista todellisuutta. Mutta ulkoinen seuraa aina sisäistä impulssia, ja niin kauan kuin yritämme muuttaa todellisuuttamme ulkoa käsin, me tulemme pettymään; sillä mitä tahansa ulkoiselle teemmekin, mielemme vaikutus tulee muuttamaan ulkomaailman vaihdetun muodon vanhan kaltaiseksi. Näin ihminen tuomitsee itsensä tilaan maailmojen välillä, vaikka hän periaatteessa olisi valmiudessa nousemaan alemmasta korkeampaan, ja suurempaan mielekkyyteen. Syynä tähän on tietenkin nykyaikainen kulttuurimme, joka ei pidä henkeä todellisuutena eikä siten usko henkiseen kasvuun. Hengen käsite on jätetty dogmaattisten uskontojen haltuun, ja nähden useimpien uskontojen järjettömyyden luulevat ihmiset tämän tarkoittavan, ettei syvempää sielullista todellisuutta ole lainkaan olemassa, tai jos onkin, on se ainakin täysin tutkimattomissa, eikä sen laeista kukaan voi tietää. Heikot ihmiset elävät kyseenalaistamatonta elämää suurissa joukoissa, jotka toimivat automaattien tavoin; älykkäistä yksilöistä jokainen taas on yksin pimeässä maailmassa, jossa kaikki on relatiivista. Tämä on se harhakuva, johon nykymaailman henki – omien erehdystemme luomus – on saanut meidät uskomaan.
Jos muinaisajan ihminen nyt astuisi vuosisatojen ja -tuhansien takaa tähän maailmaamme, hän olisi toden totta äärettömän hämmentynyt. ”Millaisia työmuurahaisia ihmisistä onkaan tullut”, hän varmaan sanoisi: ”ja missä ovat teidän viisaat miehenne, missä ovat teidän pappinne ja tietäjänne? Eivätkö he kerro teille, miten teidän tulee elää? Mitä on tämä järjetön hyörinä kaikkien näiden sieluttomien olentojen ympärillä, joiden te sanotte helpottavan elämäänne? Ei, toden totta, meillä oli elämä helpompaa – se oli elämisen arvoista; työlästä ja uuvuttavaa, mutta kuitenkin jumalten tahdon mukaista, ja heitä palvellessamme me iloitsimme luonnosta ja ihmisenä olemisen tunnosta. Te olette näköjään jättäneet ihmisyytenne, tulleet noiden rakentamienne palvelijoiden kaltaisiksi, hengettömiksi ja haluttomiksi. Missä on teidän sydämenne? Eikö teillä ole enää suuria sieluja joukossanne, näyttämään tietä ja osoittamaan, että elämä on muutakin kuin hengissä pysyttelyä? Eikö teillä ole enää tulta ja ukkosta, sankaruuden halua?” – Ja vaikka tämä ei ole koko totuus eikä syvälle käyvä, niin pintapsykologian suhteen on se oikea ajattelutapa, ja meidän tulisi pysähtyä sitä harkitsemaan. Se, että järki on meissä kovin kehittynyt ja saanut aikaan suuria muutoksia ulkoisessa maailmassa, on sitonut sieluamme kehän toimintaan ja sen kiihkeään, päämäärättömään liikkeeseen. Vanhassa maailmassa, josta suinkaan ei puuttunut omanlaistaan psykologian tuntemusta, oli oma symbolinen maailmansa esitetty tämänkaltaisille sieluille: se oli limbo, tyhjä välialue, jossa vanha todellisuus ei vielä ole kokonaan kuollut eikä uusi syntynyt, mutta jossa vanhan jäänteet yhä kummittelevat pitäen tietoisuutta päämäärättömästi toistuvassa tilassa. Juuri tässä tilassa on ihmiskuntamme enemmistö nykyisellä ajalla, jolla ”Jumala on kuollut” mutta uusi on vasta syntymässä, eläen harvojen sydämissä.
Asiaan kuuluu, että ihminen ei tiedosta omaa tilaansa, sillä tottumuksen alistava ote kirpoaa juuri tiedostamisen kautta – todellinen tietoisuus on jo itsessään pois johtavaa toimintaa, sillä ihminen itse on tietoisuus, tiedostaminen hänen sisempi itsensä. Totuus löytyy itsestä, sisästä – ei psykologian labyrintin mistään tietystä osasta, vaan sen kokonaisuudesta, josta mielen maailma on saanut syntynsä; tai siitä syvimmästä hiljaisesta pisteestä, jonka yllä lepää koko monimuotoinen mieli, jonka eri puolia persoonallisuus vuoron perään tuo esiin. Tämä on gnosis-ajattelun perusteesi: että totuus on olemassa, että se on ihmisen saavutettavissa, ja että tuon totuuden saavuttaminen on ihmisyyden varsinainen päämäärä ja siten samalla portti inhimillistä korkeampaan voimaan ja todellisuuteen. Jokainen joka etsii tietoa sisäisestä maailmasta on jo pyrkijä ja koputtaa vihkimyskammion ovelle. Maailman hidas kypsyminen on kâma manaksen kurkottamista manakseen, ja mitä enemmän näemme ympäröivässä maailmassa merkkejä yhdistävään, yhteistekijöille perustuvaan, yleismaailmalliseen ajatteluun – vastakohtana vanhan tieteen empirismille ja materialismille – sitä parempi; sitä lähempänä maailma on sille määrättyä uuden vaiheen totuutta.
II
Joskus voi kansan ääni olla Jumalan ääni, mutta tuo ääni nousee esiin vähitellen. Herkkätuntoinen ihminen huomaa, että kaikkein kuuluvin ja hallitsevin ei välttämättä ole äänistä voimakkain; uudet ajatukset voivat olla täynnä vastaanpanematonta voimaa ja tulevan täyttymyksen ehdottomuutta silloinkin, kun vanha totuus yhä pitää yllä uskoa jo kuolleeseen auktoriteettiin. Niin on nytkin. Päivä päivältä, vuosi vuodelta, vuosikymmen vuosikymmeneltä uuden aikakauden uusi totuus nousee suurempaan tietoisuuteen, lähemmäs kollektiivisen heräämisen maagista rajapintaa. Ja okkulttisesti katsottuna tuon heräämisen eräs merkki on sen ymmärtämisessä, että niin kutsuttu Luciferin lankeemus merkitsee tosiasiallisesti sankarin työn toteuttamista; että Saatana – kuten Blavatsky esitti – ”on sisäisen ihmisen todellinen vapahtaja”, ja että hänen otaksuttu rangaistuksensa merkitsee itse vapaaehtoisesti kannettua vastuuta ja suurta kieltäymystä. Mitä enemmän ihmiset oppivat käytännössä ja yhä syvemmin toteuttamaan kolmea tärkeää ohjetta: yleisen veljeyden toteuttamista; älyllistä tutkimusta uskonnon, tieteen ja filosofian yhdistämiseksi; ja okkultismin lainalaisuuksien opiskelua käytännössä, mikä ensisijaisesti tarkoittaa eettisten elämäntapojen noudattamista – sitä nopeammin ihmiskunta niin kollektiona kuin yksilötasollakin kehittyy.
Varhaisemmalla inhimillisen kehityksen ajalla ei kulttuuri pohjannut niin paljoa älylliseen ymmärrykseen kuin vaiston, tunteiden, eläimellisen luonnon taipumusten kultivoimiseen tai niiden muuntamiseen raa’aksi voimaksi. Toisin on nykyään: vaikka ihmiskunnan äly onkin vielä kuin herpaistu tosiasialliseen luontoonsa nähden, huomaamme sen ulkoisesta kehityksestä – ihmiskunnan yhdentymisestä, informaation välittymisen nopeudesta ja tiedon lukemattomista teknisistä sovellutuksista – että tällä korkeammalla tiedolla on nyt pohjanaan valtava, latentti energialataus kollektiivisessa kâma manaksessa. Ei tarvittaisi muuta kuin elävä, todellinen silta, joka välittäisi korkeamman Egon tietoisuuden alempaan corpukseen, ihmiskunnan kokonaisuuteen: muutamia, vain joitakin kymmeniä, satoja tai tuhansia ihmisiä, jotka aivan todella haluaisivat ja siten myös kykenisivät tähän välittäjäntehtävään, liittämään uuteen tiedostukseen kypsyneen ihmisyyden siihen korkeaan lähteeseensä joka viime kädessä on absoluuttinen Jumala, mutta jonka ihminen tavoittaa Lucifer-Christoksen, sisäisen vapahtajan kautta. Sillä korkealla veljeskunnalla, joka aina on toiminut ja yhä toimii ihmiskunnan kohtaloiden vartijana ja sen auttajana kollektiivisen sielunevoluution vaivalloisella tiellä, on oltava aineellistunut heijastuksensa ja välittävät keskuksensa ihmiskunnassa, tai sen kädet ovat sidotut ja toiminta hidasta ja vaivalloista, kyeten vaikuttamaan yksin negaation – kärsimyksen – kautta. Siksi nyt jos koskaan olisi oleellinen aika yksilöiden muodostaa sydämissään yhteinen keskus, jonka kautta gnosis – tiedon voima – virtaa. Sillä vaikka tuon tiedon muotona on olla paholaisen kynnyksenä, niin me voimme ymmärtää että juuri tällä ajalla, jättäessämme limbon tyhjyyden ja seistessämme maailman tuomarin edessä, me voimme hänen kasvoistaan nähdä lopulta totuuden ja hylätä pelon. Sillä pahuus on pelkoa, konkreettinen paha on seurausta ei-konkreettisen pahan väistämisestä: hyväksyessämme sielun maailmassa dualismin ja jakaessamme maailman kahtaalle me itse pakosta vedämme maailman ja itsemme ylle suuren kärsimyksen. Mutta jos me osaamme rakastaa Saatanaa, ydintalven syvää pimeyttä ja juhlallista kuolemaa, katoaa kauhun naamio ihmiskunnan yltä ja maailma puhdistuu. Palvoen kuution kivellä istuvaa suurmestaria ja hyväksyen tiedon ilman omia lisäyksiämme ja väärää luulottelua, meillä juuri nyt on mahdollisuus antaa äärettömän oleellinen impulssi koko tulevalle maailmanajalle ja salassa kylvää suuren valaistuksen siemenet.
III
”Jeesus sanoi: ’Minä olen heittänyt maailmaan tulen ja vartioin sitä, kunnes se leimahtaa liekkiin.’” 1 – Tämä tuli on nyt leviämässä, Pyhän Hengen tuli, joka on planetaarinen kuten inhimillinenkin kundalini. Se kulkee tietoisuuden kanssa, sillä missä on oikeaa tietoa, siellä herää myös väkevä rakkaus, ja tuo rakkaus leimuaa ja liekehtii. Tästä johtuvat maailman tuskat: vihkimyksen tuli polttaa sitä, ja osaamatta ottaa sitä vastaan siunauksenaan, se joutuu ottamaan sen vastaan hävittäjänään. Sillä tämä palava neste, johon allegoriat ja ulkoiset rituaalit viittaavat alkoholipitoisena juomana tai ”tulivetenä”, sulattaa kaiken ykseyteen erottamisen kautta: paradoksaalisesti on sen olemus niin lähellä Jumalaa, että se tuhoaa kaiken joka ei osaa liittyä tuohon ykseyteen. Ehdottoman pyhänä se tulee ehdottomaksi pahaksi niille, jotka eivät osaa nähdä. Tämä on Saatana, tämä on lohikäärmeen symbolin salaisuus. Lohikäärme merkitsee eloon vironnutta, buddhin täyttämää manasta, kun käärme ilman liekkejä edustaa energiaa, 2 jota buddhinen voima ei läpäise. Näillä ei tosiasiassa ole kahtalaista ilmennystä, kuten voitaisiin kuvitella, vaan YKSI todellinen ilmennys ja tämän lisäksi se, millaisina erehdyksenalainen tietoisuus ne kokee. Sitä mukaa kun ihminen valaisee oman mielensä ja kuljettaa liekin sen moniin unohdettuihin saleihin ja sinetöityihin huoneisiin, sitä suuremmassa turvassa hän myös on – maailman puolelta ei häntä kohtaa sellainen kauhu eikä tuska, jolle hän olisi altistunut ymmärtämättä jonkin asian sisäistä todellisuutta. Jo yksin käytännöllinen itsekkyyskin kannustaisi meitä yhä suurempaan tiedostamiseen, jos vain ymmärtäisimme niiden luonnonlakien olemuksen, joita yhä pidetään ”salaisina” – vaikka ne ovatkin olleet suurten joukkojen tiedossa jo paljon ennen monien tieteen nykyisin tunnustamien luonnonlakien tuntemusta. Karma on täydellinen laki, kaikkien lakien laki maan päällä – mutta kuinka vähän sitä onkaan ymmärretty. ”Koston laki”, todellakin! Mistään sellaisesta ei ole kyse – luonnon Suuri Äiti vain antaa ihmisen nähdä sen, mihin hän on kurottanut; mikään ei ole ihmistiedolta pois suljettua, mikään ei ole todella kätkettyä. Mihin sitten tahdommekin itsemme perehdyttää, siinä saamme oppia.
Kahdennellakymmenennellä vuosisadalla on maailma saanut kohdata paljon sellaista, mistä se olisi mieluiten tahtonut tietää vain toisen puolen; ja vaikka monet ovat ymmärtäneet ja ottaneet opikseen, vielä on myös paljon niitä, jotka eivät sitä ole tehneet, ja maailman palo – näennäisesti ihmisen aikaansaama, tosiasiassa vain ihmisen esiin kutsuma ja luonnonlakien mukaan tapahtuva – jatkuu. Me emme ymmärrä, tahdomme paeta, tahdomme mieluummin vetäytyä omaan koloomme ja uskoa separatismin kuoren suojelevaan vaikutukseen. Me tahdomme peittää päämme ja sulkea silmämme, mutta se ei tule onnistumaan; ainoa poispääsy on tiedostamisessa, ja tuon tiedostamisen oppi putoaa fyysiseen ainekseen ellei se löydä vastakaikua sielun korkeammasta aineksesta. Jospa me vain näkisimme, että jokainen tajunnan avartuminen on samalla vapahdus vastaavasta määrästä pelkoa, tuskaa ja ahdinkoa – meille ja koko maailmalle – niin me kuluttaisimme enemmän aikaa ”etsien ensin valtakuntaa”, etsien totuutta, ja vähemmän aikaa omassa mitättömyydessämme, persoonallisuutemme pikku ambitioiden palvelemisessa, viihteen parissa, yksipuolisessa ankaruudessa jonkin itsellemme soveltuvan osatotuuden eteenpäin runnomiseen.
IV
Jo nuoruutensa ensimmäisessä teoksessa Ervast osoittaa tuntevansa suuren totuuden, kirjoittaessaan seuraavaa: ”Tapaamme kyllä ihmisiä, joiden intelligenssi oikeuttaisi heille paikan ’vihittyjen’ rivissä, ja toisia, jotka moraalisesti ovat siksi kehittyneitä, mutta heiltä yhtäkaikki puuttuu se harmoninen luonteen ja järjen kehitys, joka ehdottomasti vaaditaan kultakin Tielle-astujalta.” 3 Jokaisessa ihmisessä on olemassa jokin puoli muita kehittyneempänä, jokaisella on ylpeyden aihetta jossain suhteessa – hän voi olla muita älykkäämpi, psyykkisempi, fyysisesti voimakkaampi tai kurinalaisempi – mutta yksipuolinen kehitys on yhtä paljon vaara kuin se on etu ihmiselle: suurin ihmisyyden tragedia on yksilö, jossa tieto ja voima ovat nousseet väkevään liekehdintään ja synnyttäneet fanaatikon, jolla on valtaa pakottaa maailmaa oman totuutensa näkemyksessä. Hän vaatii paljon myös itseltään, ei vain muilta, mutta hänen kehityksensä yksipuolisuus on rampauttanut ja sokaissut hänet sielullisesti, ja nykyisen kaltaisella palamisen ajalla ovat sekä hän että hänen seuraajansa hirvittävässä vaarassa. Tämä on eräs monista syistä veljeskunta-aatteen tärkeyteen ja sen ymmärtämiseen, että vaikka jokaisella ihmisellä on oma totuutensa eikä yhteisöillä ole mitään itseisarvoa – ainoastaan niihin kuuluvilla yksilöillä, yksilöinä – niin omaa totuuttaankaan ei saisi palvoa järjettömällä, ankaralla tavalla, vaan pyrkien kokonaisnäkemykseen. Muutoin seuraa tilanne, jossa vahvat kasvattavat itseään ja heikkoja väkivallalla, ja sielu – elämän henkäys – unohtuu, sillä ei ole missä siipiään lepuuttaa. Näin ollen meidän on löydettävä tuo herkkä sopusointu kiihkeän pyrinnön ja kokonaisvaltaisuuden hyväksymisen välillä; oltava viisaita kuin käärmeet ja lempeitä kuin kyyhkyset. Ellei tätä kahtalaista vaatimusta ymmärretä, sielun voimakas palo kohti ehdotonta, tuo liekki joka voi vuosituhansia olla piilossa ja unohdettuna, mutta joka yhtä kaikki kannattelee kaikkea olemista ja luo kaiken todellisuuden – tuo tuli voi sytyttää ihmisen vaarallisella tavalla. Hänen ehdottomuutensa – erinomainen ominaisuus itsessään – tulee väärin käytäntöön sovellettuna ahtaaksi haarniskaksi, jossa sielu ei voi kasvaa, vaan sen enenevä voima kääntyy puristamaan kokoon energiaa ja materiaa. Tästä on lopulta seurauksena tuo monien myyttien ja tarujen varjo-olento, jonka muoto on musta ja kauhea ja täynnä näennäistä kiinteyttä, mutta joka todellisuudessa on aivan tyhjä. Gorki kuvaa loistavasti tätä langenneen sankari-ihmisen tragediaa:
”Hän ei pysty kuolemaan! huusivat ihmiset iloiten. Ja he poistuivat jätettyään hänet yksin. Hän makasi selällään ja näki, kuinka mahtavat kotkat liitelivät korkealla taivaalla mustina täplinä. Hänen silmissään oli niin paljon pohjatonta, katkeraa surua, että se olisi riittänyt koko maailman ihmisten myrkyttämiseen. Ja siitä lähtien hän on ollut kokonaan yksin, vapaa, odottanut ja toivonut omaa kuolemaansa. Ja hän vaeltaa, vaeltaa kaikkialla… Näethän, nyt hän on muuttunut varjoksi, ja varjona hän pysyykin ajasta aikoihin! Hän ei enää ymmärrä ihmisten puhetta, ei heidän tekojaan – ei mitään. Aina vain etsii, vaeltaa ja etsii… Elämä ei tuota hänelle iloa, eikä kuolema hänelle hymyile… Hänellä ei ole sijaa ihmisten joukossa… Sellaisen tuomion sai näet ihminen ylpeytensä takia!” 4
Nykyaikana meidän on oleellista ymmärtää, ettei kertomuksen ”kotkan pojan” lankeemus ole hänen ylpeydessään eikä yksinäisyydessään, vaan siinä vääristyneessä ja liian pinnallisessa muodossa, jolla hän nämä asiat esiintuo – nousten välinpitämättömästi muiden olentojen olemassaoloa vastaan, ymmärtämättä näiden itseään vähäisempien ITSEN muotojen salaisuutta. Ihminen jossa palaa synnynnäinen tuli on pakostakin ikuisesti yksin ja siten suljettu väistämättömään ylpeyteen omassa henkisessä ja älyllisessä riippumattomuudessaan, joka lävistää kaikki ajalle ominaisten valheiden muodot. Hän ei ole kuten muut, eikä mikään tätä voi enää muuttaa. Mutta jos hän käsittää elämänsä ja talenttinsa pinnallisesti, ylpeys voi ajaa hänet halveksuntaan ja piittaamattomuuteen; ja nämä ovat alusta jolla kärsimys ja epätoivo – hänen tulevien koetustensa kestävät seuralaiset – tulevat helposti nousemaan myrkylliseen määrään, ruokkien juuri tuota OLEMATONTA, kuoren totuutta eli harhaa, naamiota joka on pahuus. 5 Ylpeys ei ole pahaa eikä mikään ”synti” itsessään; myöskään ei ole mitään yli-inhimillistä pahaa voimaa. Mutta mitä voimakkaampia me olemme, mitä enemmän meissä on tulta ja kykyä, sitä suuremman vaaran me tuomme mukanamme tälle ajalle, jos emme osaa jatkuvasti painia itsemme ja Jumalan kanssa, jos emme osaa vaatia totuutta itseisarvollisesti. Sillä ”vain tiedosta tulee rakkaus”, ja vain rakkaudesta oikea toiminta mahdollistuu – ”tämä on vanha sääntö”. Mitä lähemmäs käy pyrkijä vihkimyksen portteja, sitä enemmän hän näkee maailman kuin kahtaalle jaettuna, sillä hänet itsensä leikataan kahtia. Toisaalla on hirvittävä ahdinko ja hätä, se syvä ja karvas pimeys jonka partaalla tavalliset ihmiset kävelevät oman tietämättömyytensä suojelemina kuin syvässä unessa, mutta jossa pienikin taipumus julmuuteen nielaisee sielun helposti tielle, joka kiemurtelee pitkälle alas ennen kuin ihminen voi nähdä, kuinka syvään tuskaan hän on itsensä ja ympäristönsä suistanut; toisaalla taas kirkkaus kuin luomattoman ensimmäinen puhdas muoto, täydellinen valo – täydellinen pimeys, joka on onnea itsessään. Näiden kahden maailman rajalla kukoistavat ja taas rapistuvat sivilisaatiot, yhä nopeammassa liikkeessä mitä lähemmäs käy havahtumisen ja jaottelun aika, ”Tuomiopäivä”, joka mitattuna ihmisvuosissa on kovin kaukana ja tähtien vuodenajoissa niin lähellä.
Meistä tuntuu kuin muutos olisi niin vaikea ja aikaa niin vähän yhdessä ihmiselämässä. Ihmisyyden suuri harha tällä aineellisesti painottuneella kaudella on se hämmästyttävä tietämättömyys, joka vallitsee hengen ja sielun lakien ja näiden lakien yksinkertaisimpien sovellutusten suhteen. Jos näkisimme, että reinkarnaatio-oppi on ehdottomasti totta ja pelkkää tosi totuutta, osa meistä eläisi ehkä toisin. Silloin ymmärtäisimme myös, että me luomme nyt vaikutuksia paitsi hyvin kauas itsestämme aineen maailmassa, niin kuin vanhassa vertauksessa lammen pintaan heitetty kivi laittaa liikkeeseen koko lammen veden, myös itsessämme suhteessa kaukaiselta tuntuvaan tulevaisuuteen; ja että millaiseksi me ajatuksillamme luomme omaa todellisuuttamme, sellaiseksi se on luotu kun me palaamme joidenkin vuosituhansien kuluttua uudessa muodossa. Jospa ymmärtäisimme, että jokainen rehellinen teko, jokainen viisauden jyvä jonka olemme keränneet, jokainen aidon sisäisen voiman rahtunen, jonka olemme herättäneet itsessämme vailla väkivaltaa – ovat meidän ikuisesti, ja jokainen ponnistus aikaansaa kestävän tuloksen siinä määrin kuin se on vailla väärää vaikutinta, alhaista itsekkyyttä, mutta kuitenkin oikealla ylpeydellä – egon tietoisuuden tunnolla – tehty; jospa me nämä asiat ymmärtäisimme, olisi ihmisrotu niin paljon onnellisemmassa asemassa. Mutta yleensä me emme halua tietää, emme usko tiedon mahdollisuuteen, emme jaksa ponnistaa. On helpompi sulkea silmänsä ja olla uskomatta mihinkään, antaa sielunsa liueta aineeseen. Ja koska me emme ”ota ristiämme ja seuraa” – toisin sanoen, ota vastuuta omasta persoonallisuudestamme, joka emme ole me itse – niin toiset tekevät työn, toiset myös korjaavat palkkion. HARVAT etsivät ja löytävät, HARVAT kolkuttavat, ja heille avataan. Vaikka monet ovat kutsutut, vain HARVAT ovat valitut. Näiden valittujen tie on kapea ja vaarallinen, mutta jokaisen on se kerran kuljettava – tässä maailmassa tai jossakin tulevassa; ja mitä enemmän kulkija viivyttelee, sitä enemmän hän vangitsee itseään karmallisilla sidoksilla ja saa omalta pieneltä osaltaan aikaan maailman ahdistuksen pitkittymistä. Ennen tätä tietä on kaikki leikintekoa, kaikki ihmisyyden pienet pyrinnöt muuttaa yhteisöä ja maailmaa sen omia lainalaisuuksia hyödyntämällä – nämä keinot eivät voi toimia, sillä pintatasolla on kaikki vain heijastusta: pysyvä muutos aikaansaadaan toimimalla sisästä ulospäin, ei manipuloimalla heijastavan pinnan kaleidoskooppimaisia muotoja. Mutta matkalla sisään kohdataan kaikki sisimmän ja uloimman välillä vaikuttavat vartijat, ilmennyksen valvojat, joiden hallitsija ja yhteinen tietoisuus on Saatana. Mutta ei niin, että me lähestyisimme häntä taistellen, eikä niin että me saisimme häntä pelätä, eikä niinkään että me häntä kunnioittaisimme itsekkyyden tai erehdyksen eläinhahmoissa; vaan apokryfisen messiaan tavoin pyrkijäkin ”on valmis kohtaamaan ’toisen puolen’ huolimatta siitä, että se johtaa hänen omaan tuhoonsa. Toisin kuin Faust, hän ei myy sieluaan Saatanalle omaksi edukseen vaan pelastaakseen kansansa.” 6
FINIS
Toinen luku kirjasta Argarizim II: Luciferin lankeemus (Ixaxaar 2007, kirj. Johannes Nefastos). Kappalenumerointi lisätty.
- Tuomaan evankeliumi, 10 ↩
- Ja siten manasta – sillä aktualisoitunut energia on aina tietyn älyn aspektin ulkoistava muoto. ↩
- Pekka Ervast: Valoa kohti ↩
- Maksim Gorki: Izergil-muori ↩
- Kun puhumme käytännön puolesta eikä metafysiikasta, on tätä epäfilosofista sanaa selvyyden vuoksi käytettävä. ”Paha on olemassa itse Absoluutissa. Mitä on paha? Se on kärsimystä, ja toiselta puolen pahaa tahtoa. – Kärsimys ei ole sinänsä mitään pahaa, vaan koulua, missä hyvä kasvaa esille. Paha tahto on ainoa todellinen paha. Jos joku tahtoo tulla oikein pahaksi, häijyksi, julmaksi – tahtoa vain pahaa –, se merkitsee, että hän antautuu aineen valtaan – ja hänet lopulta voitetaan. Hän ei kestä taistelua noita enkelivoimia vastaan, jotka eivät ole kuin näennäisesti pahoja.” – Ervast: Ihmisen synty ↩
- Juusola: Toinen puoli – Maaginen maailmankuva juutalaisuudessa ↩