© Fras Andy Crow & Obnoxion 2010
Historiaa taaksepäin katsoessamme huomaamme okkultismia, kuten yleensäkin salatieteitä lähestyttävän aikojen saatossa useilla erilaisilla tavoilla. Tieteen silmissä okkultismi on herättänyt tuntemuksia niin puolesta kuin vastaankin, osaksi tuntien kiinnostusta salatieteitä kohtaan, mutta kuitenkin lopulta leimaten perusteettomasti okkultismin erilaisia mantroja sisältäväksi loitsuiluksi tai taikatemppujen tekemiseksi. Ehkä tämä lähestymistapa on peruja ahdasmielisistä ennakkoluuloista niitä aspekteja kohtaan joita materialistisessa maailmassa ei voida ymmärtää.
Mielestäni on tarpeellista tuoda esille muutamia seikkoja, jotka toivottavasti valaisevat salatieteen verhoamaa maailmaa. Vaikka yrittäisimme kieltää skeptisesti okkultismin olemuksen, huomaamme kuitenkin viime kädessä metafysiikan kautta okkultismin periaatteiden tärkeyden osana todellisuuden tutkimista ja sen pohtimista, mistä maailmankaikkeutemme todellisuudessa rakentuukaan. ”Kolikon kääntöpuolelta” löytyykin yksilöitä kuten koulukuntiakin, jotka ovat harhaanjohtavasti kuvanneet okkultismin edustavan maagiselta aspektiltaan lähinnä psykodraamaa, kuitenkin painottaen ns. oikeaoppisten symbolien merkitystä, sekä kaavoja työskentelyjen yhteydessä.
Mikäli nykyaikaista okkultismia ajatellaan näin objektiivisen stereotyyppisesti, on näin ajatteleva osapuoli kompastunut oman tajuntansa riittämättömyyteen, sillä vuosisatoja ovat länsimaiset initiaatit tunteneet sisäisen liekkinsä poltteen tutkiessaan todellisuuden absoluuttia ja ennen kaikkea kysymystä: Mikä onkaan ihmisen tarkoitus tässä todellisuudessa, joka itsessään on vain silmänräpäys kosmoksessa?
Mikä sitten onkin aspekti jonka kannalta okkultisti haluaa lähestyä todellisuuttaan, on tämän liekin synnyttävä puhtaasta raukkaudesta, yksilön henkisen Egon kautta. Egolla tässä yhteydessä viittaan ykseyteen, jolta on riisuttu kaikki ulkoinen, kuten ympäristön asettamat dogmit ja rajoitteet.
Olivatpa yksilön päämäärät mitkä tahansa, ei hän voi kieltää omien voimavarojensa tärkeyttä, sillä puhtoinen rakkaus omaa sisäistä mestariaan kohtaan avaa kätketyt voimavaramme, kunhan se tehdään oikein ja ennen kaikkea vilpittömästi. Vaikka yksilö ajattelisikin jakavansa maallisen olemuksensa kahtaalle esimerkiksi subjektiiviseen ja objektiiviseen olemukseen, hän ei voi ajatella yhtä olemuksen aspektia muita tärkeämpänä ajautumatta harhaan, vaan hänen tulee käsittää palvelevansa perustavanlaatuista lähtökohtaa, absoluuttia joka on aina lopulta Yksi (1).
Nämä ovat lähtökohdat yhteisön tasolla, mutta mitä niiden tulisi olla yksilölle?
Okkultistin arki voidaan nähdä varsin monimuotoisena. Katsoimme sitten menneisyyteen tai edes ympärillemme, näemme mitä eksoottisimmilta vaikuttavia elämäntapoja, joita okkultistit ovat omaksuneet. Vaan eivätkö aivan yhtä eksoottisia vaikutelmia herätä ne talonpoikain, kauppiaiden tai kuninkaiden tavat, joita eletään historian lehdillä ja kaukaisissa maissa? Eksotiikka on huumaavaa – se innostaa ja inspiroi, mutta se myös kauhistuttaa ja hämmentää. Ja aivan erityisesti ilman hämmennystä me tulisimme nyt toimeen. Jopa siinä määrin, että tahtoisin tässä kirjoituksessa asettaa okkultistisen eksotiikan okkultistin arjen vastapariksi. Siispä, niin epäromanttiselta kuin se vaikuttaakin, sammuttakaamme kynttilät ja suitsukkeet; riisukaamme kaavut, korut ja sormukset; laskekaamme käsistämme ennusluut sekä lampaan sisälmykset, ja istukaamme alas vetämään henkeä.
Okkultistin arjen ei tarvitse poiketa kenenkään muun arjesta millään ulkoisella tavalla, kun sisäisesti se poikkeaa siitä mitä ratkaisevimmalla tavalla. Okkultistin arjen on muuttanut perustavanlaatuinen oivallus. Tämä oivallus voi viedä elämästä kaiken merkityksen (mortifikaatio), aivan kuten se voi tuoda elämään kaiken merkityksen (vivifikaatio). Oivalluksen eri asteet, vihkimykset tai niiden vaiheet, määrittävät okkultistin arjen. Mutta ne määrittävät sen sisältäpäin. Mikään ei riisu okkultismin ympärillä leijuvaa eksotiikan auraa kuten zen-buddhalaiset opetukset –”Ennen valaistumista: pilko puita ja kanna vettä. Valaistumisen jälkeen: pilko puita ja kanna vettä”; ”Mikään ei voita vaatteiden pitämistä ja ruokailemista. Näiden ulkopuolella ei ole Buddhia eikä Patriarkkoja”. Näin meitä muistutetaan totuudesta, jonka ylevyyttä ei voida ilmaista. On hyvin vaikeaa, lopulta mahdotonta, antaa seikkaperäisiä käytännön ohjeita miten viettää okkultistin arkea. Oivallus voidaan saavuttaa vain omalla työllä. Kuten R. A. Schwaller de Lubicz kirjoittaa:
”Voimme kuvailla mitä tapahtuu, mutta emme osaa kertoa miksi se tapahtuu, ja niinpä meidän on turvauduttava muuhun aistiin joka paljastaa meille esoterismin, se on, mysteerin. Jos me silloinkaan emme ole kykeneviä kuvailemaan tätä esoterismiä jonka olemme tulleet tietämään, voimme sentään tietoisesti toimia uuden oivalluksemme mukaisesti ja soveltaa sitä käytännössä.”
Mutta nyt voitaneen kysyä: ”Isäni pilkkoi puita ja kantoi vettä koko ikänsä. Hän myös pukeutui lähes joka aamu, eikä koskaan jättänyt väliin lounastaan. Oliko hän siis okkultisti?” Näiden tietojen perusteella ei asiasta voida antaa varmaa vastausta. Mutta kysymyksen henki lienee selvä. Usein ajatellaan että okkultistin arki on ponnistelua kohti yli-inhimillisiä tai yliluonnollisia saavutuksia, eikä tällöin ajatella lainkaan väärin. Mutta kuinka voivat tällaiset ponnistelut olla niin arkisia toimituksia kuin puunhakkuu ja veden kantaminen, saati sitten pukeutuminen – tai etenkään syöminen? Eikö okkultistin pitäisi mitellä voimiaan demonien kanssa ja toimittaa jumalten välisiä asioita? Millaista kehittävää vastusta voisi tarjota yksinkertaisin kuviteltavissa oleva arki?
Kun ihminen nähdään välitilana eläimen ja jumalan välillä, voimme nähdä yli-inhimillisenä sen mikä nostaa meitä ylös eläimestä. Jos tätä nostavaa vaikutusta olisi kuvailtava yhdellä sanalla, olisi tuo sana eettisyys. Ihmiselle joka pyrkii tekemään oikein tarjoaa maailma kaiken kehitykseen tarvittavan vastuksen. Meidän ei siis tarvitse erikseen järjestää tai etsiä vaikeuksia. Tällainen vaikeuden etsintä asettaa vaikeuden päämääräksemme, kun sen tulisi olla välineemme. Lisäksi, kun me tietoisesti lähdemme etsimään itsellemme vaikeutta, me lähdemme etsimäänmieluisaa vaikeutta. Tahtoisimme kehittyä sillä alueella, jolla olemme jo saaneet loistaa. Tämä on erittäin ymmärrettävää, ja lahjoistaan on osattava olla kiitollinen. Mutta olisi myös pidettävä mielessä kuinka yksipuolinen kehitys on monella tapaa selvästi vaarallisempaa kuin kehittymättömyys.
FIN