Bailey, Alice: Kuolemasta

© Alice Bailey, käännös fra Frith 2011 ¹

Aiheemme on tällä erää pelastautuminen ruumiin kohtalolta kuolemaksi nimitetyn prosessin avulla…

Aivan ensimmäiseksi määritelkäämme tämä mystinen tapahtuma, joka on subjektiivinen kaikissa ilmennyksissään ja joka alituisesti käsitetään vain pelättynä loppuna – koska sen luonnetta ei ole sisäistetty. Ihmisen mieli on kehittynyt niin kovin vähän että pelko tuntematonta kohtaan, vierauden kauhut ja mieltymys muotoon on tuonut eteemme tilanteen, missä kaikista siunauksellisinta tapahtumaa inkarnoituneen Jumalan pojan elämänkierrossa pidetään sellaisena, mitä haluamme karttaa ja viivyttää niin kauan kuin vain mahdollista.

Kuolema, jos vain voisimme sen oivaltaa, on toimista eniten harjoittamiamme. Olemme kuolleet lukemattomia kertoja, ja uudestaan ja uudestaan tulemme vielä kuolemaan. Pohjimmiltaan on kuolema tajunnallinen kysymys. Olemme tietoisia hetken aineellisella tasolla, ja hetkeä myöhemmin olemme poisvedetyt tasolta toiselle ja toiminnallisesti tietoisia siellä. Juuri niin pitkään kuin tietoisuutemme on samaistunut muodolliseen puoleensa, tulee kuolema edustamaan meille muinaista kauhuaan. Niin pian kuin tiedostamme olevamme sieluja ja kykeneväisiä keskittämään tajuntamme tai tietoisuutemme tahtomme mukaan mihin tahansa muotoon tai mille tahansa tasolle, emme enää tunne kuolemaa.

Keskimääräiselle ihmiselle kuolema on mullistava loppu, joka päättää kaikki ihmissuhteet, tyrehdyttää aineellisen aktiivisuuden, irrottaen kaikki osoitukset rakkaudesta ja mieltymyksistä, ja (pakotettu ja vastustettu) matka tuntemattomaan ja pelättyyn. Sitä voidaan verrata valaistun ja lämmitetyn huoneen jättämiseksi, tuon tutun ja turvallisen, jossa rakkaimpamme ovat koolla, ja lähtemiseksi pimeään yöhön, yksin ja kauhun musertamana, toivoen parasta mutta epävarmana mistään.

Mutta ihmiset tapaavat unohtaa, että joka yö me unen aikana kuolemme fyysiselle tasolle ja olemme elossa ja toiminnallisia toisaalla. He unohtavat saavuttaneensa mahdollisuuden poistua aineellisesta kehostaan; koska he eivät vielä kykene palauttamaan muistoja poismenostaan aineellisten aivojen tietoisuuteen ja myöhempään toiminnallisen elon hetkeen, he epäonnistuvat näkemään yhteyden kuoleman ja unen välillä. Joka tapauksessa on kuolema vain pidempi tovi fyysisen tason elämän kierrossa, jossa yksilö ”lähtee matkoille” pidemmäksi ajanjaksoksi. Mutta tapahtumana päivittäinen uni ja ajoittainen kuoleminen ovat aivan yhdenmukaiset, vain sillä erolla että unen aikana magneettinen lanka, jota pitkin elinvoima virtaa, pysyy eheänä ja muodostaa sielulle väylän palata ruumiiseen. Kuolon koettaessa tämä ² hengen lanka on poikki tai katkaistaan. Tämä tapahtuessa tietoinen olento ei enää voi palata tiiviiseen fyysiseen ruumiiseen, joka hajoaa jäädessään vaille koossapitävää prinsiippiä.

Kuolemanpelko pohjautuu seuraaviin asioihin:

a) Kauhuun kuolemassa itsessään koettavaa repimistapahtumaa kohtaan
b) Tuntemattoman ja määrittelemättömään pelkoon
c) Lopullisen kuolemattomuuden epäilemiseen
d) Koettuun onnettomuuteen jätetyksi tulemisen tai rakastettujen jättämisen suhteen
e) Syvällä alitajunnassa piileviin muinaisiin muistoihin menneistä väkivaltaisista kuolemista
f) Muotoelämään takertumiseen, sen tultua aiemmin tietoisuuteen samaistetuksi
g) Vanhoihin erheellisiin oppeihin taivaasta ja helvetistä, molempien ollessa tiettyjen ihmistyyppien mielissä yhtäläisen epämiellyttäviä

Puhun kuolemasta kuin joku, joka tuntee aiheen sekä ulkoisen maailman kokemuksesta että sisäisen ilmentymän kannalta: kuolemaa ei siis ole. Se mitä on, kuten tiedätte, on pääsytie täydempään elämään; vapautuminen lihallisen käyttövälineen vajaavuuksista. Niin kovasti pelättyä hajoamis-/repimisprosessia ei ole olemassa, poikkeuksena väkivaltaiset ja äkilliset kuolemantapaukset ja silloinkin ainoita todella epämiellyttäviä asioita ovat hetkellinen tuntemus läsnäolevasta vaarasta ja tuhoutumisesta sekä jokin, joka muistuttaa läheisesti sähköiskua.

Kehittymättömälle kuolema on kirjaimellisesti unta ja unohdusta, koska mieli ei ole kylliksi herännyt vaikuttamaan, ja muistin varasto on toistaiseksi käytännössä vielä tyhjä. Kunnon keskivertokansalaiselle kuolema on elämän tapahtumien jatkoa hänen tajunnassaan, kuljettaen häntä elonsa mieltymysten ja taipumusten mukaisesti. Tajunta ja hänen tietoisuudentunteensa ovat samaa ja muuttumatonta olemusta. Hän ei tule juurikaan huomaamaan eroa, eikä useinkaan edes tiedosta että on käymässä läpi kuoleman jaksoa. Häijyt sekä julman itsekkäät, rikolliset ja he muutamat jotka elävät vain materiaalista puolta silmällä pitäen, päätyvät tilaan mitä kutsumme ”maahansitoutumiseksi”. Heidän maahan luomansa yhdyssiteet ja maahan suuntautuneiden halujensa taipumukset pakottavat heidät jäämään lähelle maata, maaelämänsä viimeisiin ympäristöihin ja olosuhteisiin. He etsivät epätoivoisesti kaikin mahdollisin keinoin uutta yhteyttä maahan ja sinne palaamista. Muutamissa tapauksissa joko suuri maan päälle henkilöitynyt rakkaus, tai tajuttu ja tärkeä täyttämätön tehtävä ajaa hyvät ja kauniit jotakuinkin samankaltaiseen tilaan. Kokelaalle kuolema tarkoittaa välitöntä astumista palveluksen piiriin ja ilmaisuun minkä hän huomaa pian hyvin tutunlaiseksi. Unessa viettämänsä tunnit hän on valjastanut aktiivisen palveluksen ja oppimisen käyttöalaksi. Yksinkertaisesti hän siis toimii näin läpi vuorokauden kaksikymmentäneljä tuntia (aineellisen tason ajassa puhuttaessa) yleisen muutaman tunnin maallisen unen sijaan.

Muuan toinen pelko mikä taivuttaa ihmiskunnan pitämään kuolemaa onnettomuutena on sellainen minkä teologinen uskonto on sen mieleen teroittanut, protestanttifundamentalistinen ja roomalaiskatolinen kirkko erityisesti – nimittäin pelko helvettiä kohtaan, petkutukset rangaistuksista, yleensä suhteettomista elinajan virheisiin nähden, sekä vihaisen Jumaluuden määrämät kauhut. Näille ihmisille on kerrottu että hänen tahtoonsa täytyy alistua, ja siitä ei ole pakoa kuin sijaissovituksen kautta. Mutta kuten aivan hyvin tiedämme, vihaista Jumalaa ei ole, kuten myöskään helvettiä tai sijaissovitustakaan. On vain koko universumin elävöittävä suuri rakkauden perusolemus; s.o. Kristuksen läsnäolo osoittaen ihmiskunnalle sielun totisuutta ja että tuossa sielussa elämällä olemme pelastetut. Maa itsessään on ainoa helvetti, missä me opimme työskentelemään oman pelastuksemme eteen, rakkauden ja valon prinsiippien liikkeelle panemana ja vaikuttimenamme Kristuksen esimerkki ja sisästämme kumpuava sielullinen tarpeemme. Tämä opetus helvettiä koskien toimii muistuttajana sadistisesta käänteestä, jonka kristillinen kirkko sai keskiajalla, ja siitä väärästä opetuksesta mitä Vanhassa testamentissa esitetään koskien Jehovaa, juutalaisten heimojumalaa. Jehova ei ole Jumala, planetaarinen Logos, ikuinen rakkauden sydänkeskus josta Kristus ilmoitti. Kun nämä harhaopit kuolevat pois, helvetin konsepti tulee vaipumaan ihmisen muistoista ja sen paikan ottaa ymmärrys laista mikä saa jokaisen ihmisen työskentelemään oman pelastuksensa eteen aineellisella tasolla, johtaen vääryyksien oikomiseen, mihin he ovat saattaneet syyllistyä Maan päällä vietettyjen elämiensä aikana, ja mikä mahdollistaa heidät vihdoin ”puhdistamaan paperinsa”.

En pyri langettamaan harteillenne teologista pohdintaa. Pyrin vain osoittamaan, että vallitsevan kuolemanpelon on annettava tilaa älylliselle käsitykselle todellisuudesta, ja korvauduttava jatkuvuuden käsitteellä, mikä voisi häivyttää rauhattomuuden painottamalla ideaa yhdestä elämästä ja yhdestä tietoisesta olemuksesta monissa kokevissa ruumiillistumissa.

Seuraavalla vuosisadalla tullaan kuolemalla ja tahdolla huomaamaan väistämättömästi uusia merkityksiä ihmiskunnalle, ja moni vanhoista ajatelmista tulee riutumaan pois. Ajattelevalle keskivertoihmiselle kuolema on katastrofaalisen kriisin ydin. Se on viimeinen etappi ja lopetus kaikelle mitä on rakastettu, kaikelle mikä on tuttua ja mitä voi kaivata; se on ehdoton astuminen tuntemattomaan, epämääräiseen, sekä äkillinen päätös kaikille suunnitelmille ja hankkeille.

Riippumatta siitä kuinka paljon voi olla läsnä todellista uskoa henkisiin arvoihin, riippumatta siitä kuinka kirkas järkeilevä mieli voi olla kuolemattomuuden kysymyksen suhteen, riippumatta siitä kuinka vakuuttavia ovat jatkuvuuden ja ikuisuuden todistukset, pysyy silti kysymys, havainto kaiken loppumisen todellisesta mahdollisuudesta, päätöksestä kaikelle aktiivisuudelle, tai sydämen reaktioille, kaikelle ajattelulle, tunteelle, toiveelle, pyrkimykselle ja tarkoitusperille jotka keskittyvät ihmisolemuksen ytimen ympärille. Tämä kaipaus ja vakaumus olemassaolon jatkuvuudesta ja jatkuvuuden tunteesta lepäävät kuitenkin vakaimmallakin uskovaisella todennäköisyyden pohjalla, epävarmalla perustalla, toisten todistuksella – joista kukaan ei tosiasiassa ole koskaan palannut kertomaan totuutta. Tässä asiassa kaiken ajattelun pääpaino liittyy keskeiseen ”Itsen” käsitteeseen eli Jumaluuden eheyteen.

Itsesuojeluvaisto juontaa juurensa synnynnäisestä kuolemanpelosta; tämän pelon läsnäolon kautta on rotumme löytänyt tiensä nykyiseen pitkäikäisyyteen ja sitkeyteen. Elämänsuojeluun itsessään keskittyvät tieteet, nykypäivän lääketieteellinen tieto ja sivistyneen hyvinvoinnin saavutukset ovat kaikki kasvaneet tästä pohjimmaisesta pelosta. Kaikki nämä ovat suunnatut yksilön säilyvyyden, ja hänen varjellun olemuksensa tilan puolesta. Ihmissuku jatkuu, rotuna ja valtakuntana luonnossa, tämän pelon tendenssin seurauksena, vaistomaisena toimintana kohti itsesäilytystä.

Toivon innokkaasti, että sisäistätte jo antamani opetuksen ennen kuin jatkamme siihen, mitä on vielä selitettävänä tai uutta. Opiskelkaa se huolella, että tämä kuoleman aihe voisi varmemmin ja mielekkäämmin ottaa muotonsa mielissänne. Koettakaa päästä aiheessa uuteen näkökulmaan, ja nähdä laki ja merkitys ja kauneus siinä, mikä tähän saakka on ilmennys kauhuna ja perimmäisenä pelkona.

Myöhemmin paneudun antamaan teille välähdyksen kuolemanprosessista sellaisena kuin sielu sen tässä palautumisen kokemisessaan rekisteröi. Se mitä teille kohta kerron saattaa tuntua järkeilyltä tai otaksutulta; joka tapauksessa se tulee olemaan kannanotto, jonka paikkansapitävyyteen harvat teistä voivat ottaa kantaa. Mutta varmasti, veljeni, se tulee olemaan järkevämpää ja täydempää, eheämpää ja kauniimpaa kuin vallitseva pimeys ja sairas toivo, ja se iloton spekulointi ja usein epätoivo, jotka varjostavat jokaista kuolinvuodetta tällä ajalla.

FINIS