Kuka on suurin

© Fra Nefastos 2011

Uskonnoissa, joissa ”Meidän oppimme on ainoa oikea” on yleinen ja vaalittu ajattelumalli, on ymmärrettävää, että tuon järjestelmän perustaja nostetaan yli kaikkien muiden ihmisten. Vanhassa maailmassa tällainen ajattelutapa auttoi ihmisiä käytännön elämässä, pitäen yhden myyttisen kokonaisuuden erossa muista ja sallien siten seuraajilleen tietyn kehityspolun seuraamisen erillään muista, joiden eroavuudet olisivat paitsi laajentaneet, myös komplisoineet ja vaikeuttaneet sen toteuttamista.

Kuitenkin renessanssihumanismista, valistuksesta, tai viimeistään 1800-luvun teosofisesta liikkeestä lähtien on tämä erillisten mytologioiden kokemista pyrkinyt korvaamaan validimpi vaikkakin psykologisesti vaikeaselkoisempi malli, jossa erilaiset kehitystiet voidaan nähdä rinnakkaisina. Tästä uudesta synkretistisestä lähestymistavasta seuraa omat haasteensa johtuen vastausten moniselitteisyydestä ja siten opin seuraajain omasta vastuullisuudesta elämän elävien ja muuntuvien ongelmien edessä.

Niin sanottu vasemman käden tie ¹ on luonnollista jatkoa tälle liikkeiden yhdistämisen pyrinnölle, ja Azazelin Tähden filosofian pyrkimys pitää tässä yhteydessä myös aiempien myyttien kartoittamaa ja sielulliseen kehityspyrkimykseen itsessään liittyvää vastuun eli etiikan korostamista voidaan siten nähdä yhtä olennaisesti vasemman tien muotona kuin itse vasemman tien käsite muotona ”uuden liiton” yksilölähtöiselle metodille, jossa rakkaudella korvataan tekniset rakenteet. Ymmärrämme tietenkin, että rakkaus itsessään voi olla vain universaalia siinä missä tekniset rakenteet ovat myyttikohtaisia. Tässä on meidän yleisliuottimemme ja kaikkien oppien yhteys; samalla kun rakenne kuitenkin pysyy aina yksilöllisyyden kautta ilmentyvänä – vasemman tien luovuutena.

Nykyään, kun dogmaattinen uskonnollisuus on alkanut murtua ja luhistua sisäänpäin yhä nopeammin, niiden rakenteellisena pohjana oleva ”Meidän oppimme on ainoa oikea” pyrkii kuitenkin jatkamaan elämäänsä esoteerisissa liikkeissä. Yleisimmillään se näkyy muodossa ”Meidän opettajamme on suurin ja paras”. Esoteeristen buddhalaisten mielestä ihmiskunnan korkein huipentuma oli ja on Gautama Buddha, esoteeristen kristittyjen mielestä tuo korkeimman valaistuksen asteen saavuttanut oli Jeesus Kristus; ja näiden suurten olentojen rinnalle ja usein ohikin nostaa melkein jokainen esoteerinen rakenne oman perustajansa, niin että yksin 1900-luvulla eläneistä opettajista jo huomattava määrä on kohotettu kannattajiensa parissa kaikkein korkeimman maailmanpylvään virkaan.

Näin emme saisi tehdä. Ulkopuolinen skeptikko tosin ei voi nähdä, toisin kuin sisäisten ryhmien jäsenet, noiden ryhmien opettajista nousevaa valoa – joka usein on aivan todellista laatua – mutta sen sijaan hän näkee hyvin ja pätevästi sen objektiivisen tosiasian, että oman tunteensa siivillä lentävä ihminen, olkoon hän rakastunut ihmiseen tai ideaan tai omaan antaumukseensa, ei useinkaan kykene näkemään asioita perspektiivissä. ²

Se mikä tekee mystikkojen ja joskus esoteristienkin ylitsevuotavasta antaumuksesta ymmärrettävän on se, että omien opettajiensa kautta nämä etsijät todella ovat saavuttaneet kosketuksen siihen suoraan valoon, joka leviää alkuarkkityypeistä eli ensimmäisistä kosmokraattoreista, ja joiden hienovaraisesti ja omaleimaisesti erilaistunutta alkuvaloa jokainen vihitty opettaja kykenee jakamaan niille, joilla on valmiudet vastaanottaa juuri tuota kyseistä opetusta. Siten asiat kuten ”Jumala”, ”jumalat” ja ”mestarit” sekoittuvat niin ihmisten mielissä kuin käytännössäkin, eikä tämä ole väärin: todellakin voimme sanoa, että Jumala löytää ilmaisunsa sen ihmisen kautta, joka Hänet osaa ilmiöllistää. Siten jokainen tiellään tiettyyn korkeaan vaiheeseen edistynyt opettaja voi sanoa: Minä ja Isä olemme yhtä.

Mutta aina kun ryhdymme kyselemään: Kuka on suurin? me joudumme erehdykseen. Sillä kuten antiikin jumalat, jotka edustivat oman voimansa täyteyttä ja suvereenisuutta ja olivat kuitenkin vain osia laajasta täydellisyyden kokonaisuudesta, samalla tapaa jokainen mestari ja opettaja voi olla ja ilmaista vain tietynlaisen tien absoluuttiin. Ellei näin olisi, olisi ensimmäinen todella syntynyt Täydellinen Vihitty jo lunastanut koko maailman; sillä tällainen täydellistä voimaa käsissään pitävä mestari olisi kyennyt valmistamaan sellaisen täydellisen tavan ihmisten ja koko maailman auttamiseksi, että hänen ”ristikuolemansa” (joka symbolisesti merkitsee valaistun sielun astumista inkarnaatioon ja maallisen elämän rajoituksiin) olisi ei vain tietyin monimutkaisin ehdoin vaan aivan tosiasiallisesti, konkreettisesti, läpikotaisin ja välittömästi ”pyyhkinyt kyyneleet heidän silmistään” ja poistanut maailman kärsimyksen. Edes mestarit eivät voi edustaa absoluuttista täydellisyyttä muutoin kuin omalla tavallaan, sillä absoluuttisen täydellisyyden edessä maailma voi vain vajota ekstaattiseen olemattomuuteen: kaikki olisi täytetty. Huolimatta nyt läpikäymistämme yhden aikakauden lopunajoista, tällaista täydellisyyttä me emme ole vielä lähelläkään.

Tässä sanottu auttaa toivon mukaan ymmärtämään vastauksia useampiin eri kysymyksiin. Tärkein näistä kuitenkin on, minkä tähden me Azazelin Tähden veljet pidämme Saatanaa, kuoleman ja loppumisen herraa mestareista täydellisimpänä, sen sijaan että antaisimme tämän arvon yhdelle tai toiselle inhimilliselle opettajalle.

FINIS