Jumalan taakse

© Fra Kain 2009

Tämän kirjoituksen on tarkoitus käsitellä metafysiikan ja etiikan suhdetta Vasemman käden tielle painottuvan idealismin viitekehyksestä käsin, juurtumatta kuitenkaan kyseisen laitoksen itseisarvollistamiseen pyrkimyksen tiellä. Niin VKT kuin OKT:kin ovat yksinään vain tikapuut, jotka ylös kavuttuaan joudutaan heittämään pois, sillä aiemmat totuudet tajuttuaan tajuaa myös mikä niissä oli pielessä.

I

Maailma on virhe. Niin vanhan maailman gnostikko kuin tämänkin päivän Vasemman käden tietä painottava hermeetikko näkevät tämän. Aivan samoin kuin demiurgi ¹ maailman luoneena tulee tajunneeksi, että ilmennyt maailma ei olekaan yhtä täydellinen kuin Idea. Epäonnistunut jumaluuden imitaatio sai demiurgin kääntymään kaikkeutta vastaan, sillä minne tahansa hän katsoikin; näki hän vain kärsimystä ja tuskaa. Kärsimystä, joka aiheutuu kaiken luodun kyvyttömyydestä tavoittaa jumalallista mallinkuvaansa, jota kuitenkin jokainen atomi, jokainen monadi ja sitä kautta kaikki oleva janoavat täysillä olemuksillaan.

Identtisesti myös Satanistiseen idealismiin tukeutuva kääntyy elämää vastaan ymmärtäessään olemassaolon järjettömyyden, sekä jokaisen hengenvetonsa olevan lopulta vain pelkästään ehdotonta ylistyslaulua korkeimmalle jumalalle. Elämän tarkoitus – ei subjektiivisena tai objektiivisenakaan eettisenä kannanottona, vaan teleologisena ² tosiasiana on vain jatkua. Niin fyysisen luonnon lait kuin myös sen henkinen, sisäinen mekaniikka (Elämäntahto ³, moraali) pyrkivät ainoastaan tähän, jotta ikuisen emanaation ylläpitämä luomisen ja tuhon sykli pyrkisi vain vahvistamaan näitä mekanismeja – ja sitä kautta elämää ja ilmenevää maailmaa.

Näytelmän kruunaa kenties vielä kaikkeuden ydinsubstanssin kaoottinen olemus kokonaisvaltaisena ja ikuisena, jonka sisäinen repiminen aiheutti myös sen särön pimeyteen, josta valo pääsi emanoitumaan ”maahan asti”. Maailma syntyi virheestä! Tai ainakin väärin perustein. Korkein jumala huijasi demiurgia luomaan maailman ilman mitään motiivia, itse ollessaan kaikessa passiivisuudessaan a) kyvytön toimimaan ja b) persoonaton ja täysin mekaaninen olemus, joka ei omaa muuta Tahtoa kuin redusoidun matemaattisen magneettivarauksen jatkumon. 0 -> 1. Tämäkään lopulta ei lopulta edes sisälly tähän Tahtoon vaan on Tahdon ja kaikkeuden symbioosista syntyvä emergentti ominaisuus. So. kyseessäolevan substanssin kaoottisen olemuksen mahdollistama sisäinen nykäisy, joka sai aikaan ”valon” substanssin sisäisen liikkeen aiheuttaman latentin energian purkautumisella, sekä tämän loputtoman emanaation ketjun, josta energia (Idea) muuntautui lopulta aineeksi. Demiurgi, emanaation kuljettaja oli siis vain itsetietoinen viestinviejä, joskin siitä väärällä tavoin tietoinen. Klassisena esimerkkinä havainnollistettakoon: Jos ilmaan heitetylle kivelle syntyisi tietoisuus putoamishetkellä, se luulisi putoavansa omasta tahdostaan.

Miksi siis rakentaa arvomaailmansa minkään haihtuvan, hauraan ja virheellisen varaan? Kaikki luotu kärsii transsendentin sisäisestä virheestä, maailma on vain muotoon pakotettu mahdollisuus jossa kaikki sen voimat ja ihmeet kuolettuvat. Näin käy ymmärrettäväksi, tai ehkä jopa tavoiteltavaksikin ”Saatanan tummien kasvojen” ⁴ valo ja eidos; tuho ja kuolema. Kuolemista, tuhoutumista – ts. vanhan kudoksen häviämistä tapahtuu koko ajan ja kaikkialla. Tämä kudos ei kuitenkaan koskaan häviä, vaan vaihtaa muotoaan ja liukenee hienosyisemmäksi ja/tai karkeammaksi; vain muodostaakseen uusia muotoja hävinneestä hävinneen tilalle. Vaikka todellisuus itsessään on stabiili, on se alati muutoksen tilassa, sillä todellisuus itse on se muutos ja vain muutos on pysyvää.

Todellinen ja kokonaisvaltainen kuolema tarkoittaisi kuitenkin olemisen loppumista (olemattomuutta, välillisesti myös muutoksen loppumista), ja tähän arkkityyppisen Saatanan alkuvoimaiseen ja hartaaseen vaatimukseen vastannee kukin Vasemman käden tietä kulkeva muovaamalla eettisen maailmansa vastaamaan tätä ideaalia. Todellinen kuolema (Olemattomuus) on itse jumalan takana. Tällaisen liiton yhteydessä paneutukaamme kuitenkin tarkastelemaan, mitä on todellinen kuolema (Olevaisen ontologia), sekä mikä on etiikan suhde tähän noumenaaliseen maailmaan – jotta Vasemman käden tien täysi energiapotentiaali kävisi edes jossain määrin ymmärrettäväksi, eikä kuorettaisi häntä, joka tätä tietä sydämellään vaalii.

II

Olevainen, olemassaolo on jumalan ruumis. Jumala on absoluuttinen jumala, ja absoluutti on kaikki mitä on – ja kaikki on mitä on, eikä ole muuta. Käsitys ei-olevasta (ts. todellisesta kuolemasta, tyhjyydestä) törmääkin lopulta perustavanlaatuisiin ongelmiin niin ontologisessa idealismissa kuin myös missä tahansa kognitiotieteessä (esim. moderni fysiikka). Mm. jälkimmäiseenkin laitokseen integroitunut mediaani tunnustaa energiaperiaatteen (energian säilymislaki) päteväksi, jonka mukaan eristetyssä systeemissä energian määrä on aina vakio, jolloin se on sama kaikkina ajan hetkinä. Energiaa ei voi syntyä eikä kadota. Todellisuus ja sitä kautta maailmankaikkeus ovat vain saman stabiilin energiasidoksen transformaatiota (pitäen sisällään luonnollisesti myös potentiaalienergian), joka näyttäytyy standardin ihmisymmärryksen prinsiippien pohjalta näennäisenä materian ja hengen (Substanssi tai energia, jos spirituaalinen/idealistinen viitekehys tuntuu liian raskaalta moderneihin kognitiotieteisiin tukeutuvalle) välisenä vuoropuheluna. Tyhjästä ei tule mitään, eikä tyhjäksi tule mikään.

Valtauskontojen eksoteerisille traditioille uskollinen creatio ex nihilo ⁵ -hypoteesi (Tyhjästä luotu) ei omaa kovinkaan vankkaa ontologista pohjaa. Kaikki on mitä on, ja miten on – mutta onko ei-olevaa? Jos filosofia nähtäisiin edes tässä kontekstissa Rudolf Carnapin hengessä ”tieteen kielen loogisena syntaksina”, niin lause ”olematon on olemassa” kertonee tarpeeksi jo sisäisen rakennelmansa puolesta: Olematon on olemassa, mutta jos olematon on olemassa – niin sillon se ei ole ei-olevaa vaan olevaa. Toisaalta filosofian redusoiminen pelkästään kielen tutkimiseksi kertoo kuitenkin lähinnä konseptuaalisesta ymmärtämisestä (so. symboliikan maalaamisesta, sillä kielen sanat ovat aina symboleita, koska ne eivät viittaa objektiin kausaalisen yhteyden tai sisäisten ominaisuuksiensa perusteella), joka on vain mitätön osa totuudesta. Käsitteellinen maailma ei ole olio sinänsä ⁶. Sanat ovat kuitenkin kaikesta huolimatta ideoiden muotteja (muotoja) – ja tosi idea on muodoton. Konseptuaalinen tieto ja ymmärrys kiertävät vain loputonta semioottista kehää, joka työntää todellisuutta sinänsä kauemmaksi. Kokeminen on viime kädessä sanojen ulkopuolella.

Ei-oleva on kuitenkin tullut olevaksi siinä tilanteessa kun siitä on ajatus, ja ajatus on tosiasiassa ajatus ei-olevasta, joka on kuitenkin ajatus jostakin (Ajatus on idean kuva ja ideat ovat olemassa ennen ajattelua). Ei-oleva on idea, joka sisältää vain negaation – ja on näin ollen siis olemassa. Tosiasiallista ei-olevaa ei ole olemassa. Kaikki mitä voi ajatella on olemassa, ja todellista ei-olevaa ei voi ajatella. Vaikka yksisarvista ei olekaan olemassa ns. maalaisjärjen puitteissa, on se olemassa ajatuksen tasolla, yleisenä oliona ideoiden maailmassa ja sitä kautta ihmiskunnan myyttisessä varastossa (kollektiivisessa piilotajunnassa). Sama koskee jokaista ajatusta tai ajatusyhdistelmää.

Tätä vasten katsottuna, vaikka jumala onkin absoluuttinen jumala, absoluuttinen tietoisuus ja kaikkiallinen substanssi, ja vaikka jumalan takana ei olekaan mitään, ja vaikka ei olisikaan olemassa harmonista tyhjyyden ja ei-olevaisen tilaa; se ei tarkoita vielä itsessään (itseisarvollisesti) mitään. Siitä miten asiat ovat, ei voi johtaa paradigmaa siihen, miten asioiden pitäisi olla (”there is no ought from is”), kun puhutaan ontologisista sitoumuksista suuntaan tai toiseen (tai pikemminkin tosiasioista). Eettiset kannanotot ovat näiden ns. kovien tosiasioiden noumenaaliselle (vrt. ontologiset kannanotot koskien olevaa/ei-olevaa) maailmalle yhdentekeviä. Moraali ja etiikka ovat pikemminkin tiedostavan olion suhtautumista tosiseikkojen vallitseviin suhteisiin ja asiaintiloihin. Se, että maailma, kaikkeus ja absoluutti on – ei tarkoita, että sen pitäisi olla sen enempää kuin myöskään ettei sen pitäisi olla. Se, miten asioiden pitäisi olla juontaa juurensa arvorakennelmista ja sitä kautta etiikasta. Eettisten rakennelmien pohjana on aina käsitykset oikeasta, väärästä, hyvästä ja pahasta.

Jos jokin asia on, se ei itsessään kerro muuta kuin kyseisen tosiseikan vallitsevan asiaintilan; se vain on, ja olemiseen ovat vaikuttaneet joidenkin muiden olioiden väliset olemisen tilat. Itse arvorakennelma koskien olion olemista ei ole oliossa itsessään. Arvorakennelman perustuessa eettisiin katsantokantoihin ja sitä kautta hyvän/pahan ideoiden suhteuttamiseen toimintaan ja tosiasioiden olemiseen emme enää puhu välttämättömyyksistä tai tosiasioista. Sananen lienee paikallaan hyvästä ja pahasta ennenkuin de facto -asia jatkuu, yleisten virhetulkintojen välttämiseksi. Hyvän, pahan, oikean ja väärän ideat ovat kyllä objektiivisia ja universaaleja, mutta täysin vailla objektiivisia ja universaaleja funktiosisältöjä. Emme tästä johtuen voi puhua kummastakaan asetelmasta tosiseikkoina, vaan pikemminkin tällaisen relativismin kautta hypoteettisina tosiasia-arvostelmina. Todellisuus itsessään vain on ja todellisuuden objektirakenne (noumenaalinen maailma, johon funktiosisällöttömät ideatkin kuuluvat) eivät pidä sisällään mitään arvoja, vaan ideoita ja ideoiden välisiä suhteita.

Vaikka todellisuuden objektirakenne ei pidäkään sisällään arvoja, väistämättä tähän objektirakenteeseen sisäänrakennettu telos ja liike synnyttävät väkivalloin arvorakennelmat jokaiseen tiedostavaan subjektiin – joka on yhteydessä noumeeniin, kosmokseen itseensä. Näin ollen kautta aikain, kaikkea muuta on metaeettisestikin osattu katsoa objektiivisesti, mutta elämä ja elämän jatkuminen ovat olleet se kyseenalaistamaton itseisarvo. Näin on koska jokainen olemassaoleva olio hengittää samaa ikuisen emanaation ketjua täysin sisäänrakennetusti (Vrt. aikaisempi vapaan tahdon esimerkki ja Elämäntahto), jolloin arvomaailman tosiasiallinen ja metafyysinen olemus on vain tulla rakennetuksi eräänlaiseksi turvaverkoksi ja edesauttajaksi tietoisuuden ja todellisen maailman väliseen kitkaan. Samalla tavoin todellisesti vapaa teko ja vapaa tahto ovat täysin luonnon oman tahdon sanelemaa ja tiukkaan determinismiin puettua, ja täten kaikkea muuta kuin vapaa. Koska rajoittunut ihmisymmärrys ei pysty kuitenkaan ottamaan huomioon kaikkia lukemattomia häneen ja hänen ympäristöönsä vaikuttavia muuttujia, joutumatta ”kantamaan enemmän kuin jaksaisi kantaa” – täytyy olettaa vapaa tahto, vaikka vastoin todellisuuden objektirakennetta tämä olisikin de facto mahdotonta matemaattisesti ymmärrettynä. Tämä oletus on myös samalla kaikkiallisen toiminnan primus motor, ideaali joka sijaitsee kirjaimellisestikin ”jumalan takana” (ei missään). Näin rakentuu ensimmäinen silta noumenaalisen ja fenomenaalisen maailman välille: Etiikka, arvot muuttavat objektirakennetta – joskin vain välittömästi ja näennäisesti, sillä välillisesti kaikki palaa taas ennalleen. VKT painotusarvojen mukaisesti tämä on oleellista ymmärryksen väärän aineksen väkivalloin poistamisessa.

Toinen silta rakentukoon näiden kahden välille samaistumisessa ja sympatiassa Demiurgin turhautumiseen luomistyöhönsä (Kuinka demiurgista tuli Samael, sokea jumala). Kun kerran kaiken kärsimyksen alkusyy ja jatkuvuus on loppumattomassa emanaatiossa ja elämäntahdossa (am. Energian transformaatiossa), ja kun jokainen pienikin nautinto tästä elämänlähteestä lisää janon tarvetta miltei eksponentiaalisesti, joka taas lisää kärsimystä – on lopulta ”katsottava uudelleen jumalan taakse”: Tyhjyyteen, elämän tuolle puolen. Senkin uhalla, että tietoteoreettiset faktat iskisivät päin näköä. Jumalan takana ei ole mitään. Jumala on absoluuttinen jumala ja absoluutti on kaikki mitä on – ja kaikki on mitä on, eikä ole muuta.

Vapaan tahdon olettamus on siis toiminnan primus motor. Tämä olettamus onkin tehty jo ihmiselämässä tiedostamattomasti itseisarvollistaen jo ennen minkäänlaisia perustavammanlaatuisia henkisen kehityksen askeleita, sillä jokapäiväinen toiminta arkielämässä on viime kädessä kuitenkin jokaisen subjektin tiedostamaton ontologinen kannanotto maailmanrakenteesta. Jos ja kun noumenaalisen maailman rakenteesta tullaan tietoisiksi, meidän täytyy kuitenkin Työn jatkumisen kannalta käydä läpi demiurgin imitaatio ja suljettava vapaan tahdon oletusarvollisuus, ja nostettava se jalustalle tosiasiallisena itseisarvona ja itsenäisenä toiminnan pohjana, ei suinkaan ehtona. Koska jokainen subjekti on tietoisuuden kipinän iskostuessa mielen rakenteisiin jo erotettuna objektista (tosin vain näennäisesti, sillä myös jokainen yksilö on vain heijastusta Yhdestä ja de facto yksi – jonka kuitenkin monistaa emanaation kautta tapahtuva ns. yksilöllinen / persoonallinen olemassaolo), emme voi jättää Työn (toiminnan) väliaikaista itseisarvollisuutta huomiotta. Olettakaamme kuitenkin, että tietynasteinen Jumalallistuminen ja sitä kautta Suuren Työn tekeminen on niin VKT ja OKT painotusarvojen päämäärä.

Ennen seuraavaa kaneettia lienee syytä muistuttaa, että vaikka todellisuuden objektirakenne (ja sitä kautta okkultismin päämäärät) ovat stabiileja, itse Tiellä kulkeminen synnyttää seuraavat päämäärät aina saavutettujen voittojen mukaan, sillä kuten sanottua – tie elää aina meidän edessämme. Emme voi kuitenkaan fyysisen maailman alisteisuuden (biologia, psykologia) vuoksi suoraan adaptoitua muodottomuuden ja/tai Ideoiden yhteyteen (Jumalallistuminen) – sillä hengen, mielen ja maan symbioosi pitää ensiksi saada liuotettua herkimmille ja puhtaimmille todellisuuden tasoille (Olettaen, että kovin materia on ”likaista” (tainted by lies) gnostilaisuuden hengessä). Suora uskonhyppy ilman mitään valmiuksia aktivoi vain aiemmin mainittujen aspektien välisiä myrskyjä, jotka projisoituvat taas suhteessa pintamaailman ilmiöihin (psykologisiin ongelmiin, fyysisiin ilmenemismuotoihin…). Tästä hyvänä esimerkkinä valtauskontojen liian korkeat päämäärät ja prinsiipit (jumalallistuminen) laskettuna juurikin aiemmin mainitun symbioosin synnyttämän olion vaikutuspiiriin ja sen vaikutus käytäntöön (Taikauskoa, henkistä laiskuutta, fantasiaa, solipsismia). Aiemmin mainittu Työn merkitys sijoittuukin juuri näiden ns ”korkeiden ideoiden” ja ”premissien” väliin. Emme voi heittää Työtä hukkaan ja sulautua puhtaisiin ideoihin suoraan, kun niiden välissä on lukematon määrä emanaation aikaansaannoksia – jotka erottavat subjektin objektista. Tämän kerroksellisuuden vuoksi puhtaat ja korkeat ideat vääristyvät ja pääsemme tervehtimään nykyaikaista hengellistä rappiotilaa, esimerkkinä jälleen eksoteeriset valtauskonnot. Toiminnan tulee tähdätä näiden kerrosten tuhoamiseen, tai pikemminkin näiden kerrosten läpikäymiseen – jolloin ne sulautuvat osaksi subjektia ja häviävät subjektin ja objektin välistä, joka saa aikaan näiden lähentymisen. (Vrt. Magian seitsenportainen järjestelmä. Ks. Legifer & Clavis Magicae.) Tämä sen vuoksi, jotta ”Jumalan” ja ”minun” välillä ei olisi mitään, vaan minä olen jumala ja jumala on minä. (Tämä tarkoittaa persoonallisen olemassaolon loppumista).

III

Ei liene täysin sattumanvaraista, että juuri VKT Satanismiin liittyvissä painotusarvoissa tähdätäänkin juuri em. ideaaleihin Kaiken tuhoamisessa ja tyhjyyden (ei-olevan) tavoittelussa. VKT:n painotusarvojen mukaisesti tehty Työ on aina paljon välittömämpää, joka saa saavutukset ja vaikutukset tuntumaan voimakkaimmilta (vaikkakin OKT:n kautta tehty työ on yhtä voimakasta ja oleellista – ihmisen alempaan kolmioon sidottu aikakäsitys saa vain priorisoimaan toisen tien voimakkaammaksi kuin toisen, juurikin välittömyyden vuoksi. Okkultisteille ja persoonallisen olemassaolon voittaneelle aika on kuitenkin vain harhaa ja ihmisymmärryksen prinsiippi eikä näin ollen rajoite – saati merkityksellinen). Tämän ominaisuuden vuoksi VKT aspektien kautta kerätyt saavutukset ja kehitysaskeleet tulevat monesti ennen ymmärrystä, ja niihin on helppo suhtautua itseisarvollisena saavutuksena sinänsä – joka jo saattaa pelkästään intention voimakkuuden vuoksi pitää ymmärryksen etäällä. Tämän vuoksi aiemmin mainitut ideaalit liittyen kokonaisvaltaiseen kuolemaan, jumalan kuolemaan, tyhjyyteen jne. pitävät toiminnan käynnissä, olivat tiellä saavutetut asiat mitä tahansa. Nämä ovat juurikin ne funktiosisällöt toiminnan ja työn primus motorille, vapaalle tahdolle. Saavuttamattomat ja alati loittonevat ideat. Jumalan takana ei ole mitään. Tämä täytyy ymmärtää Ykseyden periaatteen kautta, jossa mikrotason muutokset ovat automaattisesti myös muutoksenalaisia makrotasolla. Niin alhaalla kuin ylhäällä.

Kun intentio ei suuntaudu yksinomaan mihinkään, se suuntautuu kaikkialle. Kyseiseen paradoksiin on suhtauduttava kaksiteräisen miekan tavoin. Esitettyyn aksioomaan sulautuminen ”ensimmäiseltä portaalta”, kuten sanottua – saattaa taannuttaa ja ohjata alemman minuuden pelkojen, toiveiden yms. kautta ns. helppoihin (vääriin – mayaa ⁷ ylläpitäviin) ratkaisuihin: kaikki on jo tässä – mutta kuten sanottua, ”tämän” havainnointi on enemmänkin tällä tasolla ilmenevän maailman projisoivaa teatteria vaatetettuna yksilöllisellä mielikuvituksella ja psykologisella problematiikalla. Toiselta kädeltä kyseinen miekka on juurikin voimavara ja sateenkaaritie jumalallistumiseen, kun intentio suuntautuu kaiken taakse. Tällöin itse Työ ei mahdollista stagnaatiota, vain Työstä lipsuminen.

Näin rakentuu kolmas silta noumenaalisen ja fenomenaalisen maailman välille, ja tämä silta onkin näistä vankkarakenteisin ja oleellisin. Työ kun on faktuaalinen asiaintila ja tosiseikkojen jatkumo, ja Työ vaikuttaa maailman rakenteeseen (joskin ennaltamäärätysti), sekä toiminnan pontimina ja alullepanijoina subjektissa ovat tästä VKT:n paradigmasta katsottuna eettiset arvorakennelmat, jotka ovat kuitenkin lopulta tietoiseen mieleen törmäävien impulssien ja energiavirtojen, ts. tosiasioiden aikaansaamia ärsykkeitä muuntaa suhtautumista näiden tosiseikkojen vallitseviin asiaintiloihin. Mutta kuten tämä tapahtuu viiveellä, siten tapahtuvat myös tahdon reaktioiden vaikutukset. Näin ollen emme voi ensinnäkään edes muuta, kuin toimia olettaen toiminnan itsensä vuoksi, että meillä on vapaa tahto ja arvoilla on merkitystä. Sillä samalla kuin Tie elää ja etenee edessämme, meidän subjektinen olemus muokkaa tällä vapaan tahdon olettamuksella ja moraalin painoarvolla meidän fenomenaalisen maailman rakennetta, joka näyttäytyy meille oliona sinänsä tiedostuksessa, ja johon meidän pitää käsityskykymme valjastaa – vastoin todellisen noumenaalisen maailman objektirakennetta.

Vaikka tähtäämme miekkamme kohti jumalaa ja tahdomme kokea olemattomuuden ihanuuden ja täydellisyyden, emme sitä koskaan tule saamaan. Tämä on se Satanistisen idealismin ”sodanjulistus” kaikkeutta, elämää ja absoluuttia vastaan, jonka hetkellä demiurgia alettiin kutsua Samaeliksi. Vaikka jokainen taisteluvoitto näyttäisi muuntavan maailmaa sinänsä, muuttaakin se tosiasiassa vain meidän fenomenaalista maailmaamme; puhdistaa sitä valheellista kuona-ainesta subjektin tiedostuksesta objektiin, joka valheellistaa ja vääristää maailmaa yksilöllisessä tietoisuudessa. Tätä kuoleman, kärsimyksen ja pimeyden tietä edetessä ei subjektin ja objektin välillä lopulta ole enää eroa. Ymmärryksen prinsiipit on puhdistettu ja siihen syntyneet muodot ovat vaihdettu muodottomiin, yksilöllinen olemus on lakannut – emanaation virtaa on kuljettu vastaan.

Jotta tämä olisi mahdollista, emme kuitenkaan voi tukeutua fenomenaaliseen maailmaan itseisarvona, sillä tällä tiellä on solipsismiin luisumisen vaara pelottavasti läsnä. Ihmisen tahtovan ja intention ulospäin suuntautuvan luonteen vuoksi fokuksen kohteena on oltava maailma, olio sinänsä. Subjektiiviset ja mielensisäiset prinsiipit, mukaanlukien fenomenaaliseen maailmaan liittyvät eettiset kannanotot mm. maailman olemisesta, on työnnettävä luonnon objektiivisiksi ominaisuuksiksi välinearvon vuoksi, mutta paradoksaalisesti suhtauduttava niihin itseisarvollisina. Meidän on langettava täten sivistyneeseen itsepetokseen ja tuhottava kaikki aiemmin saavutettu. Meidän on langettava Saatanan valheisiin totuuksina Samael-demiurgin tavoin, joka julisti itsensä ainoaksi jumalaksi kieltämällä korkeimman jumalan. Korkeat ideat, jotka eivät sijaitse oikeasti missään ja joita emme koskaan saavuta, pitävät Työn käynnissä, ja kehitys on jatkuvaa. Meidän täytyy asteittain kuitenkin alusta käsin sijoittaa nämä ideaalit muotoihin, koska kaikkialle jakaantuva intentio lähtökohdista käsin ei pysy kasassa ja tuhoaa tiellä kulkijan. Oppimisen vuoksi nämä ideat täytyy sitoa joihinkin muotoihin, jotta sitomisen kautta tulemme tietoiseksi näistä ideoista itsessämme ja itsemme ulkopuolella – jolloin ei enää lopulta tarvita muotoja. Näin ollen pystymme muokkaamaan näennäisesti objektiivista maailmaa, vaikka tosiasiassa subjektin ulkopuolelle asetettujen ideaalien tavoittelussa muokkaammekin itseämme vastaamaan objektiivista maailmaa. Lopulta myös eettiset arvorakennelmat liukenevat itsestään pois vastaamaan luonnon toimintatapoja ja determinismiä. Tämä kaikki kuitenkin vain välinearvon vuoksi, sillä niin VKT kuin OKT ovat yksinään vain tikapuut, jotka ylös kavuttuaan joutuu heittämään pois, sillä aiemmat totuudet tajuttuaan tajuaa myös mikä niissä oli pielessä. VKT:n ja OKT:n tiet ovat vain metodeja aloittaa Työ, ja lopussa kaikki kuitenkin sulautuu yhdeksi luodun ja luomattoman kanssa. (Metodit eivät ole ideaaleja eivätkä ideaalit metodeja, vaan ne sijaitsevat paljon korkeammalla.) Dialektiikka on loputon, teesin ja antiteesin ratketessa muodostuu synteesi, josta tulee lopulta uusi teesi. Jostakin on vain lähdettävä ja Okkultismi on asioiden uudelleenjärjestelyä, ja meidän työmme on lopulta pimeää vain ja ainoastaan ”Täällä” (Teurgia).

FINIS