Meister Eckhart, käännös ja kommentaari Fra Nagahel 2008
Tämä teksti on valittu useassakin tarkoituksessa. Ensinnäkin se on valittu, jotta voitaisiin tarkastella Eckhartin käyttämän kielen ja kieliasujen ymmärtämistä omassa kontekstissaan, ja toisekseen suhteessa universaaliin esoteeriseen opetukseen, siltä osin kuin tekijä on kykeneväinen tulkintoja tässä valossa antamaan. Täytyneekin huomauttaa, että tekstin lopussa olevassa kommentaarissa esitetyt ajatukset ovat täysin kirjoittajan omia tulkintoja tekstistä, ja jokainen lukija tekee niiden oikeellisuudesta luonnollisesti omat johtopäätöksensä harkintansa varassa. Eckhartin ”mystinen teologia”, kuten sitä on kutsuttu, pyrki omassa opetuksessaan yhdistämään kristillisen kolminaisuuden idean sekä neoplatonisen ajatuksen Ykseydestä tavalla, jota voidaan hyvin pienellä virhemarginaalilla kutsua Gnostiseksi; hänen henkilöhistoriastaan tiedämme hänen myös olleen jossain vaiheissa elämäänsä syytettynä kerettiläisyydestä, mikä ei ollut järin harvinaista keskiajan dogmaattisessa ilmapiirissä. Myöskin tämän vuoksi Meister Eckhartin tuotanto on erityisen kiinnostava tutkimuksen lähde jokaiselle vertailevan okkultismin tutkijalle, sillä sitä voidaan sellaisenaan kutsua teosofiseksi, pyrkimystä synteesiin toisistaan sekä ajassa että paikassa eroavan filosofisen / uskonnollisen järjestelmän välillä. Tällainen voi olla parhaimmillaan äärimmäisen hedelmällistä harjoitusta, joka auttaa ymmärtämään opetusta eri uskontojen ja järjestelmien ulkoisten muotojen takana ja sisässä. Tämän vuoksi onkin jälleen lyhyesti muistutettava siitä, että mitään oheisenkaltaista, uskonnollista kieltä käyttävää tekstiä ei voida ymmärtää vain lukemalla sen ulkoista muotoa pelkän kylmän logiikan avulla ja sanojen eri subjektiivisiin assosiaatioihin tukeutumalla, vaan vakavan tutkijan tulee aina pyrkiä myös tuntemaan tekstin sisäinen merkityssisältö ikään kuin ottamalla se sisäänsä, ja katsomaan sitä mahdollisuuksien mukaan ”sellaisena kuin se on”. Tämä on vaativaa harjoitusta, jota ei voida tehdä kevytmielisesti ja ilman tavallista syvempää keskittyneisyyttä.
Ottakaamme esimerkiksi tekstin tulkitsemisesta seuraavat seikat, jotka luultavasti iskevät helposti silmään modernille lukijalle:
1) Eckhart käyttää tekstissään toistuvasti sanaa Jumala. Jokaiselle tulisi olla itsestään selvää, että pyrkiessään ymmärtämään mihin Jumala –sanalla Eckhartin tekstissä kulloinkin viitataan, on ensinnäkin hyväksi pyrkiä luopumaan niin pitkälti kuin mahdollista omista subjektiivisista assosiaatioista kyseisen termin merkityssisältöön liittyen – tai ehkä pikemminkin pitää selvästi tämä inhimillinen assosiointitaipumus mielessään, jolloin se on helpompi ikään kuin ohittaa – ja sen sijaan pyrkiä lukemaan sitä siinä kontekstissa, missä sitä on tekstissä käytetty. Jumala –sana on hyvin moniulotteinen, hankala ja merkitykseltään useimmiten puhtaasti subjektiivinen, ja jokainen liittää sen helposti siihen merkityssisältöön, joka hänellä itsellään oman kokemuspohjansa vuoksi asiasta on, oli suhtautumistapa sitten muiden mahdollisten ohella agnostinen, kielteinen tai hyväksyvä; kuitenkin tämä on suuri este pyrittäessä ymmärtämään mitä tahansa uskonnollista tai filosofista tekstiä, eli pyrittäessä uuttamaan siitä todellista opetusta pelkästään sanojen ja älyllisten teorioiden sijaan.
2) Tämän lisäksi on hyvin hyödyllistä tuntea jonkin verran Eckhartin mystisen teologian teoriaa, missä korkein Jumala ei selvästikään ole ulkoisen kristinuskon antropomorfinen Jehova tai mikään muukaan ulkoinen ja/tai persoonallinen jumalolento, vaan Eckhartin systeemissä – joka kuitenkin mm. ajan ja paikan vaatimuksien vuoksi toimi keskiajalla dogmaattisen kristinuskon sisällä – sillä tarkoitetaan pikemminkin ”nirvaanista todellisuutta” ja hyvin korkeaa sisäistä olemisen tilaa. Lukijan olisikin hyväksi pyrkiä kurottamaan itse kohti tuota olemisen tilaa, sillä mitenkään muuten ei okkulttista opetusta voida ymmärtää. Vaikka kyseisen olemisen tilan saavuttaminen tai edes sinne päin suuntautuminen ei ilman pitkäjänteistä kokonaisvaltaista työtä ole millään tavalla mahdollista, on kaikki vakavasti toteutettu harjoitus kuitenkin askel siihen suuntaan, ja tällä tavalla mm. lukemisestakin voi muodostua sellaisenaan äärimmäisen intensiivistä meditaatiota.
3) Eckhartin keskiaikaisessa kristillisessä terminologiassa on käytetty myöskin mm. termejä lihallinen ihminen, paholainen jne., monesti halveksivassa ja ainakin näennäisesti tuomitsevassa ja/tai moralisoivassa merkityksessään, monesti suoranaisesti samaistamalla ”liha” pahuuden kanssa. Kun muistamme opetuksen sisäisen motiivin ja sen että se on aikoinaan suunnattu ensisijaisesti niille, jotka sen sisäisen tarkoituksen jo ymmärtävät, olisi ehkä hyödyllistä lukiessaan korvata mielessään sana paha esim. termeillä hyödytön, taannuttava/ei-kehittävä, tai muulla vastaavalla sanalla joka auttaa lukijaa itseään sisäistämään opetuksen sisäisen hengen oman muotosidonnaisen mielensä assosiaatiokoneistossa.
4) Nykyaikaiselle ihmiselle, etenkin Satanistille, joka on kurkkuaan myöten tympääntynyt ulkoisen kristinuskon tekopyhiin liturgioihin, tällainen moralisointi ja näennäisen mielivaltainen jakaminen hyvään sekä pahaan herättää hyvin helposti ärtymystä ja suoranaista vihaa, mikä voi hyvin helposti aiheuttaa sen, että esim. uskonnollisten tekstien mahdollisesti hyödyllinenkin opetus menee valitettavasti ohitse, mikäli sitoudutaan liikaa sanojen ulkoiseen merkitykseen eikä pyritä ymmärtämään niiden sisäistä merkitystä, tai toisaalta ei kyetä sopeuttamaan niiden viitoittamia asioita nykyajan käyttämien termien kontekstiin. On lienee melko selvää, että kristillinen termi ”lihallinen ihminen” kääntyy nykyajan kielelle merkitsemään pitkälti samaa kuin ”persoonallisuus”, ja jokaiselle henkisen tien etsijälle ja kulkijalle tuo hänen persoonallisuutensa tulee väistämättä jossain määrin esteeksi ja on siis kuvaannollisesti (vaikkakaan ei tietenkään tosiasiallisesti) ”paha”.
On myös muistettava, että Eckhartin kuten kaikkien muidenkin todellisten opettajien näennäisen dogmaattisen moraalin taustalla on olemassa tietty päämäärähakuisuus ja siihen soveltuva metodologia, minkä sisäistäminen vaatii hyvin suurta herkkyyttä ja hienovaraisuutta tullakseen ymmärretyksi oikeassa valossaan. Tässä yhteydessä se merkitsee ylöspäisen tien metodologiaa ja tekniikkaa, jolla pyritään saavuttamaan mm. samaistumattomuus persoonalliseen ja ajalliseen, ulkoisesti sitä paheksumalla ja halveksumalla. Se, että tällaisen metodologian käyttö on monesti rapistunut ymmärtämättömien keskuudessa lihankammon motivoimaksi itsensä kiduttamiseksi ja muuksi fakiirimaiseksi kuolettamiseksi, ei tulisi kuitenkaan muodostua liian suureksi esteeksi opetuksen sisäisen sanoman ymmärtämiselle. Okkulttisen opetuksen valossa Eckhartin tekstiä lukien termi paholainen kääntyy selvästikin merkitsemään sitä astraalivalon kollektiivista puristusta, mistä mm. Blavatsky ja Levi ovat puhuneet, ja mihin fra Nefastoskin mm. viittaa sivuston ”Psyykkisen Kehityksen Vaarat” –tekstissä. Sitä ei siis selvästikään tulisi käsittää dualismiin kehottavaksi persoonalliseksi paholaiseksi, mikä okkulttiselle ja metafyysiselle ymmärrykselle osoittautuu hyvin selvästi sulaksi mahdottomuudeksi.
***
Herramme sanoo evankeliumeissa: ”Eräs jalo mies lähti kaukaisille maille hankkiakseen itselleen kuningaskunnan, ja tämän jälkeen hän palasi” (Luukas 19:12). Herramme opettaa näillä sanoilla meille luontomme jaloutta, kuinka jumalallinen on se päämäärä mihin me voimme päästä armon avulla ja myös kuinka meidän tulisi siihen pyrkiä. Nämä sanat koskevat myös suurta osaa pyhiä kirjoituksia. Meidän tulisi ennen kaikkea tietää, että meissä on olemassa kaksi eri luontoa, toinen joka on kehosta ja toinen joka on hengestä, kuten on selvää kaikille. 1 Niinpä yksi kirja kertoo: kuka tahansa tuntee itsensä, tuntee kaikki olennot, koska kaikki olennot ovat joko ruumiista tai hengestä. 2 Pyhät kirjoitukset kertovat, että meissä on olemassa ulkoinen mies ja toinen, sisäinen mies (Kor. 4:16). Ulkoiselle miehelle kuuluu kaikki se, mikä vaikkakin vetoaa sieluun, on joka tapauksessa kääriytynyt ruumiilliseen luontoon, sekoittunut sen kanssa ja toimii yhteistyössä sen jokaisen osan kanssa, kuten silmien, korvien, kielen, käsien, ja niin edelleen. Kaikkea tätä pyhät kirjoitukset kutsuvat nimillä vanha, maallinen, ulkoinen, vihamielinen tai orjamainen mies. Toinen persoona meissä on sisäinen mies, jota kirjoitukset kutsuvat uudeksi, taivaalliseksi, nuoreksi, jaloksi mieheksi, tai yksinkertaisesti ystäväksi. Herramme tarkoittaa juuri tätä miestä puhuessaan jalosta miehestä, joka meni kaukaiseen maahan hankkimaan itselleen kuningaskunnan, ja palasi.
Meidän tulisi ennen kaikkea tietää, että pyhä Jeremias sanoo, kuten sanovat mestarit ylipäätään, että jokaisella on heidän olemassaolonsa alusta saakka hyvä henki mikä on luonteeltaan enkeli, sekä paha henki mikä on luonteeltaan paholainen. Hyvä henki opastaa ja väsymättä ohjaa meitä siihen mikä on hyvää ja jumalallista, mikä on voimakasta ja hyveellistä, taivaallista ja ikuista, kun taas paha henki opastaa meitä siihen mikä elää ajassa ja on ohimenevää, mikä on moraalitonta, paheellista ja paholaisesta. 3 Samainen paha henki on jatkuvasti yhteydessä ulkoiseen mieheen, ja hänen kauttaan se loppumattomasti ja salassa ohittaa sisäisen miehen, aivan kuten käärme vietteli Eevan ja tämän kautta Aatamin. Sisäinen mies on Aatami. Mies sielussamme on hyvä puu mikä jatkuvasti tuottaa hyvää hedelmää, mistä Herramme puhuu (Matt. 7:17). Hän on myös se pelto mihin Jumala asettaa kuvansa ja kaltaisuutensa ja mihin hän laittaa siemenensä, mikä on kaiken viisauden juuri, kaikki taidot, kaiken voiman ja kaiken hyvyyden: jumalallisen luonnon siemenen. Ja jumalallisen luonnon siemen on Jumalan Poika, Jumalan Sana (Matt 13:24).
Ulkoinen mies on vihamielinen ja paheellinen mies, kuka on heittänyt peltoon ohdakkeita. Hänestä Paavali sanoo ”löydän minusta sen joka hidastaa minua ja vastustaa Jumalan käskyjä, neuvoja, ja mitä Jumala on puhunut ja edelleen puhuu korkeimmasta, sieluni sisimmässä” (Room. 7:23). Ja toisaalla hän valittaa: ”Väsynyt mies minä olen! Kuka minut lunastaa tästä kuoleman ruumiista?”. Ja hän sanoo uudestaan, että meidän henkemme ja ruumiimme ovat jatkuvasti hankauksessa keskenään. 4 Liha on moraalittomuus ja paha, kun taas henki opastaa rakkauteen Jumalaa kohtaan, iloon, rauhaan ja hyveellisyyteen (Gal. 5:17-23). Kuka hyvänsä joka elää hengen ohjeiden mukaisesti, tulee saamaan ikuisen elämän (Gal. 6:8). Sisäinen mies on se josta meidän Herramme puhuu sanoessaan: ”Eräs jalo mies meni kaukaiseen maahan hankkiakseen itselleen kuningaskunnan.” Se on se hyvä puu minkä Herramme sanoo aina tuottavan hyvää hedelmää, ei koskaan huonoa, koska se tahtoo oikeutta ja suuntautuu kohti sitä, hyvyyteen joka on olemassa vapaasti itsessään, koskemattomana sen tai tämän asian puolesta. Ulkoinen mies on huono puu, mistä hyvää hedelmää ei koskaan voi tulla.
Myös pakanamestarit, kuten Cicero ja Seneca, puhuvat sisäisen miehen jaloudesta, mikä on henkeä, ja ulkoisen miehen arvottomuudesta, mikä on lihaa, sanoen ettei mikään järjellinen sielu voi olla olemassa ilman Jumalaa ja että Jumalan siemen on meissä. 5 Hyvän, viisaan ja tuotteliaan maanviljelijän hallussa siemen vihannoisi entistä enemmän ja kasvaisi kohti Jumalaa, kenen siemen se on, ja hedelmä olisi Jumalallisen luonnon kaltainen. Päärynäpuun siemen kasvaa päärynäpuuksi, pähkinäpuun siemen pähkinäpuuksi, ja Jumalan siemen kasvaa Jumalaksi. Mutta mikäli hyvällä siemenellä on huono ja paheellinen viljelijä, silloin rikkaruohot kasvavat, tukahduttaen hyvän siemenen ja työntäen sen ulos maasta, niin ettei se voi kurottaa kohti valoa tai kasvaa täyteen mittaansa. Mutta aivan kuten suuri mestari Origenes sanoo: koska Jumala itse on tämän siemenen luonut, viljellyt ja asettanut, ei se voi koskaan tulla tuhotuksi itsessään, vaikka se tulisikin ylikasvaneeksi tai piilotetuksi. Se loistaa ja välkehtii, palaa ja aina etsiytyy kohti Jumalaa.
Augustinus sanoo sisäisen tai uuden miehen ensimmäisen asteen olevan saavutettu, kun elämme hyvien ja pyhien ihmisten esimerkin mukaisesti, vaikka me edelleenkin röhötämme tuoleissa, nojailemme seiniin ja edelleen juomme maitoa rinnoista. Toinen vaihe saapuu, kun emme enää välitä ulkoisista kuvista, edes hyvien miesten tai naisten sellaisista, vaan sen sijaan juoksemme ja kiirehdimme kohti Jumalan opetusta ja opastusta, kohti jumalallista viisautta, kääntäen selkämme maailmalle ja kasvomme kohti Jumalaa. Silloin nousemme Äitimme sylistä ja hymyilemme taivaalliselle Isällemme. Kolmas vaihe tulee, kun kasvavassa määrin vetäydymme äidistämme, poistaen itsemme enemmän ja enemmän hänen sylistään, tuhoten huolehtimisen ja pelokkuuden niin, että vaikka olisi vallassamme tehdä pahaa ja epäoikeudenmukaisuutta ihmisille ilman ongelmia, emme tekisi niin, koska rakkaudessamme olemme niin sidottuja Jumalaan antaumuksessa, että hän viimein johtaa meidät iloon ja lempeyteen ja siunaukseen, missä kaikki mikä ei ole hänen kaltaistaan ja on hänelle vierasta, on meille vastenmielistä. Neljäs vaihe saapuu, kun olemme niin juurrutettuja ja rakastuneita Jumalaan ja Jumalassa, että olemme valmiita ottamaan yllemme minkä tahansa koetuksen, kiusauksen, epämiellyttävyyden ja kärsimyksen tieten tahtoen ja ilomielin, innokkaasti ja iloisena. Viides vaihe on se, kun elämme kaikin puolin rauhassa itsessämme, hiljaa leväten korkeimmassa ja sanomattomassa, ylitsekäyvässä rikkaudessa. Kuudes vaihe seuraa, kun olemme täysin riisuttuja omasta muodostamme ja muunnettuja Jumalan ikuisuuden voimasta, tullen täydellisen välinpitämättömäksi kaikelle muuttuvalle ja ajalliselle elämälle, vetäytyen ja muuttuen jumalallisuuden kuvaksi, ja tullen Jumalan Pojaksi. Totisesti ei ole olemassa korkeampaa tasoa kuin tämä, ja täällä ikuinen rauha ja siunauksellisuus ovat vallassa, sillä sisäisen ja uuden miehen loppu on ikuinen elämä. 6
Sillä tämä sisäinen ja jalo mies, keneen Jumalan siemen on kylvetty ja asetettu, ja kenen tavoin Jumalan siemen ja jumalallisen luonnon kuva ja ydin, Jumalan Poika, tulee ilmenneeksi siten että me tulemme hänestä tietoisiksi, tai on joskus jopa piilotettuna meiltä, kaikelle tälle mestari Origeneella on olemassa vertauskuva kun hän sanoo Jumalan kuvan, Jumalan Pojan, olevan sielun juuressa kuin elävän veden lähde. Mutta kun joku heittää maata sen päälle, nimittäin maallisia intohimoja, silloin se tulee tukahdutetuksi ja tukituksi, niin ettemme enää näe sitä tai tiedä sen olevan siellä. Ja kuitenkin se pysyy edelleen aktiivisena ja elävänä itsessään, ja mikäli vain poistamme sen päältä maan millä se on peitetty, silloin se ilmenee uudestaan ja voimme sen nähdä. Ja hän sanoo, että tämä totuus on ilmaistu Genesiksessä, mistä voimme lukea kuinka Aatami kaivoi elävän veden lähteitä pellolleen, mitkä pahansuovat ihmiset peittivät, ja kun maa myöhemmin poistettiin, elävän veden lähteet ilmenivät jälleen (Gen 26:15). On myös toinen vertauskuva tätä varten, ja se on mitä kerrotaan auringosta joka loistaa ikuisesti. Mutta milloin pilviä tai sumua ilmenee meidän ja auringon välillä, emme voi enää nähdä auringon loistoa. Samalla tavalla, milloin silmä on epäkunnossa, sairas tai harson peitossa, silloin auringonpaiste ei ole näkyvissä. Olen myös joskus esittänyt toisen selvän analogian: kun mestariveistäjä työstää veistoksen puusta tai kivestä, ei hän aseta mallia puuhun tai kiveen vaan veistää siitä pois ne osat jotka peittävät tai piilottavat sen. Hän ei laita puuhun mitään vaan pikemminkin ottaa siitä pois, leikaten päällyskerroksen pois, raaputtaen ruosteen pois ja sen jälkeen kiillottaen sen mikä on ollut sen alla. Tämä on se aarre mikä odottaa piilotettuna pellolla, kuten Herramme sanoo evankeliumeissa (Matt. 13:44). 7
Augustinus sanoo, että milloin ihmissielu on kääntynyt täysin ylöspäin kohti ikuisuutta, yksin Jumalaa kohti, silloin Jumalan kuva loistaa kirkkaasti. Mutta milloin ihmisen sielu on kääntynyt ulospäin, edes ulkoisten hyveiden toteuttamiseen ja harjoittamiseen, tämä kuva on täysin kadoksissa. Tämän vuoksi naiset peittävät päänsä, kun taas miehillä on päät paljaana, Pyhän Paavalin opetuksen mukaisesti (Kor. 11:4). Niinpä kaikki se minkä kanssa työskentelee alaspäin suuntautunut sielu, muodostaa tämän päälle ikään kuin kuoren tai huivin, mutta se osa sielua joka suuntautuu ylöspäin on Jumalan kuva, Jumalan syntymä, paljastettuna alastomaksi saatetussa sielussa. Puhuttaessa jalosta miehestä, ja kuinka Jumalan kuva, Jumalan Poika, jumalallisen luonnon siemen, ei voi koskaan meissä tuhoutua, vaikka se olisikin joskus peitossa, sanoo siitä Kuningas Daavid Psalttereissa: Vaikka meitä kohtaisi monenlaiset turhamaisuudet, kärsimykset ja vastoinkäymiset, säilymme silti Jumalan kuvassa ja hänen kuvansa meissä. Todellinen valo loistaa pimeydessä, vaikka emme olisikaan siitä tietoisia (Joh. 1:5). 8
”Älä pidä minua ruskeana”, sanoo Laulujen laulu (tai korkein veisu –FN), ”minä olen musta mutta rakastettava; aurinko on se joka minut on polttanut” (Laulujen laulu 1:5-6). ”Aurinko” on tämän maailman valo ja merkitsee sitä, että vaikka se mikä meissä on korkeinta ja parasta, mutta on yhtä luomakunnan kanssa ja sen kanssa muodostettu, se peittää ja värittää Jumalan kuvan meissä. Salomon sanoo: ”Poista hopeasta kaikki lika ja se paljastuu täysin puhdistettuna” (Sananl. 25:4), tarkoittaen Jumalan kuvaa, hänen Poikaansa, omassa sielussamme. 9 Ja tämä on myös se mitä meidän Herramme tarkoittaa kertomalla ”jalosta miehestä, joka meni kaukaiseen maahan”, sillä meidän tulee vetäytyä kaikista kuvista ja itsestämme, tulemalla kaukaiseksi ja toisenlaisiksi niiden kanssa, mikäli olemme todella valmiita tulemaan Pojaksi Isän sylissä ja sydämessä.
Kaikenlainen välittäminen on vierasta Jumalalle. Jumala sanoo ”minä olen alfa ja omega, ensimmäinen ja viimeinen” (Rev. 22:13). Ei ole olemassa eroavaisuutta Jumalan luonnossa tai Kolminaisuuden persoonissa niiden luontonsa ykseyden vuoksi. Jumalallinen luonto on Yksi, ja jokainen tämän persoona on sekä Yksi että sama Yksi kuin Jumalan luonto. Eroavaisuus olemuksen ja olemassaolon välillä on käsitetty Yhdeksi ja on Yksi. Moninaisuus syntyy, on olemassa ja pidetään hallussa vain siellä missä tämä Ykseys ei enää hallitse. Niinpä Ykseydessä Jumala löydetään, ja ne jotka haluavat löytää Jumalan täytyy itsensä tehdä Yhdeksi. ”Mies…”, sanoo Herramme, ”meni kaukaiseen maahan…”. Erillisyydessä emme löydä Ykseyttä, olemusta, Jumalaa, lepoa, siunausta tai tyytyväisyyttä. Olkaa siis Yksi, että löytäisitte Jumalan! Ja todellakin, mikäli olette täydelleen Yksi, silloin tulette säilymään Yhtenä myöskin moninaisuuden keskellä, ja myös moninaisuus tulee näyttäytymään teille Yhtenä eikä kykene teitä voittamaan millään tavalla. Yksi pysyy aivan samalla lailla Yhtenä tuhat kertaa tuhannessa kivessä kuten se pysyy neljässäkin kivessä, ja tuhat kertaa tuhat on aivan yhtä yksinkertainen numero kuin on neljäkin. 10
Pakanallinen mestari sanoo, että Yksi on syntynyt kaikkein korkeimmasta Jumalasta. On hänen luontonsa olla yhtä Yhdessä. Kuka tahansa etsii sitä Jumalan takaa, pettää itseään. Neljänneksi, sama mestari sanoo tällä Yhdellä olevan tietynlainen kaltaisuus neitsyiden ja neitojen kanssa, aivan kuten Paavali sanoo: ”Olen antanut sinulle avioliitossa, puhtaita neitsyitä, Yhdelle” (Kor. 11:2). Juuri tällä tavalla meidän tulisi olla, sillä Herramme sanoo: ”Eräs jalo mies meni kaukaiseen maahan…”
Yksi latinan merkitys ’miehelle’ tai ’ihmiselle’ sanojen todellisessa merkityksessään tarkoittaa henkilöä, joka antautuu täysin jumalalle, kaiken sen kanssa mitä hän on ja mitä hän omistaa, kääntyen kohti Jumalaa eikä omistamiaan asioita, joiden hän tietää olevan alapuolellaan. Tämä on todellista ja täydellistä nöyryyttä; sen nimitys tulee maasta. 11 Mutta en välitä puhua tästä tämän enempää juuri nyt. Kun sanomme ’mies’, tarkoittaa tämä sana myöskin sitä mikä on luonnon yläpuolella, ajan yläpuolella ja kaiken sen yläpuolella mikä on suuntautunut kohti aikaa tai missä on ajan vaikutelma, ja sama koskee myöskin avaruutta ja ruumiillisuutta. Edelleen, tällä ’miehellä’ ei ole tietyssä mielessä mitään yhtäläisyyttä minkään muun kanssa, häntä ei siis ole muodostettu tai tehty täksi tai siksi, ja ei tiedä mitään ”olemattomuudesta” joten mistään emme voi löytää minkäänlaista olemattomuutta hänestä, ja niinpä kaikki olemattomuus on niin paljolti hänestä poistettu että voimme löytää ainoastaan puhdasta elämää, olemusta, totuutta ja hyvyyttä. Kuka tahansa joka on tällä tavalla muodostettu, on todellakin ”jalo mies”, ei enempää eikä vähempää.
Mutta on olemassa myöskin toinen selitys ja selvennys sille, mitä Herramme tarkoittaa ”jalolla miehellä”. Meidän tulisi ymmärtää, että ne jotka tuntevat Jumalan puhtaassa olemuksessaan tuntevat myöskin kaikki olennot; sillä tieto on sielun valo, ja kaikilla ihmisillä on luonnollinen halu tietoon, sillä jopa tieto pahuudesta on hyvää. Mestarit sanovat: Milloin tiedämme olennon omassa olemuksessaan, on tämä ”illan tietoa”, minkä valossa näemme olennot moninaisuudessa ja erillään. Mutta milloin tunnemme olennot Jumalassa, silloin tämä tätä kutsutaan ”aamun tiedoksi”, ja tällä tavalla näemme kaikki olennot ilman erillisyyttä, riisuttuna kuvista, ja kaltaisuudessa Ykseyteen mikä Jumala itse on. Tämä myöskin on se ”jalo mies”, josta Herramme puhuu. Hän on ”jalo”, koska hän on Yksi, tietäen ja tuntien Jumalan ja olennot Ykseydessä.
Nyt haluan siirtyä jälleen yhteen ”jalon miehen” merkitykseen. Sanon, että milloin itse, sielu, henki, näkee Jumalan, silloin se tuntee itsensä myös tietoisena subjektina: se siis tietää, että se näkee ja tuntee Jumalan. Nyt on niin, että on ollut joidenkin mielipide, ja se todellakin vaikuttaa uskottavalta, että siunauksen siemen ja kukinto on siinä tiedossa, missä henki tietää tietävänsä Jumalan, sillä jos omistaisin kaiken mahdollisen siunauksen mutta olisin siitä täysin tietämätön, mitä hyvää se minulle aiheuttaisi ja minkälaista siunauksellisuutta se silloin olisi? Mutta minä sanon, että näin ei todellakaan ole. Vaikka onkin totta, ettei sielu olisi siunattu ilman tätä, ei siitä seuraa sen siunauksellisuus, sillä siunauksellisuus sisältyy ensisijaisesti siihen tosiasiaan, että sielu näkee Jumalan itsessään. Tässä sielu vastaanottaa kaiken luontonsa ja elämänsä Jumalassa, ollen täysin tietämätön tiedosta tai rakkaudesta tai mistään muustakaan. Vain Jumalan olemuksessa tulee se aivan liikkumattomaksi. Tässä se ei tiedä mitään paitsi olemisen ja Jumalan. Mutta milloin se tietää ja ymmärtää näkevänsä, tietävänsä Jumalan ja rakastavansa Jumalaa, silloin tämä sekä johtuu edellisestä että on sen seurausta, luonnollisen järjestyksen mukaisesti. Joka tapauksessa ei kukaan tiedä itsensä olevan valkoinen paitsi he jotka ovat valkoisia. Niinpä, kaikki jotka tuntevat itsensä olevan valkoisia rakentavat ja tukevat itsensä valkoisena olemiseen, eivät saaden tietonsa suoraan ja heijastamatta tuosta väristä itsestään vaan siitä mikä on valkoista nykyhetkessä, eivät saaden tietonsa väristä itsestään vaan pikemminkin värjätyistä tai valkoisista objekteista, tietäen näiden kautta olevan itsekin valkoisia. Valkoinen väri on jotain huomattavasti vähemmän todellista ja näennäistä kuin olla valkoinen. Seinä ja ne perusteet millä seinä seisoo ovat kaksi täysin erillistä asiaa. 12
Mestarit sanovat voiman jolla silmä näkee olevan aivan eri asia kuin se voima minkä kautta se tietää näkevänsä. Edellinen, näkeminen, on jotain minkä se ottaa itseensä väristä, pikemminkin kuin siitä mikä on väritetty. Niinpä sillä ei ole merkitystä onko se kiveä vai puuta, henkilö vai enkeli, mikä on väritetty: olennainen asia on vain se, että sillä on väri. Samalla tavalla sanon jalon miehen ottavansa kaiken olemuksensa, elämänsä ja siunauksensa ainoastaan Jumalasta, Jumalan kanssa ja Jumalassa, eikä niinkään Jumalan tai tämän kaltaisen tiedosta, näkemisestä tai rakastamisesta. Niinpä Herramme sanoo todenmukaisesti ikuisen elämän rakentuvan tästä, tietäen Jumalan yhtenä todellisena Jumalana (Joh. 17:3) eikä niinkään Jumalan tietämisen tiedosta. Sillä kuinka me kykenisimme itsemme tietävän Jumalan kun emme tunne edes itseämme? Todellakin, ei ole itse tai muut olennot kenet tunnemme, vaan yksin Jumalan, mikäli olemme siunattuja juurestamme saakka. Mutta milloin sielu tietää tietävänsä Jumalan, silloin tällä on samanaikaisesti tieto sekä Jumalasta että itsestään. 13
Muuta kuten olen sanonut, on olemassa yksi voima millä me näemme, ja toinen voima jonka avulla tiedämme näkevämme ja tietävämme. On totta että täällä alhaalla, tässä elämässä, se voima minkä avulla tiedämme ja ymmärrämme näkevämme on jalompaa ja voimallisempaa kuin se voima millä me näemme, sillä luonto aloittaa työnsä heikoimmasta pisteestä kun taas Jumala aloittaa työnsä täydellisyydestä. Luonto tekee miehen tai naisen lapsesta ja kana munasta, kun taas Jumala tekee miehen ja naisen ennen lasta ja kanan ennen munaa. Luonto tekee ensin puun lämpimäksi ja sitten kuumaksi, ja vasta sitten synnyttää tulen, kun taas Jumala antaa olennoille ensin olemuksen ja vasta myöhemmin, ajan kanssa ja kuitenkin ajattomasti ja yksilöllisesti, antaa hän heille kaiken sen mikä olemiselle kuuluu. Samalla tavoin Jumala antaa meille Pyhän Hengen ennen kuin hän antaa meille Hengen lahjat. 14
Niinpä sanon että vaikka ei voikaan olla siunauksellisuutta ilman meidän tietoisesti tietäen että näemme ja tunnemme Jumalan, niin herranen aika sentään jos meidän siunauksellisuutemme tulisi olla rakennettu tämän asian varaan. Mikäli joku toinen on tyytyväinen tähän, olkoon hyvä niin, mutta minä en sitä halua. Tulen lämpö ja tulen olemus ovat kaksi hyvin eri asiaa ja ovat luontonsa puolesta kaukana toisistaan, vaikka ovatkin lähellä toisiaan ajassa ja avaruudessa. Nähdä Jumala ja nähdä itsemme ovat täysin eri asioita ja erossa toisistaan.Niinpä Herramme sanoo aivan oikein, että ”eräs jalo mies meni kaukaiseen maahan hankkiakseen itselleen valtakunnan, ja sen jälkeen hän palasi.” Sillä meidän tulee olla Yksiä itsessämme ja etsiä ykseyttä itsestämme ja meidän tulee se vastaanottaa ykseydessä, mikä tarkoittaa että meidän tulee aivan ensiksi kääntää katseemme Jumalaan ja kun tiedämme että tiedämme ja näemme Jumalan, on tämä paluumme takaisin. 15
Kaikki mitä on tässä sanottu profetoi Hesekiel, kun hän sanoi, että ”mahtava kotka suurine siipineen, pitkine kynsineen, monenkirjavassa sulka-asussaan, saapui puhtaan vuoren laelle ja ottaen oksan korkeimmasta puusta, otti irti sen lehtikruunun ja toi sen alas” (Hes. 17:3-4). Se mitä herramme kutsuu jaloksi mieheksi, kutsuu profeetta Hesekiel suureksi kotkaksi. Mikä onkaan jalompaa kuin se mikä on syntynyt siitä mikä on korkeinta ja parasta olennossa, ja toisaalta syntynyt kaikkein sisimmällä pyhällä maalla ja pyhällä aavikolla? Profetioissa Herramme sanoo: ”Johdatan jalon sielun autiomaahan ja siellä puhun hänen sydämessään” (Hos. 2:14). 16 Yksi Yhden kanssa, Yksi Yhdestä, Yksi Yhdessä, ja Yksi Yhdessä ikuisuuksista ikuisuuksiin. Aamen.
FINIS
- Tämä on viittaus ihmisen kaksinaiseen luontoon, eli ”alempaan” kuolevaiseen kolminaisuuteen ruumis/tunteet/järki, ja ”ylempään” kuolemattomaan kolminaisuuteen tahto/viisaus/äly, kuten asia on esitetty mm. sivustomme teksteissä ”Ihmisen Kokoonpano 1 & 2”. On erittäin tärkeää kuitenkin muistaa, että tämä näennäinen dualismi ja itsensä sekä maailman jakaminen kahteen eri osapuoleen tulee pysyä nimenomaan sisäisenä tuntemuksena, eikä sitä etenkään uuden ajan opetuksen valossa tule soveltaa liian mielivaltaisesti tai nähdä kannustuksena objektiivisen dualismin hyväksymiseksi. On olemassa vain yksi yhteinen todellisuus, mutta se mistä näkökulmasta sitä tarkastelemme, miten siihen suhtaudumme, ja etenkin mihin polariteettiin olemme itse tietoisesti suuntautuneet, on ensisijaisen tärkeää tällaisten asioiden käsittelyssä. ↩
- Mielenkiintoinen huomautus, jonka lyhyeen ja näennäisen yksinkertaiseen ilmaisuun sisältyy kaksi hyvin tärkeää okkulttista aksioomaa. Ensinnäkin lausahdus korostaa itsetuntemusta maailman ymmärtämisessä, mikä palautuu okkulttiseen opetukseen ”niin on ylhäällä kuin on alhaalla”, eli että ihminen sisältää itsessään koko universumin pienessä mittakaavassa. Tämän lisäksi voimme ehkä myöskin huomata tässä ohimennen viittaukseen toiseen okkulttiseen aksioomaan, jonka mukaan ihminen on koostunut kolmesta alemmasta luonnonvaltakunnasta, jotka ovat näin ollen ”ihmisen lapsia” ja tästä syntyneitä. Kuten fra Nefastos on esittänyt tekstissään ”Suhteemme Eläinkuntaan”, edustavat eri eläimet ihmisen eri luonteenpuolia ja temperamentteja ei pelkästään psykologisessa mielessä, vaan okkulttisen opin mukaan myöskin aivan tosiasiallisesti. ↩
- Tämä on jälleen helppo tulkita kannustuksena itsensä ja maailman jakamiseen, joka johtaa toisen osapuolen hyväksymiseen toisen kustannuksella. Tutkijan olisi tässäkin yhteydessä hyvä muistaa opetuksen sisäinen päämäärä ja sen soveltama metodologia, joka perustuu opetukseen persoonallisen ja ajallisen ihmisen perimmäisestä tyhjyydestä. Lisäksi tekstin ”moraalittomuuteen kannustava paholainen” on helppo okkultismin valossa nähdä merkitsevän aiemminkin mainituksi ”astraalimaailman saatanaksi”, jolla ei ole omaa ontologista, objektiivista olemassaoloa. ↩
- Jälleen äärimmäisen mielenkiintoinen huomautus, kun muistamme Saatanan olevan eräältä olemuspuoleltaan juuri tuo kitka, hankaus, sen ”synnyttäjä ja synnyttämä”. Kts. sivuston teksti Saatana – Hierofanttiaspekti. ↩
- Ontologian näkökulmasta on selvää, ettei millään hengestä l. olemassaolon kokonaisuudesta täysin erotetulla osasella voisi olla edes illusorista olemassaoloa. Niinpä tuo Eckhartin terminologiassa käytetty ”Jumalan Siemen, joka on meissä” tarkoittaa sitä monadista ydinainesta, joka on kaiken näennäisesti kokonaisuudesta erotetun yksikön sielullinen/henkinen koossapitäjä ja universaaliin ykseyteen sitoja, oli kyse sitten kivestä, kasvista, eläimestä, ihmisestä, tai jumalolennosta. Tätä tarkoittaa yhdeltä merkitykseltään juuri tuo ”henkisen köyhyyden” sisäistäminen, joka on yhtä kuin kaiken vähänkään muotoa omaavan tietoisuuden totaalista riippuvaisuutta alkulähteestään. ↩
- Erittäin mielenkiintoinen kappale, jossa kuvataan henkistä kehitystä vaiheittain, kuinka se etenee ensimmäisestä havahtumisesta hiljalleen muuntuvaksi henkiseksi aktiviteetiksi ja mm. samaistumattomuudeksi ”luonnollisen maailman” kanssa. Näitä Augustinukselta löytyviä vertauskuvia on hyvin mielenkiintoista verrata tekstin Ihmisen Kokoonpano 2 –tekstin chakra –ja elementtivastaavuuksien kanssa sekä myöskin fra Nefastoksen Adepti –tekstin esittämien eri vihkimysvaiheiden kanssa. Opetuksen on helppo nähdä olevan pitkälti sisäisesti yhdenmukainen ulkoisista ja muodollisista eroavaisuuksistaan huolimatta. ↩
- Jälleen mielenkiintoinen vertauskuva, joka on selvästikin viittaus ihmisen olemuksen hiljattaiseen puhdistukseen. Merkitsevää tässä kappaleessa on sen ymmärtäminen, että todellinen jumala tai henki ei voi koskaan todella tuhoutua tai sitä ei voi todella pilkata, mutta se miksi sitä ei tulisi tehdä, on koska tällainen käytös ei ole hyväksi ihmiselle itselleen. Mitä ahtaammalle ihminen ajaa itsensä henkisen kehityksen kannalta, sitä olemattomammalta ja kaukaisemmalta tuo hengen auringonloiste hänelle näyttäytyy ja aivan äärimmilleen vietynä sitä ei lopulta hänelle itselleen todella olekaan olemassa, ja tällöin kaikki näennäinenkin kiinteys häviää olemuksesta, mikä on jo pitkään ollut ainoastaan magneettisten vetäymysten palveluksessa oleva kuori; henki ei tämän seurauksena kuitenkaan muutu olemattomaksi todellisuudessa. ↩
- Tärkeä huomautus, joka korostaa sisäisen vakavuuden ja totuudenjanon ehdotonta ensisijaisuutta henkisessä elämässä minkään ulkoisen hurskastelun tai elämäntapojen sijaan. On tietenkin samalla muistettava, ettei ole myöskään hyödyllistä mennä toiseen ääripäähän ja puolustella omia paheitaan tai puutteitaan sisäisen vakavuuden varjolla. ↩
- Sananlaskujen mainitsema ”hopea” on yhtä kuin okkultismissa monesti mainittu ”kuuruumis” l. alempi persoonallinen kolminaisuus, minkä jalostaminen ja puhdistaminen on koko käytännöllisen okkultismin valmistavan tien ydin. ”Hopeassa oleva lika” merkitsee yhtä kuin persoonallisia intohimoja, väärin kohdistettuja tekoja, ajatuksia, tunteita jne. Nämä poistamalla l. puhdistamalla ajallinen persoonallisuus syvempi okkulttinen työ mahdollistuu. ↩
- Kappaleessa viitataan siihen olennaiseen seikkaan, mikä on kaikkien henkisten opetusten yhtenä päämääristä; vain tulemalla itse itsessään yhdeksi, kokonaiseksi ja tasapainoiseksi on mahdollista ymmärtää, vastaanottaa ja sisäistää korkeammanlaatuista tietoa. Samaa ykseyden ymmärtämisen kuvaamista jatketaan tekstissä myöskin myöhemmin. Kaikki okkulttiset opetukset alkavat pyrkimyksellä itsetuntemukseen, jonka tavoitteena on muodostaa todellinen sisäinen yksilöllisyys ja pysyvä keskus ihmiseen itseensä, keskus jolla on tietyt vaadittavat ominaisuudet. Mikäli ihmisellä ei tätä pysyvää yksilöllisyyttä ole, ei minkäänlaista todellista okkulttista työtä ole mahdollista viedä eteenpäin. Yleensä suurin este tielle astumiselle muodostuukin juuri siitä, että ihminen luulee jo omistavansa sellaista, mistä hänellä ei ole todellisuudessa mitään aavistustakaan. Niinpä okkultismissa todellinen tieto on suorassa suhteessa siihen, mikä on ihmisen olemisen taso. ↩
- Latinan humus tarkoittaa maata, ja siitä seuraa myöskin englannin kielen sana humility (suomeksi nöyryys). ↩
- Kappaleessa käytettyjen kielikuvien ja vertailujen avulla pyritään mm. havainnoimaan dialektisen logiikan keinoin ontologista eroa ensinnäkin olemisen ja maailman välillä, sekä myöskin ”yksilöityneen valkoisen” ja ”universaalin valkoisuuden” välillä. ↩
- Tässä kappaleessa pyritään myöskin osaltaan asettamaan buddhi-manasinen tieto l. Eckhartin ”tieto Jumalasta” loogista ja erittelevää tietoa korkeammaksi ja ensisijaisemmaksi tiedon muodoksi, ja vasta myöhemmin soveltamaan tietoa yleisestä yksityiseen. ↩
- Eckhart korostaa tässä ”luonnon ja Jumalan metodien” eroavaisuutta toisistaan, mikä on osaltaan jatkoa muodostetulle eroavaisuudelle ”sisäisen, ikuisen ja henkisen” sekä ”ulkoisen, ajallisen ja lihallisen” välillä. Täytyy myöskin muistaa, että kaikki henkinen kehitys on tietyllä tavalla ”luonnonvastaista”, silloin kun sanalla luonto tarkoitetaan sattumanvaraista, mekaanista ja tiedotonta tapahtumista. ↩
- Tässä on jälleen viittaus okkulttiseen / henkiseen kehitysprosessiin, kun ymmärrämme ”kasvojen kohdistamisen Jumalaan” merkitsevän ensin samaistumista muodottoman maailman henkisiin arkkityyppeihin ja platonisiin ideoihin. Tämän jälkeen tapahtuva paluu merkitsee tuon ymmärryksen tuomista ruumiiseen l. ajalliseen persoonaan, joka sen jälkeen toimii jumaluuden suorana välittäjänä. Muistakaamme mm. Hermeksen smaragditaulun aksiooma siitä, kuinka voima ja viisaus saavutetaan, kun ”se tehdään jälleen maaksi”. Teknisesti kuvattuna kehitysprosessi etenee siis siten, että ensin saavutetaan teurginen olennoituminen kuolemattomaan ylöspäiseen kolmioon (l. Eckhartin ”Jumalaan”), tämän jälkeen aineen käännetty kolmio l. ajallinen persoonallisuus tehdään täydellisen alisteiseksi ylemmälle, ja minkä seurauksena ihminen ei ole enää ”ihminen” vaan voima; muistakaamme myöskin latinan sanan voima olevan virtus, joka merkitsee sekä miehuutta että hyvettä, ja verratkaamme tätä Eckhartin tekstin kuvaukseen todellisesta miehestä, ”joka on näkymätön ja kuolematon”. ↩
- Lopussa olevaa autiomaa ja erämaa –symboliikkaa on käsitelty myös muualla kattavasti. Tässä yhteydessä sen merkitys näyttäisi viittaavan siihen okkultistille väistämättä jossain vaiheessa syntyvään yksinäisyyden kokemukseen, jonka seurauksena sielu ikään kuin hakeutuu autiomaahan saadakseen sellaista sisäistä opetusta, jota ”maailma” eli arkinen todellisuus ei henkiselle etsijälle voi antaa. ↩