© fra Nefastos 2006
Voidaksemme ymmärtää maailmaa, on meillä oltava ellei selkeää tietoa, niin vähintäänkin selkeä hypoteesi siitä, millainen on se instrumentti, jolla maailmaa hahmotamme – toisin sanoen, mikä ja millainen on ihminen, ja mistä hänet on kokoonpantu.
Perinteiset käsitykset aiheesta voidaan jakaa spiritualistisiin ja materialistisiin, joista ensimmäisten näkemys antaa ihmiselle henkisen ja / tai sielullisen olemuspuolen, kun taas jälkimmäisten edustama maailmakuva pitää ainetta itsessään riittävänä kaikkien ihmisen kokemien asioiden selittämiseen. Materialistin maailmakuva on sikäli tosi, että jäsentyäkseen aineellistuneelle (so. inkarnaationsa aikana aineellisten konseptien kautta kokevalle) tietoisuudelle on jokaisen aistimuksen luonnollisesti heijastuttava aineessa. Ellei näin tapahdu, yliaistilliset asiat kylläkin eksistoivat, mutta rekisteröintiä vaille jäävinä ne ovat tietoisuudelle ikään kuin olemattomia: ne kyllä vaikuttavat ihmisen elämään, mutta hän ei kykene osallistumaan niiden toimintaan muuten kuin passiivisena, reaktiivisesti toimivana sätkynukkena. (Asia, joka auttaa meitä ymmärtämään eräältä puoleltaan tosiasiaa, että tietoisuuden laajentuminen merkitsee aina myös vapauden ja voiman avartumista, vaikka siltä ei ehkä aina tuntuisi.) Materialistin näkemys on myös sikäli oikeampi kuin monien uskovaisten, että hän aivan oikein pitää maailmaa ykseytenä eikä selkeästi kahtaalle jaettuna kokonaisuutena. Materialistisen maailman- ja ihmiskuvan negatiivisia puolia puolestaan on tarpeeksi käsitelty muissa yhteyksissä, että niihin olisi tässä tarvetta paneutua
Kristillinen usko sieluun on monella tapaa ongelmallinen asia, vaikka se onkin lähempänä totuutta kuin suppeampi materialistinen näkemys. Ensinnäkin, kristityt ja muut aineen ja hengen dualistisesti erottavat ihmiset ajautuvat loputtomiin ristiriitoihin pitäen mahdollisina kahta tosiasiallisesti erotettua puolta maailmankaikkeudessa. He kokevat, että toisaalla on Jumalan tahto ja toisaalla ihmisen mitättömyys, toisaalla taivaan valtakunta ja toisaalla liha, toisaalla elämä ja toisaalla kuolema, toisaalla tahto ja toisaalla halu, toisaalla järki ja toisaalla järjettömyys, jne. Kaikki tämä johtaa suuriin ongelmiin, valittiin sitten kumpi tahansa näistä oletetuista polariteeteista, sillä maailman kokonaisuus on ykseys ja ihminen kokonaisuuden kuva. Hänen valintansa – sillä valintoja ihmisen on tehtävä – ei koskaan saa perustua yksipuolisuuteen näkemyksessä. Asettamalla sielun ja ruumiin toistensa vastakohdiksi uskovainen luo itse omat helvettinsä, pakottamalla itsensä elämään tavalla josta puuttuu luontevuus, kokonaisvaltaisuus, persoonallinen henkisyys, yksilöllisyys, harmonia, toiseuden arvostaminen. Aavistuksen verran lähempänä totuutta ovat ne, jotka jaottavat erilleen sielun ja hengen: tällöin sielu on ihmisen persoonallinen joskin ylifyysinen osa, ja henki puolestaan edustaa jotain itsessään puhdasta ja jumalallista. Mutta tällaisestakin ajattelusta on vielä melkoinen harppaus selkeään käsitteistöön
Teosofinen prinsiippijako (prinsiippi = periaate, jolla tarkoitetaan perustavanlaatuista joskaan ei absoluuttisesti jakamatonta osatekijää ihmisen kokoonpanossa) puolestaan jakaa ihmisen seitsemään osaan. Tästä prinsiippijaotuksesta on muutamia hieman eriäviä versioita, joita ei ole tässä selkeyteen pyrkivässä kirjoituksessa tarpeen referoida. Riittää kun mainitaan, että Azazelin Tähden filosofian edustama näkemys näistä inhimillisistä periaatteista ei poikkea itsessään korrektista teosofisesta jaottelutavasta juuri muutoin kuin esitystavaltaan.
Me jaotamme ihmisen kahteen kolminaisuuteen, häviämättömään eli henkiseen puoleen ja muutoksenalaiseen eli aineelliseen puoleen, sekä välittävään elämänvoimaan, joka kuljettaa energiaa, informaatiota, tietoisuutta näiden kahden välillä. Kaikkia näitä asioita voitaisiin ilmaista myös eri tavoin, mutta tämä 7 eli 3+1+3 eli 3+4 jne. esitystapa on käytännössä omissa olosuhteissamme paras. Yhtä hyvin voisimme ottaa hyvin absolutistisen linjan ja sanoa, että on olemassa vain yksi ainoa prinsiippi, âtma, tai kaksi, tai jakaa periaatteet kymmeniin tai kymmeniin tuhansiin. Seitsenjako on kuitenkin käytännöllisesti toimivin. On myös syytä muistaa, etteivät nämä jaotustavat ole mielivaltaisia eivätkä veteen piirrettyjä viivoja vaan tosiasioita, vaikka tässä onkin valittu yksi tapa kuvata geometrisesti jäsentyvää totuutta.
Ylempää kolminaisuutta kuvataan kolmiolla, jonka kärki osoittaa ylös: tämä on perinteinen ja universaali jumaluuden ja hengen symboli (ja korrektisti myös tulen vertauskuva), muotoon asettunutta ja siis muutoksenalaista kolminaisuutta kuvaa ylösalaisin käännetty kolmio (vastaavasti veden symboli, veden edustaessa vertauskuvastossa aineen perusolemusta, joka on metafyysisesti illuusiota ja pragmaattisesti voimaa – niin mahdollistavassa kuin estävässäkin merkityksessä, riippuen sen käytöstä). Kun ensimmäinen kolmio piirretään ylös ja toinen alas, ja näitä yhdistämään piirretään tasasivuinen risti, saadaan ”hieroglyfinen avain”, joka oikein tulkittuna auttaa käsittämään monta asiaa. Tuo ”avain” voidaan vain aavistuksenomaisesti muuntuvassa merkityksessä esittää myös. nk. Salomonin sinetillä (nyk. Daavidin tähdellä), jonka keskustassa on piste, aurinko, risti tai ankh. Ellei keskustaan piirretä merkkiä, on kuitenkin muistettava sen olemassaolo, sillä jos tuo näkymättömän keskipisteen olemassaolo unohtuu, tähden koko merkitys muuttuu radikaalisti, vaikka se ulkonäöltään pysyisi identtisenä.
Ylempi kolminaisuus:
1) Tahto. Ihmisen todellinen, henkinen tahto. Yksilön yhteys hänen ”dharmaansa”, elämäntehtäväänsä laajasti käsitettynä; hänen henkinen intensiteettinsä ja intentionsa. Teosofinen âtma. Kaiken aidon toiminnan alkulähde.
2) Rakkaus. Ykseysaisti. Teosofinen buddhi. Kaiken aidon tuntemisen alkulähde.
3) Ymmärrys. Ymmärrys, abstrakti äly, kyky käsittää kokonaisuuksia ja vetää johtopäätöksiä ei-muodollisessa merkityksessä. Metafyysinen, filosofinen kyky. Teosofinen manas. Kaiken aidon tiedostamisen ja luovuuden alkulähde.
Käännetty kolminaisuus:
4) Järki. Älylliset kyvyt, kun ne käsittelevät muotosidonnaisia asioita. Looginen ja matemaattinen kyky, kyky käyttää muistia joustavasti ja pitää mielikuvitus erillään emootioista. Teosofinen kâma manas. Järki on alemman persoonallisuuden sovellutus ymmärryksestä.
5) Tunteet. Halut, toiveet, pelot; sympatiat ja antipatiat. Luonnolliset, eläimelliset vetäymykset. Teosofinen kâma. Tunteet ovat alemman persoonallisuuden sovellutuksia rakkaudesta.
6) Ruumis. Ihmisen fyysisen ruumiin sisäinen energia, joka pitää sen luovana, dynaamisena, toimivana olemuksena. Teosofinen linga sharîra. Meidän näkemämme fyysinen ruumis on ainoastaan tämän todellisen fyysisen ruumiin ulkoinen peite, sen vaate, joka ei kuulu ihmisen välttämättömään kokoonpanoon ja jota ei siten lasketa prinsiipiksi. Kaikkein aineellisinta ruumista kutsuvat teosofit sanskrit-termillä sthûla sharîraksi. Kun uni, kuolema tai vaikkapa nukutusaineen vaikutus aikaansaa näiden kahden ruumiin eroamisen toisistaan, on tämä ruumiin vaippa-aine todettavissa tyystin elottomaksi (nim. ihmisyksilöllisyyden kannalta; makrokosmisesti ei voida puhua elottomasta aineesta käytännössä minkään aineksen yhteydessä). Ruumis on alemman persoonallisuuden sovellutus tahdosta.
Välittävä prinsiippi:
7) Elinvoima. Energia, joka pitää ylemmän ja alemman kolminaisuuden kiinni toisissaan ja mahdollistaa ruumiin toiminnan. Teosofinen prana. Elinvoima on kaikkialla ilmenevä polariteettien välisen jännitteen synnyttämä sähkölataus, joka mahdollistaa ylemmän ilmenemisen alemmassa ja itseyden toiseudessa.
Vaikka edellä on elinvoima esitettynä seitsemäntenä prinsiippinä, sitä kuvaa vielä paremmin 0, joka tässä on kehä ja auringon halo. Numeroinnilla on merkitystä järjestelmässä, sillä se auttaa käsittämään prinsiippien välisiä vuorovaikutussuhteita ja niiden toimintaa. Esimerkkinä, kolme aineellista ja henkistä duadia muodostavat yhteen laskettuina kolme seitsikkoa –
Tahto 1 + Ruumis 6 = 7
Rakkaus 2 + Tunteet 5 = 7
Ymmärrys 3 + Järki 4 = 7
– jotka yhdessä muodostavat ilmennyksen täydellisyyden luvun 777 ja yhdessä (7+7+7) nk. Suuret Mysteeriot – eli Tarotin Arcanat – joita on 21, sekä elinvoiman nollaa vastaava numeroimaton kortti. Samoin voimme lukuja eli peruskäsitteitä tutkimalla ymmärtää myös niitä vastaavia prinsiippejä; todellisen tahdon ykseyttä ”Jumalan tahdon” kanssa, rakkauden käsitteen edellyttämää näennäistä toiseuden ilmentymistä, jne. Mielenkiintoinen huomio on, että jokainen näistä prinsiippien lukuavaimista sisältää paradoksin – joka aina on metafyysisen totuuden leimana ja vartijana, sulkien profaanin mielen asian elävän käsittämisen ulkopuolelle.
Kun katsomme maailmaa muotojen näkökulmasta, voimme jakaa periaatteet myös antiikin tapaan neljän nk. alkuaineen mukaisesti. Näissä alkuaineissa on kyse aineen olemismuodoista kiinteässä, nestemäisessä ja kaasumaisessa muodossa sekä siinä, jota voitaisiin kutsua nykytieteen terminologiassa plasmaksi. On kuitenkin huomattava, että kun prinsiipeissä (tai okkultismissa yleensäkin) puhutaan ”maasta”, ”vedestä”, jne. ei tällä tarkoiteta näitä olomuotoja sinällään, vaan niiden vastaavuuksia, jotka ulottuvat (toisin kuin aineellinen kiinteä tila, aineellinen juokseva tila jne.) koko olemassaolon spektrin päästä päähän lukemattomissa eri muodoissa. Ne saavat nämä konkreettiset muotonsa vasta ihmisruumiissa ja siten ihmisruumiin kaltaisuusaistiensa varassa ympäröivästä maailmasta tavoittamina vastaavuuksina. Okkultismin kieli on pakostakin ja monesta syystä aina vertauskuvakieltä, ja sellaisenaan paljon lähempänä luonnon omaa kokonaisvaltaista ilmaisua. Eksakteja, yksiselitteisiä ohjeita voidaan antaa vain tapauskohtaisesti – ja itse asiassa tällöinkin harvoin, mikäli on kyse merkityksekkäistä asioista; luonto kerta kaikkiaan ei toimi sillä tavoin kuin nykytiede kuvittelee sen toimivan, vaan se edellyttää osallistumista tullakseen täysin ymmärretyksi.
Elementaalinen nelinäisyys:
Maa – Ruumis
Vesi – Tunteet
Ilma – Järki
Tuli – Elinvoima
Niin kutsuttu ”viides elementti” eli kvintessenssi (viides olemus, ydinolemus), jota kutsutaan joskus eetteriksi (tämän sanan antiikkisessa, ei nykyisessä merkityksessä) tai avaruudeksi, on kolmen korkeamman prinsiipin ilmennystapa alemmassa neljässä. Koska ruumis on tavallaan vain tahdon ilmennystä, maaelementti kuvaa näitä molempia; samoin tunteet ja rakkaus ovat molemmat vedellä symboloitavissa, ja järki ja ymmärrys molemmat ilmalla. Kun elinvoima edustaa kolmelle alemmalle korkeampaa henkistä kolmiota, tuli on ilmentyvän henkisyyden merkki; mutta hengelle se edustaa vastaavasti puoliaineellista tilaa. Niinpä ihmisessä on ”herkkä” ja ”karkea” ilmennys kustakin elementistä.
Paitsi elementtejä, eri prinsiipit vastaavat myös tiettyjä tähtivaltoja, so. vanhan maailman aurinkokunnan tunnettuja sfäärejä ja näitä vastaavia jumalia eli arkkityyppejä, seuraavasti:
Ruumis – Kuu
Tunteet – Mars
Järki – Saturnus
Elinvoima – Aurinko
Ymmärrys – Venus
Rakkaus – Merkurius
Tahto – Jupiter
Ensin mainitut kolme periaatetta, ruumis-tunteet-järki –kolmio ilmentää aina rajoitusta. Nämä alemmat olemuspuolet perustuvat separatismiin, erillisyyteen, mikrokosmiseen olemukseen, ja ovat siten välttämättä illusorisia: kokonaisuuden yhteydestä erotettu osa ei koskaan voi saavuttaa täyttymystä, sillä sen luonnollinen periaate saa olemuksensa juuri epätasapainosta. Tämä on kuitenkin välttämätöntä dynamiikan ilmentymiselle, so. luovuudelle ja kehittymiselle, eikä tätä rajoittumaa itsessään tule samaistaa mihinkään huonommuuteen tai pahuuteen. Että sen luoma jännitteinen tila mahdollistaa erehdykset eli lopulta myös ne varsin terävät erehdyksen muodot, joita voidaan nimittää pahuudeksi, on asia erikseen. Ongelman mahdollisuus, joskaan ei ongelman aktuaalinen ilmentyminen, on välttämätön.
Viimeksi mainitut kolme periaatetta, ymmärrys-rakkaus-tahto –kolmio ilmentää aina täyteyttä. Yhteys tähän jumalalliseen, henkiseen, muodottomaan on aina yhteyttä kokonaisuuteen ja makrokosmiseen. Se on häviämätön, muuttumaton ja todellinen. Siihen määrään saakka kuin ihminen kykenee asettumaan yhteyteen tämän ”korkeamman itsensä” kanssa, hän saavuttaa de facto kuolemattomuuden. (Ihmisellä on de jure kuolemattomuus itsessään, mutta ellei hän osaa tietoisesti tehdä itseään yhdeksi absoluutin kanssa ja ilmentää omaa osaansa siinä, tuo kuolemattomuus ei voi aktualisoitua, ja kuten Hiljaisuuden Ääni sanoo: Vaikka kaikilla on sielu, se heitä kuitenkin niin vähän hyödyttää. Tosi okkultismi on juuri alemman kolmion asettamista tietoiseen, dynaamiseen yhteyteen korkeamman kanssa.)
Keskimmäinen periaate yhdistyy aurinkoon, joka ei ole planeetta, vaan aurinkokunnan keskus. (Kuu puolestaan heijastaa tässä tavallaan Maan omaa vaikutusta, ja on siten ”planeetta”.) Myöskään elinvoima ei ole prinsiippi samassa merkityksessä kuin muut: sillä ei ole omaa muotoa, vaan auringon tapaan se edustaa muiden prinsiippien ilmentymisen mahdollisuutta, energianlähdettä ja puhdasta voimaa. Tässä yhteydessä on muistettava, että alemmalle kolminaisuudelle tämä neljäs elementti – aurinko, tuli, elinvoima – on korkeamman kolminaisuuden ilmentymistapa. Tavallisille ihmisille, joilla ei ole jalansijaa henkisessä maailmassa, elinvoima on korkein käsitettävissä oleva elementti: tästä nelinäisyyteen eli alempiin elementteihin sitoutumisesta syntyy risti- ja kuutiosymboliikka lukuisissa yhteyksissään. Eksoteeristen uskontojen ilmentämän auringonpalveluksen suuri vaara on juuri siinä, että tämä prinsiippi voidaan käsittää joko portiksi (korkeampiin kolmeen, joilla ei ole muotoa) tai sitten itsessään korkeimmaksi, joka on näennäisessä viattomuudessaan valtavan erehdyksen alkua, ja turmelee kaiken aidon henkisyyden: kuten rabbi Elisha sai nähdä, taivaassa ei ole kahtalaisuutta eikä täydellisinkään kuva voi edustaa kuvaamatonta, vaikka relatiivinen mieli ei voisi löytää mitään eroa ikuisesti ilmentymättömän Ehdottoman ja sen logosisen näköiskuvan, simulacrumin välillä.
Lienee hyödyllistä esittää myös jonkinlainen suuntaa-antava esitys usein käyttämillemme jumalnimille antamistamme merkityksistä.
Jumala – Absoluutti: kokonaisuus, hengen kannalta käsitettynä
Luonto – Absoluutti: kokonaisuus, aineen kannalta käsitettynä
Saatana – Tahto (ja sen ilmentyminen ruumiissa)
Kristus (Christos) – Rakkaus (ja sen ilmentyminen tunteissa)
Lucifer – Ymmärrys (ja sen ilmentyminen järjessä)
Azazel – Itsetietoisuus; ilmenee ihmisessä lähinnä järjen (itseyden) kautta
Magna Mater – Elinvoima; ilmenee ihmisessä lähinnä tunteiden (toiseuden) kautta
Tämä taulukko ei ole kattava vaan, kuten sanottua, suuntaa-antava. Korkeat arkkityypit elävät toisissaan, ja kussakin niistä ilmenee aspekteina kaikki muut arkkityypit, sillä kokonaisuus on suurta ykseyttä. Sen lisäksi käyttäessämme em. (tai muita) erisnimiä kuvaamaan arkkityyppisiä voimia, ei kyse ole suoranaisesti inhimillisistä prinsiipeistä vaan paremminkin ”jumalista”, jotka ilmentävät itseään mm. ihmisen olemuspuolissa, mutta eivät ole niihin sidottuja samalla tapaa kuin oma persoonallinen käsityskykymme. Sen vuoksi jokainen esitys on luettava mahdollisimman tarkkaavaisesti kontekstissaan ja etsittävä merkitykset kuin runouden verhon takaa. Näin toimii myös ilmennyksen maailma, fyysinen elämä itse.