Ihmisen kärsimysnäytelmästä

© Fra H. Nox 2009

Ylöspäinen viisikulmio – jumalainen mies – katsoo omaa varjoaan joka on hänen alaspäinen viisikulmionsa; tuo pimeyden tyyssija on hänen tragediansa, jossa hänen puhtautensa ilmenee peilikuvaksi käännetyssä tilassa… Mutta sokeanakin hän näkee itsensä.

Marttyyriperinne yhdessä kärsimysnäytelmällisen tematiikan kanssa muodostaa yhden oleellisista kulmakivistä jokaisessa uskonnollis-filosofisessa perinteessä ja niiden sisäisissä rakenteissa. Mutta miksi kärsimyksen separatistinen ilmiö on koettu lopulta niin oleelliseksi siitäkin huolimatta, että itsestäänselvällä tavalla kyseessä on lopulta vain ihmisen mukana katoava muotosidonnainen todellisuuden harha? Tämän valossa on vieläpä myös usein painotettu, että se joka ei kärsi ei voi saavuttaa totuutta.

Ylöspäinen viisikulmio kuvaa arkkityyppistä miestä, jolloin hänen kokemusmaailmansa aistit ja prinsiipit sekä asuvat tässä maailmassa että myös ponnistavat kohti Jumalaa ollen häneen yhteydessä pään eli kvintessenssin kautta. Voisimme kysyä eikö juuri tämä ylöspäinen pentagrammi kuvasta ihmisen pyhyyttä itsessään ja tilaa jossa kärsimyksen verho ei voi ilmentyä? Vastaamme että toki, mutta asia ei enää tänä päivänä ja nykyihmisen evoluution vaiheessa ole näin yksinkertainen. Nykyihmisen evoluution tilassa ylöspäinen pentagrammi kuvastaa ikään kuin aiempia Luonnon emanaation vaiheita, joissa nämä prinsiipit valmistettiin. Lopulta eläinten muodoissa kehittyneissä ”vartijoissa” nämä prinsiipit saavuttivat fyysispohjaisten aistien maailman, valmistaen tien kvintessenssin valautumiseksi nelielementaaliseen maailmaan. Kvintessenssin – Jumalan ¹ – tullessa tietoiseksi näiden neljän elementaalisen voiman / aistin piirissä syntyi arkkityyppinen ihminen.

Kuitenkin tämän jumalprinsiipin valautuessa aineeseen muodostui aineellinen nelinäisyys alaspäiseksi viisikulmaksi, jossa kvintessenssi oppii ainemaailman nelinäisyyden sovellukset ja lait. Ainemaailman viisikulman alaspäisyys on suoraa seurausta siitä tosiasiasta, että emanaation fokuksen on oltava ”alaspäinen” ² jotta se kykenisi täyttämään luomansa kuoret ja tasot virtauksellaan ja tekemään näistä itsensä kaltaisia. Tämän on tapahduttava, jotta emanaatio kykenisi oppimaan ja kyetäkseen jatkamaan luomisen ja tuhoamisen samanaikaista työtä aina kohti uutta tasoa ja kiertoa oman dharmansa tähden. ³

Voitaisiin sanoa, että ihmisen elämän synkin ajankohta on kun hänen ruumiinsa pyhäkkö siitetään ja se alkaa muodostua sille määrittyneen äidin kohdussa kohti syntymistä eroon tästä aiemmasta ”lihansa pyhäköstä” ulkoisen ainemaailman separatismiin; ihmisen syntymä on piste jossa kvintessenssi saavuttaa lihallisessa asuinsijassaan vaiheen, jossa se on kypsä kehittymään itsenään nelinäisyyden oppikoulussa. Tällöin duaalista erillisyyttä ja itsenäisyyttä kokevana ihmisolentona kvintessenssi ottaa hallinnan neljästä aineen elementistä ja alkaa tuntea nämä ”itsenään”. Tällöin kvintessenssin fokus muodostaa alaspäin suunnatun viisikulman, jossa sille ripustetun ihmisen jalat ovat kohti taivasta ja pää kohti maan pimeyttä.

Tässä vaiheessa keskittykäämme tarkemmin itse annettuun aiheeseen, eli kärsimykseen ja sen merkitykseen Jumalan työssä ihmisessä. Kärsimys on aina seurausta separatismista ja sekavuudesta, joka seuraa kun ihmisen kokoonpanevan järjestelmän osat eivät ole kvintessenssin fokuksen (Tahdon) kannalta johdonmukaisessa tasapainossa toisiinsa nähden. Ja/tai mikäli, kuten useimmiten nykypäivänä, ihmisen mielen fokus on suunnattu epätasapainoisesti kohti yhtä tai useampaa näistä elementaalisista voimista. Toisin sanoen synnin ja aineellisen vetäymyksen magnetismi sitoo häntä enemmän kuin hän on vielä valmis tekemään työtä näitä vetäymyksiä vapauttaakseen. Mitä tiedostamattomammin näitä magnetismeja toteutetaan, sitä suuremman on kärsimyksen määrän oltava tulevaisilla kiertokausilla, mikäli kvintessenssi aikoo oman syklinsä tietoisesti ihmisen muodossa toteuttaa loppuun. Mikäli nelinäinen magnetismi käy liian raskaaksi kvintessenssin ihmisessä toteuttaman työn kannalta aiemmin mainituista sidoksista johtuen, seuraa tästä ainoastaan kvintessenssin pakeneminen kyseisestä ainemuodosta ja ihminen tulee ”Jumalansa hylkäämäksi” ja täten sieluttomaksi. Tästä seuraa avichi-nirvaninen tila, jossa lopulta Jumalan tehtyään työnsä kulloisellakin tasolla seuraa ihmisen monadin ilmennysmahdollisuuksien täydellinen tuhoutuminen sen tason kierrätysenergiana mille hänen magnetisminsa hänet jätti lukittuneeksi ja samaistuneeksi.

Tämän valossa kärsimys on separatismin ja sekavan harhaisuuden ilmenemistä ihmisen sisäisen kvintessenssin fokuslinssien eli aistien kautta. Nämä aistisensorit välittävät ongelmakohdan kvintessenssin astraaliselle, mentaaliselle ja jumalaiselle tasolle, ja ihmisen tietoisuus ⁴ astraalisen ja aineellisen maailman välisenä sovituskappaleena kokee kärsimystä selkeimmin itse ongelmaa kuvaavien symbolien kautta. ⁵ Tämän kautta jo vilpittömän kärsimyksen kokemisen voidaan puhtaimmassa tilassaan nähdä olevan aina puolivoitto aineellisesta maailmasta – ainemaailman energiamonadien sulamista tietoiseen yhteyteen kvintessessin ja sen myötä emanaation kanssa; sovitusta joka ylittää ”luomisen virheen särön” ja täydentää aiemmissa kehityskausissaan separatismin harhassa puolinaisina kehittymään pyrkineet monadit.

Mutta ilmenevä kärsimys itsessään on kuitenkin aina vain puolivoitto ja itsessään ainoastaan heijastusta, eikä väkisin ja tietoisesti lietsottua väkivaltaista kärsimystä tule harjoittaa jo siitä syystä, että tuonkaltainen lietsominen on aina yksinomaan sidottua persoonallisuuden harhaisiin painotuksiin, eikä täten todella kykene vapauttamaan ihmistä kärsivästä itsestään. Kärsimyksen määrä ei todellakaan ole lopullinen tai millään lailla suhteellinen, mikäli kärsimystä aiheuttavaa separatistista ja valikoivaa toimintaa harjoitetaan tietoisesti kärsimyksen itsessään puhtaan ja korkean ihanteen nimissä. Tälläisessa tapauksessa kärsimys loppuu vasta kun yksilö on lukuisten kiertokausien jälkeen todella avichin tiellä raiskannut itsensä loppuun, eikä hänestä yksinkertaisesti ole enää jäljellä mitään muuta kuin menneen itsensä rauniot hänen tullessaan lopullisesti tuhotuksi 8. kehän totuudellisen valon kidassa. ⁶

Kärsimys jää aina puolivoitoksi mikäli pyrkimyksen suuntaa ei ole asetettu vapauttamaan omaa itseään siitä mikä tuota illusorista kurimusta tuottaa ja kokee. Tämän vuoksi joka kerta elämän vuoksi kärsiessämme rukoilkaamme ”Opettakoon se Itseäni, sillä se mikä kärsii ei ole totuudellista; Herra kirkasta ja ota itseni”. Tällöin seuraa kärsimyksen pyhittävä transendenttius – yllämainitun voiton korkeampi puolikas, jossa kärsivät monadit tulevat sisäisessä rakenteessamme tietoisesti korkeampien monadien alaisiksi ja samalla oma tietoisuutemme liukenee osaksi näitä korkeampia monadeja – ensin persoonasta kaikkiallisen kvintessenssin kautta sieluun, tämän kautta henkeen ja Jumalaan.

FINIS