© fra Nefastos 2006
Ihminen ei voi elää täysipainoista elämää uskomatta johonkin aatteeseen, panostamatta jonkinlaiseen idealismiin. Kaikilla on arvoja joiden mukaan he elävät, ja jopa ne ihmiset, jotka eivät tiedosta näitä arvojaan, toteuttavat niitä. Ainoastaan täysin sieluttomassa ihmisessä ei ole mitään idealismia, kaikilla muilla tietyt periaatteet – vaikkeivät olisi täysin rikkomattomissa – kuitenkin sanelevat elämisen suuntaviivoja.
Henkisyyteen on totunnaisuuden ja sovinnaisuuden kautta tultu liittämään tiettyjä arvoja ja auktoriteetteja, joista kaikki eivät välttämättä kestä syvälle vietyä neutraalia analyysiä. Toisaalta on myös olemassa monia, jotka sen kestävät. Kuten teosofinen ajattelu hyvin tuntee ja ideologianaan esittää, vertaileva uskontotiede antaa filosofin käteen universaalin eettisen opin – salatieteen moraalisen puolen – avaimet. Pohjimmiltaan jokaisen uskonnon pohjana on yhteinen henkimaailma, ja ne kaikki esittävät eri sanoin ja eri tavoin painottuvin ohjein saman yhteisen näkymättömän todellisuuden lainalaisuuksia. Vielä laajemmin käsitettynä jopa ei-uskonnolliset filosofiat, tiede jne. toteuttavat nekin vain yhden ja saman todellisuuden eri aspekteja esittäviä tulkintoja. Totuus voi olla vain yksi, ja me joko tunnemme sen tai emme – useimmiten tietysti joltain puoleltaan tunnemme ja toiselta olemme tuota tuntemusta vasta opettelemassa ja siten toimimme kyseisen asian suhteen toistaiseksi epätäydellisellä tavalla. Päämääränä on kuitenkin jokaisella olennolla yhtenäinen ja yksi ainoa totuus, tiedosti hän tämän päämääränsä tai ei.
Ihminen ei yleensä juuri tunne henkistä totuutta. Elämänsä koulussa hän on voinut oppia pitämään arvossa joitakin periaatteita – tullut jossain suhteessa idealistiksi – mutta koko totuutta hän ei voi tuntea; muutoin hän olisi jo kasvanut ihmistä suuremmaksi. Antaumus elämälle johtaa tietoon, tosi tieto johtaa rakkauteen, ja tosi rakkaus todella aktualisoituessaan tekee ihmisestä vähitellen yli-ihmisen. Jostain tietystä asiasta suuren tiedon saavuttanut ihminen on samasta asiasta tiedon saavuttaneiden kanssa samaa mieltä, ja niidenkin kanssa joiden näkemyksiä hän ei hyväksy viimeisenä totuutena, ymmärtää hän mikä niissä on hyvää – sillä sellaista ajatusta ei olekaan, joka olisi kokonaan ja täydellisesti väärä. Väärään menneet maailmankuvat ja ideologiat ovat vain epävalmiita ja yksipuoleisia versioita totuuden jostain tietystä tai tietyistä aspekteista.
Maailma toimii paradoksin perustalta, mikä merkitsee että vastakohtaisina meille näyttäytyvät asiat ovat molemmat yhtälailla totta. Tietäjä ja viisas on ihminen, joka ymmärtää koko totuuden ja samalla sen, kuinka näitä totuuden näennäisesti ristiriitaisia aspekteja on sovellettava käyttöön eri aikoina ja kuinka ne on sovitettava toisiinsa. Koska hän on saavuttanut tämän eheän tietonsa kolminaisen heräämisen – tiedon, rakkauden ja tahdon – kautta, hän on väistämättä tullut myös eettisesti täydelliseksi ihmiseksi. Hän ymmärtää maailman olevan täynnä rakkautta ja myötätuntoa, mutta hän ymmärtää myös mikä osa säröllä, ”pahuudella”, on järjestelmässä. Se on illuusio, jonka ihmiset projisoivat itselleen omien väärään menneiden toimiensa kautta, ja joka siten ottaa näennäisesti objektiivisen muodon. Kun ihminen itse tulee hyväksi, paha lakkaa olemasta, sillä sen tosiasiallinen olemus on illusorinen.
Nämä tosiasiat – tai nimitettäköön niitä vaikkapa hypoteeseiksi – ovat eräitä niistä, jotka auttavat meitä näkemään todellisen opin ja erottamaan sen osatotuuksista. Ja koska tietyt tahot ovat esittäneet totuutta sellaisena kuin se on eikä sävyttyneenä tai muotopuolena, me tietysti seuraamme suurella kiitollisuudella ja pidämme suurena aarteenamme tällaisia itse valittuja auktoriteetteja, jotka auttavat meitä ymmärtämään totuutta. Tässä ei tarvita mitään sokeaa uskoa, kyse on yksinkertaisesti syvällisen paneutumisen mahdollistamasta erottelukyvystä, ei vain älyyn, vaan älylliseen havaintoon ja elämänkokemukseen yhdessä pohjautuvasta.