Häpeä

© Nefastos 2020

”Ne, jotka häpeävät sitä, mikä ei ole häpeällistä, eivätkä häpeä sitä, mikä on häpeällistä, joutuvat kärsimyksen tilaan, sillä he ottavat omikseen vääriä näkökantoja.”

– Dhammapada ¹

Häpeä on useimmille meistä suomalaisista valitettavan tuttu tunne, ja sen taustalla on korostunut itsetarkkailevuuden piirre. Muistammehan vitsin norsusta, johon kukin eri kansallisuus suhtautuu omalla tyypitetyllä tavallaan, ² ja josta suomalainen mietti: ”Mitäköhän tuo norsu minusta ajattelee?” Näin kuvattuna tunne on humoristinen eikä erityisen ylentävä. Sen taustalla on kuitenkin aidosti kehittävä piirre: korostunut itsereflektio, korostunut pohdiskelu itsen ja yhteisön välisestä suhteesta. Tällaista säälimätöntä itsetutkistelua tarvitaan, jos ihminen aikoo todella päästä perille syvemmästä itsestään, tuntea itsensä, ³ ja pysytellä niin absoluuttisen rehellisenä kuin mahdollista. Sillä jos suomalaiselle rehellisyydelle nauretaankin, silloin häpeä jää yksinomaan naurajille. Mikään muu ominaisuus ei ole elämässä, aivan erityisesti okkulttisessa elämässä, yhtä olennaisen tärkeää kuin totuudellisuus. ⁴

Itsereflektio on kuitenkin kritiikkiä, ja kritiikin miekka on kaksiteräinen: sivaltaessaan se leikkaa myös pitelevää kättä. Milloin häpeän tunto muuttuu elämää herpaisevaksi, luontevaa toimintaa estäväksi, siitä on tullut työkalun sijaan kidutusväline. Argarizimissa olen esittänyt ajatuksen siitä, että häpeä ei ole viime kädessä muuta kuin seitsemännen kuolemansynnin, Ylpeyden, eräs ilmentymismuoto. Nämä kaksi näennäistä vastakohtaa ilmaisevat molemmat kokemusta siitä että minä olen erityinen, että minä (tai joku muu) yksilönä ei kuulu sellaisenaan muiden yhteyteen, vaan on sen säännöille liikaa tai liian vähän. Tällainen vaikea tunne erillisyydestä liittyy olennaisesti Azazel-mysteeriin, syntipukin salaisuuteen, ja siinä on hyvin monta sisäkkäistä tasoa. Sekä ylös korotettu että maahan painettu minän tunto ovat molemmat samaa ”separatismin suurta harhaoppia” ⁵, jonka mukaan yksilö ei ole yhtä ja samaa kokonaisuutta kuin muu maailma, vaan voidaan ajatella keskipisteeltään erilliseksi.

Häpeäntunto korostuu uudenlaisella tavalla nykymaailmassamme, jossa uutena ihanteena on tullut esiin altistava näkyvyys ja yhä useampiin kohdistuva esilläolon vaade. Sosiaalista suojaa kaipaamaton henkilö on kuitenkin harvinainen lintu. Evoluutiotutkijat ovat esittäneet, että hyvin värikäs ja näyttävä höyhenistö on eräänlainen julkean onnistumisen merkki: se viehättää ilmaisemalla kantajansa kykenevän selviämään ilman suojaväritystä. Ihmiskunnan kehitettyä teknisen ja kulttuurisen murroksen kautta näennäistä avoimuutta, seurauksena on samantapainen suojavärityksen poistuminen, tai sen värien helakoituminen. Tästä seuraa häpeän korostuminen useampaa ei kautta: toisille näkyvyydestä, toisille sen puutteesta. Syynä ei ole värikylläisyys sinänsä – astraaliaikamme cauda pavonis ⁶ on lähtökohtaisesti neutraali ja jopa kaunis ilmiö – vaan sosiaalinen paineistuminen. Häpeän tuskastuttama ihminen on jäänyt kiinni kokemukseensa todellisesta tai kuvitellusta sosiaalisesta leimautumisesta. Pelko itsessään on realistinen. Aikamme on muuttunut paitsi näkyväksi ja julkiseksi, myös julkeaksi ja kiireiseksi. Kulttuurisesti elämme vauhtisokeuden aikaa, jossa elämää ajetaan eteenpäin niin nopeasti, että alle jää kaikenlaista. Hektisessä, paineistetussa, vastakkainasettelevaa ja yliajavaa suosivassa kulttuurissa onnistuvat ihmiset, joissa herkkyys, empatia ja aito itsereflektio ovat vajavaisesti kehittyneet: jotka kykenevät vakuuttamaan itsensä siitä omasta tarpeellisuudestaan, jolla meidän nykyään toivotaan itseämme esiintuovan – oli se totta tai ei.

Herkkä ja älykäs yksilö voi kuitenkin tosiasiassa kokea olevansa tarpeeksi vain jos se on hänelle kyllin riittävästi ja kyllin varhaisessa vaiheessa epäämättä osoitettu. Ellei ole, tai jos tämä kokemus on elämän kolhuista myöhemmin päässyt säröilemään, se täytyy rakentaa uudelleen aidolla, myötätuntoisella rakkaudella. Tämä on tekijä jota ei pysty korvaamaan millään muulla. Ainoastaan aito, kohtaava, arvostava, toisesta iloitseva rakkaus voittaa häpeän. Mutta entä jos tällaista arvostusta joko ei saa osakseen, tai – jos sitä ei osaa vastaanottaa? Kummassa tahansa näistä tapauksista on turha yrittää taivuttaa itseään olemaan yhä enemmän ja yhä useammille mieleinen, kelvatakseen sitä kautta itselleen. ⁷ Näin päin ei asiaa voi onnistuneesti lähestyä; päin vastoin ihailtu idoli muuttuu sitä yksinäisemmäksi, painuu sitä syvemmälle masennukseen ja häpeään, mitä enemmän hän loittonee itsestään pyrkimällä ensisijaisesti miellyttämään muita. Muita kuuluukin miellyttää – kompromissittomassa itsekkyydessä ei ole mitään upeaa –, mutta vain omalla tavallaan, itse tietoisesti valituin kompromissein, joiden takana pystyy yhä seisomaan ryhdikkäänä. Ratkaisu ei kuitenkaan ole ensisijaisesti näissä kompromisseissa, niin tärkeitä kuin ne ovatkin, vaan positiivisessa itsensä toiseuttamisessa.

Mitä tällainen ”itsen toiseuttaminen” tarkoittaa? Se on oman minän asettamista samalle viivalle muiden kanssa, ei enää kouristuksenomaisesti itsellemme kuuluvana minänä, joka aarteesta on jo muuttunut loputtomasti vieriteltäväksi Sisyfoksen kiveksi, hyvin istuvasta nahkavaatteesta Nessuksen myrkkyviitaksi. Kukin meistä on, huvittavaa ja karmaisevaa ja kuitenkin itsestäänselvää, kaikille muille ihmisille jotakin toissijaista. Ottakaamme siis hieman näkökulmaa tähän pystyasennossa kulkevien eläinten sosiaalipsykologiseen maailmaan, jossa elämme: nuo kaikki ihmiset, joista minä olen yksi, ovat todellakin jotain varsin katoavaista, jopa hassunkurista. Mutta siinä ei ole itsessään mitään nöyryyttävää, sillä tällainen luonto on, eikä ole mitään muuta merkityksekästä sosiaalista taustaa, jota vasten meitä tuomittaisiin. Elämän tragikomediassa olemme kaikki samalla viivalla.

Profaani maailma ei tunnusta mitään muuta kuin tämän ”katoavaisen ja hassunkurisen” maailman, ja joutuu esittämään omat vastauksensa elämän mielekkyyden pulmallisuuteen. Noihin pohdintoihin meidän ei tässä yhteydessä tarvitse mennä. Esoteristi nimittäin ei koe maailman tyhjenevän eläimellisyyteen, vaan näkee itseyttä minän takana. Näitäkin sanoja kirjoittaa olento, joka vain yhdelle ihmiselle on samaistuttava ”minä” ja kaikille muille jotakin muuta, toisarvoista ja abstraktia. Tuo kirjoittava olento on, kuten muutkin ihmiset, ”hauraasti sirpaloituva psykologinen kollaasityö keskeneräisistä aineksista” ⁸. Ihmisinä me olemme kaikki varsin heikkoja, jopa satunnaisia olentoja, joihin ovat jälkensä jättäneet lukemattomat elämän kolhaisut, epäonnistumiset, vaaralliset ja satunnaiset onnistumiset, liiat tai liian vähät kompromissit, sukurasitteet, toteutumattomat tai huolimattomat toiveet, ja niin edelleen. Okkultistille on tärkeää nähdä tämä minän ehdoton hauraus, mutta ei tavalla jolla uskovaiset siihen suhtautuvat, ”synnintuntona” tai vastaavana vastuunpakona. Jos ”minä” on tehnyt syntiä, se ei ole muuhun kyennyt, ja syy on jotakin kollektiivista, luonnollista, ja ymmärrettävää. ”Minä” on, kuten sanottua, jotakin melkeinpä koomista: kuorellinen, ei ytimellinen osamme. Minän haurauteen voi ja tulee yrittää suhtautua ikään kuin myötätuntoisella huumorilla; ponnistellen parhaimpaan, mutta hyväksyen elämän kokeissa kiitettävän arvosanan sijasta myös hyvän, tyydyttävän tai jopa välttävän. Olennaista on ponnistus, intentio, kuten niin usein on todettu.

Kuitenkin on olemassa joku, joka havaitsee tämän; joku, joka kykenee tarkkailemaan persoona-minää melko neutraalisti. ⁹ Tunteeko tuo sisäinen katsoja, mystinen silmä, ylpeyttä tai häpeää? Jos se tuntisi, se yhä sekoittaisi itsensä tuohon tarkkailemaansa eläimeen. Ei; sisäinen Ego, mestari meissä, ei koe omaa holhokkiaan kohtaan mitään lukkarinrakkautta, kuten ei katkeruuttakaan. Tuo Ego on täydellisen neutraali, ja juuri tämän lahjomattomuutensa vuoksi sitä on nimitetty Saatanaksi, kylmäksi tuomariksi. ¹⁰ Sisäinen mestari on Saatana, koska Hän on ylivertainen vastustaja kaikille pienen minuutemme luomille harhautuksille. Ihmeellistä kyllä, tämä merkitsee myös liiallisen ankaruuden vastustamista! ¹¹

Tässä on satanistisen okkultismin ”iloinen sanoma”, ”Saturnuksen evankeliumi”. Kun ihminen tekee parhaansa, hänellä ei ole mitään syytä hävetä. Ja ”surusanoma” puolestaan on: ellei ihminen tee parastaan, mikään vapahtaja ei tule häntä vapahtamaan hänen itsensä itselleen luomasta inertian ja itsesyytösten helvetistä. Päin vastoin, mitä syvemmälle apatiaan asettaudumme, sitä enemmän itsesyytökseen meillä on aihettakin, sillä meistä on tullut maailman kantajien sijaan kannateltavia. Mitä tahansa New Age -saarnaajat väittävätkin, me emme koskaan tule kosmokraattoreiksi, Voimiksi luonnossa (maagikoiksi), ellemme tule sellaisiksi ensin itsessämme ja omassa psyykessämme, suhteessamme sisäisiin haasteisuuksiin, varsin arkisiinkin sisäisen piinan muotoihin. Mestari ei aseta meille mitään muuta vaadetta kuin tuon ikuisen ”Yritä!”, mutta se vaade on esitetty absoluuttisesti, joka päivälle, jokaiseen hetkeen. Vain ponnistus voi luoda ihmisen.

Kristillinen teologia on jo hyvin varhaisessa vaiheessa vääristänyt alkuperäisen opetuksen ns. synnistä – olennaisesta väärinteosta – ja sen anteeksiantamisesta. Kokemus syntisyydestä, väärin tekemisestä ei vain ihmisiä vaan ikään kuin maailmaa itseään vastaan, on kuin vääntynyt versio elämän eettisestä vaatimuksesta. Sen pohjalla on oikea näkemys siitä, että ihmisen tulee elää mahdollisimman oikein ja hyvin, ja että tällaisessa ponnistuksessa epäonnistumisesta tai sen tekemättä jättämisestä on negatiiviset seurauksensa. Valitettavasti juutalaiskristillinen uskonto on vääntänyt opin syntien anteeksi antamisesta täysin kieroon. Alkuperäinen esoteerinen opetus on anteeksiannosta, luonnollisesti ja väistämättä, yhtäpitävä ihmisen psykologisen rakenteen kanssa, ja se kuuluu seuraavasti: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi; sillä millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan; ja millä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan.” ¹² Toisin sanoen, me voimme antaa anteeksi toinen toisillemme, ja (vain) sillä tavoin itse saada anteeksiannon omalta sisäiseltä syyttäjältämme. Ei ole mahdollista olla ankara toisille, lempeä itselleen: sisäinen silmä ei nuku, vaan näkee tällaisen tekopyhyyden, ja vaatii siitä salassa tilille. Yhtä järjetöntä ja salassa ylpeilevää on antaa anteeksi toisille, mutta ei itselleen. Mitä silloin kuvittelemme olevamme?

Korostunut häpeän tunne on usein pitkällistä kesyttämistä vaativa sisäinen reaktiotapa. Sitä voidaan käsitellä opettelemalla hyväntahtoisuutta ja aitoa tuomitsemattomuutta, ensin muita ihmisiä kohtaan, ja sen jälkeen omaa toiseutettua persoonallisuuttamme kohtaan. Me emme voi olla ankaria muille olematta salaa hyvin ankaria itsellemme, emmekä me koskaan myöskään voi olla täysin ankaran ihanteen mittaisia itse: ihminen, inkarnoitunut olento, on epätäydellinen. Mutta tuo epätäydellisyys on nähtävä eläimen epätäydellisyydeksi, joka sittenkin on omanlaistaan täydellisyyttä, täydellisyyttä omassa essentiaalisessa olemisessaan. Kenellekään ei tulisi mieleen syyttää käärmettä sen kyvyttömyydestä lentää, tai lintua sen kyvyttömyydestä luoda nahkaansa. Päästäinen voi olla täydellinen päästäinen ilman leijonan voimia. Tällainen oivallus meidän tulee saavuttaa suhteessa myös omaan inhimilliseen temperamenttiimme: vaatia itseltämme parasta kykyä olla oma itsemme, ei parasta kykyä olla kokonaan toisen temperamentin ihminen. ¹³ Tämän vuoksi itsetuntemus on niin olennaisen tärkeä kyky ihmiselle.

Itsetuntemus seuraa tarkkaavaisuudesta, mutta tarkkuus ei ole pelokasta vikojen etsimistä. Etsiä aina asioista vikoja on yhtä järjetöntä ja haitallista kuin selitellä vikoja pois asioista joissa niitä on: se on omanlaistaan uskovaisuutta, vaikka ilmeneekin näennäisesti kääntyneenä uskona kritiikin arkkityypin vapahtavuuteen. Kumpikaan näistä, kritiikin ylipainottaminen tai kritiikin huomiotta jättäminen, ei yksinään riitä. Vasta kun molempia pyritään rakentamaan yhdessä, saavutetaan tasapaino, kannatteleva maaperä, sellainen humus, joka on paitsi humiliteettia myös humaniteettia, ihmisyyden tasapainoisuutta. Itsen tuntemus on siten intuitiivinen balanssi itsen tunnosta, ja itsetunto on merkityksekkään elämän perusta.

Kuten ”liiallisen itsetarkkailun sairaus” ¹⁴ on jo lähellä esoteerisesti voimaannuttavaa itsetuntemusta, samoin haavautunut itsetunto on lähellä taiteellista nerokkuutta. Nämä tekijät kulkevat usein yhdessä, ja herkän ihmisen on tehtävä paljon työtä pitääkseen potentiaalisesti positiivinen itsetarkkailunsa hyväätekevänä. Jos tarkkailu alkaa siirtyä patologiseksi, tällaisen itsekidutuksen välineen voi kyseenalaistaa pohtimalla sitä, voimmeko lopulta koskaan tavoittaa aidoimpia ongelmallisuuksiamme. Väärä perfektionismimme on nimittäin aina rakennettu sellaiseksi epäjumalankuvaksi, joka teoriassa täydellisenä ilmentyessäänkin paljastuisi muille kuitenkin yhä epätäydelliseksi. ”Särö täydellistää”, ja monet sellaisista tekijöistä joita itsessämme tahtoisimme muuttaa omaksi ihannekuvaksemme, ovat itse asiassa terveempiä ja parempia muodossa jota emme ole pystyneet absoluuttisella kontrollilla mutiloimaan. Silmässä itsessään on särö, rikka, niin kauan kuin mieli tuomitsee ylenmääräisen ankarasti. Tämä on psykologinen fakta ja asia, josta ei pääse eroon. Siten niin kauan kuin tuomitsemme itseämme korostuneesti, tuomitsemme itseämme itse asiassa vääristä asioista: siinä epäluultavassa lopputulemassa että neuroottinen pakottautumisemme onnistuisi lopulta tekemään itsestämme ihanteemme mukaisen, emme olisi sen lähempänä ihannetta sellaisena kuin ihanne objektiivisesti ilmenee. Neuroottinen perfektionismi on mielen vika, jossa häpeä ilmenee ylpeytenä ja ylpeys häpeänä.

Tämän solipsistisen kuplan voi puhkaista vain ymmärrys siitä, että mustat pisteemme ovat todellakin suoran kontrollin, suoran havainnon saavuttamattomissa: ne on parannettava epäsuoralla toiminnalla, rakkaudella. Ihminen joka oppii antamaan anteeksi muille – ei hillittömästi ja suinpäin, vaan aidosti läpikäytävän sisäisen prosessin kautta – saa anteeksi omalta sisäiseltä syyttäjältään ja syyllistäjältään. Mutta asioiden antaminen anteeksi todella vaatii puolestaan, paradoksaalisesti, vahvuutta itseltämme. Se vaatii kykyä asettua ikään kuin vahingoittavien tekojen ulottumattomiin, itsenäisiksi olennoiksi, näennäisesti kuin muiden yläpuolelle. Ihmisen mieli on siten kuin koan: meidän on omalta jalustaltamme koko ajan laskeuduttava muiden luo, ja kuitenkin juuri tässä laskeutumisessa me koko ajan kohoamme yhä omalakisemmiksi, sisäisesti vahvemmiksi sieluiksi, kohti sitä aitoa yksilöllistä vahvuutta, jonka kaunis kukinto on adepti, syvemmän Itseyden saavuttanut ja siihen tukeutumaan kykenevä yksilö.