© fra Obnoxion 2012
”Kunnianarvoisimpien mestarieni joukkoon lukeutuvat teurastaja, prostituoitu sekä ryöväri.” – Kyabjé Künzang Dorje Rinpoche
Tämä kokonaisuus syntyi halustani jakaa lukijamme kanssa erään rakkaimmista tarinoista, joka on Alexandra David-Neelin teoksessaan ”Magic and Mystery in Tibet” jakama kokoelma tarinoita vihkimyksistä. Itselleni tämä tarina on terapeuttinen, eikä sen teho ole vähentynyt yhä uusilla lukukerroilla. Erityisesti tämän terapeuttisen vaikutuksen toivoisin pystyväni välittämään.
Tarina voi kuitenkin olla monelle mielenlaadulle vaikeasti sulatettavissa. Sen tarinat ovat uskomattomia, ja sen kuvasto usein hämmentävää. Niinpä käännöksen ympärille syntyi hyvin spontaanisti joitakin kommentteja, joissa pyrin ennakoimaan kysymyksiä joiden luulen lukijassa heräävän.
Prosessin vaiheista syntyi lopputulos, joka nyt on annettu lukijamme arvioitavaksi. Ennen kuin alamme varsinaisen tarinamme, vielä sananen tekstikokonaisuuden hahmoista & teemoista.
Alexandra David-Neel (1868 – 1969) ehti nuorella iällä kuulua jonkin aikaa Teosofiseen seuraan, mutta jätti sen taakseen, ja kunnostautui eräänä ensimmäisistä länsimaalaisista joka oli vieraillut silloin ulkomaalaisilta kielletyssä Tiibetissä. Alexandra vietti suuren osan elämästään itämailla, missä hän muun muassa tapasi kolmannentoista Dalai Laman kahdesti, ja keräsi monia kokemuksia, joihin lukeutuu hyvin aitoja vihkimyksiä sekä todellisia saavutuksia. Hän kuoli yli 100-vuotiaana, ja hänen tuhkansa ripoteltiin Gangesiin pyhän Varanasin kaupungissa 1973. Hänen pyhyytensä neljästoista Dalai Lama on sanonut David-Neelista, että hän tunsi todellisen Tiibetin.
Itse ajattelen Alexandran olleen yksi niistä huomattavista naisista, joita juuri Teosofisen seuran sisällä ja liepeillä niin runsaasti riitti. Tämä on varmasti eräs seuran arvokkaimmista läpimurroista ja sen vaalimisen arvoinen perintö, eli malli henkisen orientaation jäsentymisestä muotoon, jossa naisella on mahdollisuus toteuttaa aktiivisesti potentiaalinsa.
Varsinaisessa käännöskertomuksessa kohtaamme ensin joitakin myyttisiä hahmoja, erityisesti buddhalaisen Kagyu-perinteen mestareita kuten Tilopa ja Naropa. Näiden mahasiddhojen tarinat kuuluvat oikeutetusti suurimpien tarinoiden joukkoon mitä uskonto tuntee.
Tämä jälkeen me saamme tutustua kahteen uuden ajan pyrkijään, Yeshesiin ja Karmaan. Ensimmäisen pyrkijän tarina on hyvin tyypillinen esimerkki, jossa pyrkijä tunsi perinteet ja tiesi mitä tavoitteli. Sen sijaan koko tarinan sympaattisin hahmo, Karma Dorjee, on kouluampujan sielunelämällä varustettu nuorukainen, jonka henkisen polun ihmeellisiin vaiheisiin kulminoituu koko pitkän tarinan lääkitsevä vaikutus.
Olen jakanut varsinaisen käännöstekstin viiteen osaan helpottaakseni pitkä kokonaisuuden lukemista, sekä siihen liittämieni alaviitteiden käyttämistä.
Loppusanoissani, joille olen antanut otsikon ”Joogien Dakinit”, olen pyrkinyt keräämään esimerkinomaisesti joitakin seikkoja, jotka voisivat auttaa lukijaa ymmärtämään lukemiensa tarinoiden maailmaa ja kuvastoa.
Kokonaisuuden otsikko ”Gurujooga & yhden elämän aikana saavuttaminen” summaavat ne teemat jotka haluan erityisesti nostaa esiin käsiteltävistä aiheista. Tahtoni on tuoda nämä seikat osaksi vasemman käden polun määritelmiä.
Eräs vasemman käden polun alkuperäisistä merkityksistä on niin kutsuttu ”lyhyt polku” tai ”nopea polku”. Lyhyesti sanottuna tällä tarkoitetaan polkua, jossa pyritään saattamaan täydelliseen onnistumiseen pitkä henkisen evoluution etappi yhden inkarnaation aikana. Tähän valtavaan harppaukseen pyritään hyvin epätavallisten ja äärimmäisten menetelmien avulla.
Länsimaisen lukijan voi olla vaikea käsittää kuinka järisyttävästä saavutuksesta on kysymys, sillä hänen maailmaansa muokkaa jatkuvasti vahva käsitys siitä että ihmisellä on saavutuksilleen varattuna yksi elinikä. Aiheemme alustava ymmärtäminen vaatisi kykyä omistautua itseään ja sukupolveaan suuremmille tavoitteille, ja kykyä samaistua valtaviin ja moniulotteisiin kokonaisuuksiin elävällä tavalla.
Vielä merkityksellisempi ja, jos mahdollista, vaikeammin omaksuttava asia on gurujoogan käsite. Vaikka länsimaissa voikin olla vaikeata toteuttaa perinteistä gurun ja oppilaan mallia, on menetelmän perusta kuitenkin validi. Julistautuminen vapaaksi auktoriteeteista on juuri sellaista huulien puhetta joka ei merkitse mitään. Ihminen on aivan loputtoman kuuliainen mitä lukemattomimmille tahoille, joista useat ovat selkeästi ali-inhimillisiä. On vaikea nähdä ihmiselle välitöntä mahdollisuutta mihinkään vakavasti otettavaan riippumattomuuteen, vaan asteittainen prosessi vaikuttaa realistisemmalta.
Gurujoogassa on nähtävissä tällainen lähtökohta, sillä siinä ihminen pyrkii minimoimaan auktoriteettiensa määrän, ja valikoimaan auktoriteetin laadun niin että se varmimmalla ja nopeimmalla tavalla johtaa aitoon riippumattomuuteen.
Gurun ei tarvitse olla inhimillinen, eikä se usein sitä länsimaiselle ihmisellä voikaan olla, ei ainakaan nykyaikana. Mutta on hyvin epätavallista että ihminen selviää hukkumatta ilman mitään auktoriteettia. Ihminen voi pysyä pinnalla abstraktin periaatteen varassa, mutta tässäkin tapauksessa kysymykseen on tultava tietyssä pisteessä tinkimätön kuuliaisuus, uhrivalmius sekä usko. Nämä gurujoogan metodit pätevät, oli omistautumisen taho sitten abstrakti, inhimillinen, tai jotain siltä väliltä.
Miten tahansa gurujoogaan suhtaudumme, toivon tämän artikkelikokonaisuuden myötä tulevan selväksi, ettei kaikkien auktoriteettien hylkääminen tai loppumaton kyseenalaistamisen kehä voi yksinään olla vasemman käden polun määritelmä. Muutenkin, kun auktoriteettia kyseenalaistetaan, olisi hyvä pitää molemmat vaihtoehdot aidosti avoinna.
Tämä riittänee alustukseksi. Mutta ennen tarinan alkua, vielä sananen tekstisarjan lähdeteoksista. En ole maininnut lähteitäni juuri missään kohtaa erikseen, vaan olen päättänyt listata ne tämän alustuksen loppuun. Muutenkin vapaamuotoisen kokonaisuuden, joka julkaistaan ainoastaan verkossa, tuskin on tarpeellista pyrkiä täyttämään akateemisia vaatimuksia. Jatkuvat alaviitteet vain häiritsevät tarinan virtaa. Jaankin tarkan kirjan lähdeteoksistani, paitsi antaakseni kunniaa sinne minne kunnia kuuluu, valikoimaksi hyödyllisiksi teoksiksi aiheestamme lähemmin kiinnostuneelle:
Beer, Robert: ”The Encyclopedia of Tibetan Symbols and Motifs” (Shambhala, 1999)
Dalton, Jacob P.: ”The Taming of Demons –Violence and Liberation in Tibetan Buddhism” (Yale University Press, 2011)
David-Neel, Alexandra: “Magic and Mystery in Tibet” (The Book Tree,1929;2000)
Dorje, Rig’dzin: ”Dangerous Friends: The Teacher Student Relationship in Vajrayana Buddhism” (Shambalah, 2001)
Downman, Keith: ”Masters of Mahamudra: Songs and Histories of the Eighty-Four Buddhist Siddhas” (State University of New York Press, 1986)
Duricková, Mária: ”Tsaarintyttären merkki” (Otava, 1982)
Evola, Julius: “The Yoga of Power – Tantra, Shakti, and the Secret Way” (Inner Traditions, 1992)
Govinda, lama Anagarika: “Foundations of Tibetan Mysticism” (Weiser, 1969)
Gray, David B.: ”The Cakrasamvara Tantra (The Discourse of Sri Heruka) – A Study and Annotated Translation” (Columbia University Press, 2007))
Gyaltsen, Khenpo Könchog & Huckenpahler, Victoria: “The Great Kagyu Masters – The Golden Lineage Treasury” (Snow Lion, 1990; 2006)
Gyatso, Janet: ”Apparitions of the Self: The Secret Autobiographies of a Tibetan Visionary”(Princeton University Press, 1998)
Hyttiäinen, Tiina: ”Salatut sanat – buddhalainen hämärä kieli” (Artikkeli julkaistu teoksessa: Ketonen, Pyysiäinen & Sjöblom: ”Uskonto ja ihmismieli – Johdatus kognitiiviseen uskontotieteeseen”, (Gaudaemus, 2008))
Rinpoche, Tenzil Wangyal: ”Tibetan Yogas of Dream and Sleep” (Snow Lion, 1998)
Shaw, Miranda: “Buddhist Goddesses of India” (Princeton University Press, 2006)
Simmer-Brown, Judith: ”Dakini’s Warm Breath – The Feminine Principle in Tibetan Buddhism” (Shambhala, 2001)
Singh, Rana P.B (ed.): ”Sacred Geography of Goddesses in South Asia – Essays in Memory of David Kinsley” (Cambridge Scholarship Publishing, 2010)
Snellgrove, David: ”The Hevajra Tantra – A Critical Study” (Orchid Press, 1959;2010)
White, David Gordon: ”The Kiss of the Yogini – ’Tantric Sex’ in its South Asian Context” (The University of Chicago Press, 2003:2006)
”MAGIC AND MYSTERY IN TIBET”
Alexandra David-Neel 1929
(The Book Tree, 1932, Chapter V: “Disciples of Yore and Their Contemporary Emulators”, sivut 167 – 198)
I
Kuvaukset tapahtumista miten mystiset opettajat hyväksyvät oppilaansa, näiden ensimmäisistä noviisivuosista, opettajien heille järjestämistä koetuksista, sekä merkillisistä tilanteista joiden hetkinä oppilaat kokevat hengelliset valaistumisensa antaisivat runsaasti materiaalia miten kummalliselle romaanille tahansa. Satoja tällaisia ihmekertomuksia, joko muinaisia tai hiljattain tapahtuneita, jotka välittyvät suullisena perintönä, tunnettujen lamojen elämänkerroissa, tai jopa silminnäkijätodistuksina, liikkuu laajalti kaikkialla Tiibetissä.
Kun näitä hämmästyttäviä ”Kultaisia Legendoja” käännetään vieraille kielille, ja luetaan kaukaisissa maissa joiden tavat, ajatusmallit sekä fyysiset piirteet ovat hyvin erilaisia Tiibetiin verrattuna, niiden lumovoima jokseenkin vesittyy. Mutta kun ne kerrotaan uskovaisella paatoksella luostarihuoneen chiera oscurassa, tai erakkoluolan kivikaton suojassa, paljastuu Tiibetin todellinen sielu kaikessa salavoimaisessa alkuperäisyydessään, täynnä kätketyn tiedon ja henkisen elämän janoa.
Ensimmäiseksi aion jakaa kanssanne fantastisen ja vertauskuvallisen kertomuksen Tilopan initiaatiosta. Vaikka hän itse oli kotoisin Bengalista, eikä koskaan ylittänyt Tiibetin rajaa, häntä pidetään Kagyudpan, erään merkittävimmän ”punahattujen” lahkon henkisenä vanhaikäisenä. Voisin lisätä että tämä on juuri se lahko jonka luostarissa lama Yongden aloitti noviisina varhaisessa kahdeksan vuoden iässä.
Tilopa oli istuutunut lukemaan filosofista tutkielmaa kun iäkäs kerjäläiseukko ilmestyi hänen taaksensa, ja lukien tai teeskennellen lukevansa muutaman rivin Tilopan olan yli, kysyi sitten yllättäen: ”Ymmärrätkös ollenkaan mitä siinä lueskelet?” Tilopa närkästyy. Mitä tämä noita-akka kuvittelee esittäessään näin hävyttömän kysymyksen? Mutta nainen ei anna Tilopalle aikaa ilmaista närkästystään, vaan sylkäisee hänen kirjansa päälle. Tällä kertaa Tilopa hätkähtää pystyyn. Kuinka tuo paholaismainen heittiö julkeaa sylkäistä päin Pyhää Kirjoitusta? Vastaukseksi Tilopan kiivaille moitteille nainen sylkäisee vielä toisenkin kerran, lausuu sitten sanan jota Tilopa ei ymmärrä, ja katoaa paikalta. 1
Jostain syystä tuo naisen lausuma sana, joka oli Tilopalle vain merkityksetön äännähdys, rauhoitti hänen suuttumuksensa. Epämiellyttävä tunne valtaa hänet. Epäluottamus, sekä epävarmuus tietojensa tasoa kohtaan valtaavat hänen mielensä. Onhan niin ettei hän välttämättä olekaan ymmärtänyt lukemansa tutkielman oppia, tai ylipäänsä mitään oppia, vaan on aivan loputon typerys. Entä mitä se kumma nainen sanoi? – Minkä sanan hän lausui, kun Tilopa ei sitä tuntenut? Hän haluaa tietää mistä on kyse. Hänestä tuntuu että hänen on pakko.
Niin Tilopa alkoi etsiä tuota vanhaa naista. Pitkien vaellusten ja paljojen ponnistelujen jälkeen hän lopulta löysi naisen yksin öisestä metsästä (toiset sanovat että hautausmaalta). Nainen istu yksinään, ja hänen ”punaiset” silmänsä hohtivat kuin kuumat kekäleet. Tapaaminen johti keskusteluun jonka aikana Tilopalle kävi selväksi, että hänen tulisi matkustaa Dakinien maahan, ja tavat siellä dakinien kuningatar.
Tien päällä Tilopaa vartosivat lukemattomat vaarat: kuilut, raivokkaat kaatosateet, verenhimoiset pedot, harhaanjohtavat kangastukset, aavemaiset ilmestykset, nälkäiset demonit. Jos hän antoi pelolle ylivallan, tai erehtyi kapealta, langanohuelta polulta joka kiemurteli läpi tuon kammottavan maan, hän joutui hirviöiden kynsiin. Jos hän nälän tai janon ajamana joi kirkkaista lähteistä tai söi yhden hedelmistä, joita roikkui puista runsaasti aivan käden ulottuvilla, tai jos hän antoi periksi kauniille neidoille jotka kutsuvat häntä kisailemaan kanssaan miellyttäviin lehtoihin, hän joutui hämmennyksen valtaan ja kadotti tiensä. Hän oli kuitenkin saanut vanhalta eukolta suojakseen taikasanat, joita hänen tuli toistella tien päällä, keskittyen sanoihin täydellisesti, ilman että hän puhuisi tai kuulisi mitään muuta.
Toiset uskovat että Tilopa aivan kirjaimellisesti taittoi tuon yliluonnollisten illuusioiden täyttämän matkan. Taas toiset, jotka tuntevat tarkemmin ne erityyppiset kokemukset jotka liittyvät tiettyihin transsitiloihin, näkevät Tilopan matkakertomuksessa psyykkisiä ilmiöitä.
Joka tapauksessa, Tilopa näki lukemattomat näyt jotka olivat kammottavia tai houkuttelevia, hän taisteli tiensä halki kallioisten rinteiden sekä vaahtoavien jokien, hän tunsi jäätyvänsä kinosten keskellä, palavansa hiekkaisilla aroilla, mutta hänen keskittymisensä taikasanaan oli rikkomatonta. Lopulta hän saavutti dakinien linnan, jonka vaskiportit hehkuivat kuumuuttaan. Hirviömäisen suuret syöjättäret avasivat suitaan ammolleen ahmaistakseen Tilopan. Puut, jotka kantoivat aseita oksissaan, tukkivat häneltä tien. Silti hän astui sisään lumottuun palatsiin. Siellä lukemattomat, ruhtinaalliset huoneet muodostivat labyrintin. Tilopa kuitenkin selvitti tiensä kuningattaren huoneistoon.
Siellä istui valtaistuimellaan kaunis keijukainen, joka oli koristautunut ihanin jalokivin, ja keiju hymyili urhealle pyhiinvaeltajalle tämän astuessa sisään. Mutta Tilopaan keijukaisen ihanuus ei tehnyt vaikutusta, vaan hän nousi valtaistuinta kohti yhä mantraansa toistellen, riisti keijulta tämän voimalliset jalokivet, polki jalkojensa alle keijun kukkaseppeleet, repi vielä pois keijun silkkivaatteet ja kultaviitan, ja keijun lojuessa alastomana murskatulla valtaistuimellaan, teki Tilopa keijulle väkivaltaa. 2
Tämän tyyppiset dakinin kukistamiset joko väkivaltaisesti tai mantran avulla ovat toistuva teema tiibetiläisessä mysteerikirjallisuudessa. Ne ovat allegorioita, jotka viittaavat totuuden oivaltamiseen, sekä eräänlaiseen psyykkiseen työvaiheeseen hengellisessä itsen kehityksessä.
II
Tilopa välitti tämän oppinsa Narotalle, oppineelle Kashmirin brahmaanille, ja Narotan tiibetiläinen oppilas – lama Marpa – toi opin omaan maahansa. Marpan tunnetuin oppilas oli anakoreetti ja runoilija Milarespa, joka vuorostaan välitti opetuksen opetuslapselleen Dagpo Lhajeelle. Tämä vihkimyslinja on edelleen olemassa, ja se tunnetaan nykyisin Kagyudpa-lahkon nimellä. Narotan elämäntarina tarjoaa meille viihdyttävän kuvauksen – ei lainkaan niin puhtaasti kuvitteellisen kuin voisi luulla – niistä koetuksista joita mestari voi järjestää oppilaalleen opastaessaan ja ohjatessaan tätä ”Lyhyellä Polulla”.
Lyhyt tiivistelmä antanee käsityksen mistä on kysymys:
Narota – tai Naropa, kuten tiibetiläiset häntä kutsuvat – oli kashmirilainen brahmaani joka eli 900-luvulla. Naropa tunnettiin oppineena filosofina, mutta hänen uskottiin olevan myös korkeita saavutuksia magiassa. Kerran eräs rajah jolle hän toimi kappalaisena, loukkasi Naropaa syvästi, ja hän päätti kostaa ruhtinaalle salatieteellisellä menetelmällä. Tarkoituksensa mukaisesti hän sulkeutui syrjäiseen taloon, ja aloitti maagisen prosessin nimeltä dragpoidubthab, jonka tarkoitus on aiheuttaa kuolema tai vakava vamma.
Naropan suorittaessa riittiään ilmestyi maagisen diagrammin kulmaan keijukaisäiti, joka kysyi Naropalta tiesikö hän pystyvänsä lähettämään rajahin hengen tästä maailmasta onnellisempaan paikkaan, tai kenties herättämään tämän kuolleista takaisin ruumiiseensa. Naropan oli tunnustettava, ettei hän sellaiseen kyennyt. Tällöin keijukaisäidin ilme muuttui kovaksi, ja hän nuhteli Naropaa tämän kammottavasta suunnitelmasta. Keijukainen ilmoitti, ettei kellään ollut oikeutta tuhota, ellei hän ole kykenevä palauttamaan tuhottua olentoa entiseen tilaansa, tai lähettämään tätä parempaan paikkaan. Rikollisen ajatuksensa johdosta, keijukainen lisäsi, Naropa tulisi syntymään seuraavassa elämässään erääseen Kiirastulista.
Kauhistunut Naropa tahtoi nyt tietää miten hän voisi välttää lohduttoman kohtalonsa. Khadoma neuvoi häntä etsimään tietäjän nimeltä Tilopa, ja anelemaan että tietäjä vihkisi hänet salaiseen opetukseen nimeltä tsichigluschigsangyasi, eli Lyhyen Polun mysteereihin, jotka vapauttavat ihmisen hänen tekojensa seurauksista, mitä ikinä ne ovatkin, paljastamalla oppilaalle tekojen todellisen luonteen, ja varmistaa että hän saavuttaa buddha-tilan ”yhden ainoan elämän aikana”. Jos Naropa pystyisi oivaltamaan ja elämään todeksi tuon polun ydinopetuksen, hän ei enää tulisi syntymään uudelleen, ja näin ollen välttäisi elämät kiirastulien kidutuksissa. 3
Välittömästi Naropa keskeytti rituaalinsa, ja lähti kiireesti kohti Bengalia, missä Tilopa asui. Tilopa, jonka Dakinilta saadusta fantastisesta initiaatiosta juuri kerroin, nautti tuohon aikaan suuresta maineesta. Hän kuului tantriseen lahkoon, ja oli yksi heistä joista käytetään nimitystä avadhuta, ja joista sanotaan että ”he eivät pidä mistään, eivät vihaa mitään, eivät häpeä mitään, eivät osoita millekään kunniaa, eivät ole samaistuneet tai sitoutuneet mihinkään asiaan, ja ovat katkaisseet suhteensa niin perheeseen, yhteiskuntaan kuin uskontoonkin.”
Mitä taas tulee Naropaan, historia osoittaa hänen olleen sivistynyt mies, täynnä varmuutta omasta paremmuudestaan, olihan hän brahmaanina ja oppinut tohtori. Näiden kahden hyvin erilaisen hahmon tapaamisesta seurasi tapahtumien sarja, jotka meistä saattavat vaikuttaa kuin kohtuuttomilta käytännön piloilta, mutta joiden on täytynyt olla Naropalle sydämensärkevä draama.
Ensimmäistä kertaa Naropa tapasi Tilopan buddhalaisen luostarin sisäpihalta. Tuo kyyninen, puolialaston askeetikko istui maassa syömässä kalaa. Aterioinnin kuluessa hän laski vierelleen syömiensä kalojen selkärangat. Kastinsa puhtausvaatimuksista huolissaan, Naropa valmistautui jo kiertämään hieman kauempaa tuon kaloja syövän miehen, kun hän näki miten eräs munkki alkoi nuhdella Tilopaa, antaen tämän kuulla kunniansa myötätunnon puutteesta jota hän osoittaa eläimiä kohtaan, vieläpä suorastaan luostarin pihassa. Sanottuaan sanottavansa, munkki komensi Tilopan häipymään matkoihinsa.
Tilopa ei alentunut antamaan vastausta. Hän mumisi muutaman taikasanan, napsautti sormiaan, ja katso! …Kalan ruodot saivat lihan takaisin ylleen, ne liikkuivat kuin elävinä, nousivat sitten ilmaan ja katosivat jäljettömiin.
Tilopan raakalaismaisesta lounaasta ei jäänyt maahan merkkiäkään. Naropa katsoi toimitusta kivettyneenä, mutta nopeasti uusi idea välkähti hänen mieleensä. Tämä outo ihmeidentekijä on varmasti se sama Tilopa jota hän on etsinyt. Hän kiirehti kyselemään oudon ihmeidentekijän perään, ja sai kuulla munkeilta että hänen intuitionsa oli todellakin ollut oikeassa. Naropa juoksi tuon joogin perään, mutta ei löytänyt tätä mistään.
Sitten, innokkaana vastaanottamaan opetuksen joka voi pelastaa hänet kiirastulista, Naropa kulkee kylästä kylään, mutta aina saapuessaan paikkaan jossa Tilopan oli kerrottu majaileva, saa hän kuulla joogin lähteneen jatkamaan matkaansa juuri ennen Naropan saapumista. On hyvin mahdollista että myöhemmät elämänkerrat pitkittävät ja liioittelevat Naropan vaellusta, mutta yleisesti kertomus perustuu varmasti tosiasioihin.
Toisinaan – niin tarina kertoo – Naropa kohtasi matkallaan merkillisiä hahmoja, jotka olivat Tilopan luomia aaveita. Kerran Naropa koputti erääseen oveen kerjätäkseen hieman ruokaa, ja oven avannut mies tarjoaa hänelle viiniä. Naropa loukkaantuu kovasti, ja tympeästi kieltäytyy epäpuhtaana pitämästään juomasta. Samassa hetkessä talo ja sen isäntä katoavat. Ylpeä brahmaani jää yksin tyhjälle tielle, ja pilkkaava ääni nauraa – ”Se olin minä: Tilopa.”
Toisena päivänä eräs kyläläinen pyysi Naropaa auttamaan häntä nylkemään kuolleen eläimen. Intiassa sellaista työtä tekee ainoastaan koskemattomien kastiin kuuluvat. Että tällainen koskematon ylipäänsä lähestyy puhtaan kastin edustajaa, aiheuttaa epäpuhtautta. Naropa ryntää pakoon äärimmäisen inhotuksen vallassa. Ja taas näkymätön Tilopa pilkkaa häntä: ”Minä itse olin tuo mies.”
Jälleen kohtaa Naropa oudon näyn, kun hän matkallaan tapaa törkeän aviomiehen, joka repii vaimoaan tukasta ympäriinsä, ja kun Naropa puuttuu asiaan, julma mies sanoo hänelle: ”Sinun on parempi auttaa minua, sillä haluan tappaa tämän naisen. Tai ainakin sinun on syytä jatkaa matkaasi, ja antaa minun tehdä mitä haluan.”Naropa ei kestä kuulla enempää. Hän iskee miehen tajuttomaksi, vapauttaen naisen pinteestä … Ja katso! Jälleen kerran kangastus katoaa, ja tuttu ääni lausuu pilkallisesti: ”Minä se siinä olin, minä: Tilopa.”
Ja tähän tapaan jatkuvat Naropan seikkailut. Vaikka Naropa on hyvin voimallinen maagikko, hän ei koskaan edes osannut unelmoida tällaisen mittakaavan yliluonnollisesta mahdista: Naropa hoipertelee jo hulluuden reunalla, mutta hänen halunsa päästä Tiopan oppilaaksi vain kasvaa suuremmaksi. Naropa harhailee ympäri maata, kutsuen Tilopaa kovalla äänellä, ja tietäen kokemuksesta että tämä guru voi ottaa minkä muodon tahansa, hän kumartaa jokaiselle joka tulee häntä vastaan – jopa jokaiselle tien ylittävälle eläimelle hän osoittaa kunnioitusta. 4
Sitten eräänä iltana, pitkän kuljeskelun päätteeksi, Naropa saapuu hautausmaalle. Hautapihan nurkassa hän näkee pienen hiilloksen hohteen. Ajoittain tummanpunainen liekki hypähtää esiin polttoroviosta, valaisten hiiltyneen ruumiin jäännökset. Hohde auttaa Naropaa näkemään hämärästi että miehen hahmo makailee hiilloksen vieressä.Naropa tarkastelee lähemmin …ja taas tuttu pilkkanauru vastaa hänelle. Naropa ymmärtää, ja hän lankeaa maahan, koskettaen otsallaan Tilopan jalkoja. Tällä kertaa joogi ei katoa.
Useiden vuosien ajan Naropa seuraa Tilopaa, ja Tilopa kohtelee häntä kuin hänellä ei olisi mitään merkitystä. Naropan mestari ei opeta hänelle mitään, mutta toisaalta Tilopa koettelee Naropan uskoa mestariinsa kahdellatoista suurella ja kahdellatoista pienellä koettelemuksella. Tila ei tässä riitä kaikkien kahdenkymmenenneljän koettelemuksen kuvailemiseen, jotka itse asiassa usein toistavat samaa kaavaa. Esittelen niistä muutamia.
Kuten intialaisilla askeetikoilla on tapana, kävi Naropakin kerjäyskierroksilla. Palatessaan takaisin mestarinsa luo, hän tarjosi tälle riisin ja curryn jotka hän oli saanut almuina. Säännön mukaan opetuslapsi syö vasta sen jälkeen kun guru on saanut kyllikseen. Mutta pois se Tilopasta että hän olisi jättänyt muruakaan oppilaalleen. Sen sijaan Tilopa julisti ruuan olleen niin maittavaa, että hän mielellään söisi vielä toisenkin kulhollisen. Jäämättä odottamaan tämän suorempaa käskyä, Naropa otti kerjäläisen kulhonsa ja palasi takaisin talolle jonka isäntäväki oli antanut niin anteliaasti almuja.
Vahingokseen Naropa kuitenkin sai huomata että talon ovi oli jo lukittu. Kiivauden poltteesta täyttynyt opetuslapsi ei lannistunut näin vähästä. Naropa potkaisi oven sisään, ja löytäessään keittiöstä samoja herkkuja joista Tilopa oli niin nauttinut, hän otti molempia lajeja kulhoonsa omin lupinensa. Talon isäntäväki saapui kuitenkin paikalle juuri kun Naropaoli lusikoineen heidän patansa kimpussa, ja he antoivat Naropalle sakinhivutusta.
Naropa palasi gurunsa luo, päästä jalkoihin mustelmilla, mutta Tilopa ei häntä säälinyt. ”Kylläpä sinä jouduitkin minun tähteni melkoiseen seikkailuun”, hän totesi tyynen ivallisesti. ”Eikö sinua ala jo harmittamaan että ryhdyit oppilaakseni?” Viimeisillä voimillaan jaksoi Naropa kuitenkin vastata, että hän ei varmasti ollut harmissaan, vaan paremminkin katsoi niin suureksi kunniaksi olla suuren gurun oppilaana, ettei voisi koskaan maksaa siitä käypää hintaa – ei vaikka hän maksaisi siitä hengellään.
Toisena päivänäTilopa käveli aukinaisen viemärin ohi, ja kysyi opetuslapsiltaan ”Kukahan teistä joisi tuosta viemäristä jos minä niin määräisin”? Tässä kohtaa on hyvä ymmärtää, ettei kysymys ollut pelkästään siitä, että oppilaan olisi päästävä yli luonnollisesta inhosta likaveden juomista kohtaan. Keskeisempää on ymmärtää että tällainen teko olisi hindujen uskonnollisen lain mukaan äärimmäisen saastuttava. Joka tapauksessa, kun hänen toverinsa vielä epäröivät, oli brahmaani Naropa jo juoksemassa ammentamaan suuhunsa tuota saastaista nestettä.
Eräs toinen testi oli vieläkin julmempi.
Mestari ja hänen oppilaansa asuivat tuohon aikaan pienessä majassa metsän reunalla. Kerran kun Naropa palasi kylästä tuoden mukanaan Tilopan lounasta, hän sai huomata että Tilopa oli tällä välin valmistanut pitkiä puuneuloja, jotka hän oli kovettanut tulessa. Hämmästyneenä Naropa kysyi mikä oli pitkien neulojen käyttötarkoitus. Tilopa hymyili oudosti ja kysyi, josko Naropa olisi valmis sietämään hieman kipua, mikäli se miellyttäisi Tilopaa. Naropa vastasi että hän oli kokonaan mestarinsa omaisuutta, ja että tämä saisi tehdä hänelle mitä tahtoi. ”No”, sanoi Tilopa, ”ojennapa kätesi.” Kun Naropa totteli, hän työnsi puuneulan Naropan jokaisen kynnen alle, ja teki saman toiselle kädelle, ja lopulta kaikille varpaille. Sitten hän tuuppasi Naropan sisälle majaan, käski tämän odottaa kunnes palaisi, ja sulki oven lähtiessään. Kesti useita päivä ennen kuin Tilopa palasi takaisin.
Saapuessaan hän löysi Naropan istumassa majasta, kaikki neulat edelleen paikoillaan. ”Mitä sinä ajattelit täällä yksinäsi?” kysyi Tilopa. ”Joko olet tullut siihen tulokseen, että minä olen julma mestari, ja sinun olisi parempi lähteä luotani”?
”Olen ajatellut sitä kammottavaa, kidutusten täyttämää elämää joka minua odottaa kiirastulissa jos en onnistu, sinun armostasi, valaistumaan mystisen opin mukaisesti, ja niin välttymään uudelta syntymältä”, vastasi Naropa.
Vuosien kuluessa Naropa heittäytyi alas talon katolta 5, kulki läpi leiskuvan tulen, ja suoritti joukon muita uskomattomia tekoja jotka usein vaaransivat hänen henkensä. Päättääkseni selostukseni jaan vielä yhden esimerkin näistä omalaatuisista testeistä, sillä kyseessä on erityisen huvittava tapaus. Mestari ja oppilas kuljeskelivat kadulla kun he sattuivat vastaan hääsaattuetta joka saattoi morsianta kohti sulhasen taloa. ”Tuo nainen haluttaa minua”, sanoi Tilopa oppilaalleen. ”Mene ja hae hänet minulle.” Tuskin oli mestari saanut toiveensa sanottua kun Naropa oli jo liittynyt seurueeseen. Kun hääväki tunnisti Naropan olevan brahmaani, he antoivat hänen lähestyä morsianta, ajatellen että Naropa aikoo antaa siunauksensa neidolle. Mutta kun väki näki että Naropa kävi naisen käsiksi, ja aikoi kantaa hänet pois, he tarttuivat mihin tahansa käsiinsä löytämään astaloon – kantotuolin seipäisiin, saattueen tietä valaiseviin soihtuihin, sekä muihin lyömäkelpoisiin esineisiin – ja pieksivät onnettoman Naropan.
Niin pahasti hääväki nuiji Naropan että hän menetti tajuntansa, ja hänet jätettiin tien poskeen kuolemaan. Tilopa ei jäänyt seuraamaan miten tilanne päättyisi, vaan oli lähtenyt paikalta vähin äänin tiehensä. Kun Naropa palasi tajuihinsa, hän raahautui oikukkaan gurunsa perään, joka toivotti hänet tervetulleeksi kysymällä taas eikö Naropa jo nyt katuisi että ryhtyi tällaisen mestarin oppilaaksi. Ja kuten aina, Naropa vastasi että tuhat kuolemaa tuntuisi hänestä halvalta hinnalta jos hän sillä voisi ostaa kunnian päästä Tilopan oppilaaksi.
Silloin Naropan pitkälliset koettelemukset vihdoin palkittiin. Mutta tämä palkinto ei vastannut tapaa jolla tavallisemmat opetukset tai vihkimykset jettiin. Jos luotamme traditioon, Tilopa näyttäisi käyttäneen sillä hetkellä samaa menetelmää, jota suosivat myös Ts’an-lahkon kiinalaiset opettajat. Ei ole epäilystäkään, että vaikka Naropa ei näennäisesti saanut lainkaan opetusta, hän itse asiassa pystyi lennokkaan kokelasaikansa varrella sisäistämään monia ”Lyhyen Polun” opetuksista. Tarkka kuvaus, tavasta jolla Naropa saavutti täydellisen valaistumisensa, on seuraavan lainen.
Naropa istui mestarinsa seurassa aukiolla, nuotion ääressä, kun aivan varoittamatta Tilopa otti kengän jalastaan ja löi sillä lujasti Naropaa kasvoihin. Naropa näki silmissään kaikki taivaan tähdet, ja samassa hetkessä ”Lyhyen Polun opin” merkitys välähti kirkkaana hänen mieleensä. Myöhemmin Naropalla oli suuri joukko oppilaita, ja tradition mukaan hän oli mitä lempein mestari, säästäen opetuslapsensa niiltä tuskallisilta koettelemuksilta jotka hän oli niin katkerasti saanut itse kokea. Ehdittyään vanhaan ikään, Naropa jätti luostarin jossa hän oli toiminut maineikkaana lääkärinä, ja vetäytyi yksinäisyyteen, omistautuen kahdeksitoista vuodeksi keskeytyksettömään kontemplaatioon. Kerrotaan että lopulta hän saavutti ”erinomaisen menestyksen”, eli Buddha-tilan. Erityisen tunnettu Naropa on Tiibetissä lama Marpan henkisenä opettajana, Marpan taas ollessa tunnettu askeetikkorunoilija Milarespan mestarina, jonka uskonnolliset säkeistöt ovat valtavan suosittuja ympäri Tiibetiä.
Jos Naropa olikin lempeä oppi-isä, oli Marpa toista maata, ja hän rääkkäsi Milarespa parkaa vuosikausia, määräten tämän rakentamaan talon ilman apua. Usein kun talo oli jo lähes valmis, komensi Marpaettä Milarespan on purettava kaikki mitä oli ehtinyt rakentamaan, ja aloitettava alusta. Milarespan oli itse kaivettava kivet talon rakentamista varten, ja kannettava ne selässään rakennuspaikalle. Näiden raskaiden lastien hankaus vasten Milarespan selkää aiheutti tulehduksia, sillä hiekkaa ja likaa joutui haavoihin. Marpa teeskenteli kun ei huomaisikaan opetuslapsensa martyyriutta. Kun vihdoin lama Marpa suostui Milarespan vaimon Dagmedman aneluiden jälkeen vilkaisemaan Milarespan selkää, hän vain neuvoi kylmään sävyyn että Milarespan kannatta heittää viltti selkänsä suojaksi, ja leikata siihen reikiä tulehtuneiden haavojen kohdille. Tätä menetelmää käytetään Tiibetissä yleisesti kantojuhtien selkiin.
Milarespan rakentama talo seisoo edelleen Lhobragissa eteläisessä Tiibetissä.
Tiibetissä ei lainkaan epäillä tällaisten kertomusten aitoutta. Jos emme kykene jakamaan heidän uskoaan, meidän olisi kuitenkin varottava, ettemme ala kuvitella kaikkia perinteisiä kuvauksia naljorpa-noviisien ponnisteluista taruiksi. Olisi myös virhe kuvitella että tällaiset tositapaukset kuuluvat vain menneeseen aikaan, ja ettei sellainen ole osa tätä päivää. Tiibetiläinen mielenlaatu ei ole muuttunut sitten Marpan elinaikojen. Monien lamojen asunnoissa olen nähnyt kuvantarkasti toistuvan Marpan asunnon ja tavat, sellaisina kuin ne on kuvattu tiibetiläisessä kirjallisuudessa, kun taas talojen isännät vaikuttavat usein kuin Marpa itse seisoisi siinä.
Myös nuori munkki matkalla etsimään henkistä opastaan on kuin kuva historiallisesta edeltäjästään. Vaikka hänen kiivautensa ei yltäisi Naropan tai Milarespan tasolle, jotka ovat kaikilla mittapuilla poikkeuksellisia hahmoja, hän on silti valmis kestämään epätavallisen kovia vaikeuksia, tekemään lukuisia uhrauksia ja näkemään monia ihmeitä. Ja siten eletään entisten aikojen ihmeelliset seikkailut joka päivä uudestaan ”Lumien maan” kaikissa neljässä kolkassa.
III
Kuinka tahansa barbaarisia ovatkin ne fyysiset koettelemukset joilla erakot katsovat parhaaksi testata oppilaidensa laatua, nämä ovat kuitenkin harjoituksen kevein osa. Kammottavin osa koetusta on puhtaasti mentaalinen.
Tämä alkaa kun kandidaatti saa ensimmäistä kertaa ajatuksen lähteä anomaan initiaatiota ja ohjausta mystiseltä erakolta. Näistä erakoista (gomchen) kiertää paljon huhuja. Heidän elämänsä ovat niin salaperäisiä, ja heidän ulkonäkönsä sekä ne harvat sanat joita he lausuvat ovat niin outoja, että tiibetiläisille, jotka jo valmiiksi ovat taipuvaisia taikauskoiseen kauhuun, nämä erakot tuntuvat tuhannesti pelottavammilta kuin jumalat tai demonit. Näin on todellakin oltava, sillä he ovat tunnettuja kyvystään orjuuttaa jumalia ja demoneja. Eksyneet matkustajat sekä metsästäjät ovat useasti kertoneet kuinka he matkustaessaan halki joidenkin yksinäisten kukkuloiden, ovat nähneet kuinka epäinhimilliset olennot ovat vierailemassa joidenkin erakkojen luona.
Lähteä tällaisen mestarin oppiin, ja laittaa sekä oma elämänsä että ikuisuusosansa hänen käsiinsä on vaarallinen teko. Ei ole vaikea kuvitella niitä epäröintejä, ristiriitaisia tunteita tai ahdistusta jotka täyttävät pyrkijän pään hänen harkitessaan astumista Polulle. Valtavat välimatkat jotka pyrkijän on tavallisesti taitettava halki asumattomien erämaiden päästäkseen valitsemansa mestarin erakkomajalle, sekä niiden paikkojen villi majesteettisuus joissa erakoiden luolat usein sijaitseva; kaikki tämä tekee syvän vaikutuksen nuoreen munkkiin.
Psyykkinen harjoitus tällaisessa asemassa ja tällaisen mestarin alaisuudessa voi tuskin olla kuin hämmästyttävä. Yksinäiseen meditaatioonsa jätetyn pyrkijän ympärillä alkaa nopeasti maa ja taivas heittävät kärrynpyörää, ettei hän tunnu mistään löytävän varmaa jalansijaa. Jumalolennot ja henget pilkkaavat häntä näyillä jotka ensin kuvottavat kammottavuudellaan, ja sitten hämmentävät ironiallaan kun hän on saanut voiton peloistaan. Mahdottomien ilmiöiden järkyttävä sarja saattaa jatkua kymmenen tai kaksikymmentä vuotta. Tämä rääkki saattaa koitua pyrkijälle kuolemaksi, ellei hän sitten jonain päivänä herää painajaisestaan ymmärtämällä sen mitä oli tarkoitus ymmärtää. Ja silloin, kumartaen liikuttumattoman mestarinsa jalkoihin vielä yhden kerran, hän poistuu pyytämättä enempää opetusta.
Niistä kertomuksista joita olen kuullut erakoilta ja naljorpilta koskien heidän vihkimyksiään, seuraava on tyypillisesti tiibetiläinen tarina:
Lähdettyään lama gomchenin luo, ei Yeshes Gyatso ollut enää aivan noviisi. Hän oli viettänyt joitakin pitkiä jaksoja täydellisessä eristyksessä etsien vastausta häntä kipeästi vaivanneeseen kysymykseen.” Mikä on mieli?” – hän kysyi itseltään. Ja hän yritti tarttua mieleensä jotta voisi ottaa siitä kertakaikkisen selvyyden. Mutta tuo pakeneva asia – ”kuin vesi jonka lapsi yrittää kantaa kämmenkupissaan” – aina karkasi häneltä. Hänen gurunsa, joka oli saman luostarin lama johon Yeshes itse kuului, nähtyään hänen kiduttavan kamppailunsa kysymyksen äärellä, ohjasi hänet tapaamaan erästä tuntemaansa erakkoa.
Matka ei ollut kovin pitkä. Se kestäisi vain kolme viikkoa (jota pidetään Tiibetissä lyhyenä aikana), mutta matka kulki halki autiomaiden ja solien jotka sijaitsevat 18 000 jalan korkeudessa. Yeshes lähti matkaan, kantaen selässään muutamia kirjoja, täkkiä sekä tavallisia varustuksia, eli paahdetusta ohrasta jauhettua jauhoa (tsampa), voita sekä teetä. Lähtö ajoittui tiibetiläisen vuoden toiselle kuukaudelle (maaliskuu). Syvä lumi peitti maata ja kaikkialla matkansa varrella vaeltaja saattoi kestitä silmäänsä niillä jäätyneiden vuorenhuippujen muodostamilla mahtipontisilla maisemilla, jotka tuntuvat kuuluvan kuin toiseen maailmaan.
Eräänä iltana hän saapui perille gomchenin suurelle erakkoluolalle, jonka suulta jatkuva luonnon muovaama, aidattu kiviterassi. Hieman alempana rinteellä oli muutama maja joissa pitivät suojaa ne opetuslapset jotka olivat saaneet luvan viipyä lyhyen aikaa laman läheisyydessä. Erakon luola sijaitsi vuoren ylemmillä huipuilla, ja muodostui lähes mustista kallioista. Luolalta aukesi näkymä tyynelle, smaragdinvihreälle järvelle. Olen itse käynyt kerran tuolla paikalle, ja saapuessani sinne iltahämärän aikaan, kuten Yeshes vuosia aiemmin, ja katsoin tuota autiota maisemaa himmeässä iltaruskossa, ymmärsin helposti miten suuren vaikutuksen tuo näkymä oli häneen tehnyt.
Yeshes pyysi yhtä laman oppilaista anomaan että hänen mestarinsa ottaisi hänet vastaan. Gomchen ei antanut Yesheselle lupaa nousta luolalleen. Tämä on kuitenkin aivan tavallista, eikä se hämmästyttänyt Yeshesiä, joka ei edes odottanut pääsevänsä mestarin luokse ensi pyytämällä. Hän jäi odottamaan erään noviisin majaan. Viikon kuluttua hän pyysi arkailleen muistuttamaan erakkoa pyynnöstään. Vastaus tuli nopeasti. Yeshesin olisi poistuttava paikalta välittömästi ja palattava luostariinsa. Yeshes huusi epätoivoaan opettajan kotkanpesää kohti, ja kumartui maahan luolavuoren juurella. Mutta autiomaan hiljaisuutta ei rikkonut yksikään myötätuntoinen sana. Hänen oli lähdettävä.
Samana iltana raju lumimyrsky pyyhki pitkin karua pöytävuorta jonka halki hänen paluumatkansa kulki. Yeshes näki selkeästi uhkaavia jättiläiskummituksia ja eksyi pimeyteen harhaillen koko yön. Seuraavat päivät toivat mukanaan pelkkää kurjuutta. Sää pysyi kammottavana. Vaeltajalta olivat tarvikkeet loppuneet, hän oli lähes hukkunut ylittäessään vuoristopuroa, ja kun hän lopulta palasi takaisin gompaansa, oli hän sairas ja epätoivoinen.
Kuitenkaan sitä uskoa jonka Yeshes oli intuitiivisesti pannut ankaraan gomcheniin, ei näin vähällä horjutettu. Kolmen kuukauden kuluttua hän lähti uudestaan matkaan. Kuten viimeksikin, hän kohtasi kovia myrskyjä korkeissa solissa. Uskovainen Yeshes aina ajatteli tällaisten vastoinkäymisten johtuvan yliluonnollisesta syystä. Yeshes päätteli että joko lama itse oli päästänyt tuulet irralleen koetellakseen hänen päättäväisyyttään, tai sitten pahat henget olivat yllyttäneet tuulet estääkseen häntä saavuttamasta gomchenin erakkoluolaa, ja saamasta siellä vihkimystä mystiseen opetukseen.
Tämä toinen matka ei osoittautunut ensimmäistä menestyksekkäämmäksi. Yeshes ei saanut edes lupaa kumartua erakon jalkojen juurelle, vaan hänet lähetettiin välittömästi tiehensä. Seuraavana vuonna Yeshes teki kaksi uutta matkaa erakon luokse, ja vasta toisella kertaa erakko suostui ottamaan hänet vastaan.
”Poikani, olet hullu”, sanoi gomchen. ”Miksi olet tuollainen jästipää? En ota uusia oppilaita. Olen myös saanut sinusta selville joitakin tietoja. Olet opiskellut laajasti filosofiaa ja käyttänyt paljon aikaa meditointiin. Mitä haluttavaa sinulla on vanhalta ja tietämättömältä mieheltä? Jos todella tahdot oppia salaisen opin mysteerit, matkusta silloin Lhasaan, ja tapaa sielä lama N…., joka tuntee kaikkein oppineimpien kirjoittajien tekstit, ja on täysin vihitty esoteerisiin traditioihin. Sellainen mestari sopii hyvin kaltaisellesi laajasti lukeneelle nuorelle miehelle.
Yeshes tiesi että tämä oli gurujen tapa puhua. Näin he testaavat kandidaatin uskoa ja arvostusta itseään kohtaan. Ja Yeshes oli täynnä uskoa. Niinpä hän pysyi taipumattomana, ja todisteli vilpitöntä omistautumistaan, kunnes lama lopulta hyväksyi hänet oppilaakseen. 6
IV
Eräs toinen munkki etsi erakkoa opettajakseen taas aivan muista kuin filosofisista syistä. Jaan tämän esimerkin sillä se antaa jokseenkin vastakkaisen vertailukohdan Yeshesin esimerkille. Lisäksi tämä esimerkki antaa hyvän kuvan eräästä tiibetiläisen mielenlaadun aspektista.
Karma Dorjee oli alhaista syntyperää. Pienenä poikana hän oli toiminut luostarissa geyokina, ja hänestä tuli ylhäisempää syntyperää olevien ikäistensä noviisien jatkuvan pilkanteon kohde. Tämä kiusanteko katkeroitti hänen mielensä, sillä kuten hän tunnusti minulle, pian kymmenennen ikävuotensa jälkeen hän oli jo vannonut nousevansa nöyryyttäjiensä yläpuolelle.
Aikuistuttuaan olivat hänen kumppaninsa lakanneet osoittamasta halveksuntaansa yhtä avoimesti kuin poikavuosina, mutta yhä he sen osoittivat hiljaisuudellaan sekä pidättyväisellä käytöksellään. Karma Dorjee oli ylpeä ja hänellä oli voimakas tahto, ja yhä hän unelmoi pitävänsä kiinni nuoruutensa valasta. Hänen alhainen syntyperänsä ja asemansa luostarissa jättivät vain yhden mahdollisuuden. Hänestä olisi tultava kuuluisa naljorpa, eli maagikko – yksi heistä jotka pakottavat demonit palvelijoikseen. Tällä tavoin hän voisi kostaa kiusaajilleen ja pistää heidät vapisemaan edessään.
Tässä varsin epävanhurskaassa mielentilassa Karma Dorjee anoi luostarin johtajalta kahden vuoden vapaata, sillä hän haluaisi vetäytyä metsään meditoimaan. Hän tiesi että tällaiselta pyynnöltä ei koskaan evätty lupaa.
Karma kiipesi korkeille kukkuloille, löysi sieltä sopivan paikan lähteen tuntumasta ja rakensi siihen majan oksista sekä savesta. Matkien reskyangpoja, hän välittömästi luopui vaatteistaan ja antoi tukkansa kasvaa. He jotka harvakseltaan toimittivat hänelle muonaa, kohtasivat hänet istumassa alasti ja jalat ristissä vaikka keskellä sydäntalvea, vaikuttaen kuin transsiin uppoutuneelta. Ihmiset alkoivat puhua hänestä, mutta Karma oli vielä kaukana siitä mittakaavasta jota oli maineelleen toivonut. Hän ymmärsi, ettei voinut saavuttaa tuollaista mainetta pelkän alastomuutensa tai syrjäisen erakkomajansa avulla.
Niin hän palasi luostariinsa, jossa tällä kertaa anoi lupaa poistua maasta etsiäkseen henkistä opettajaa. Kukaan ei yrittänyt pidätellä häntä.
Karman vaellus oli selvästi tapahtumarikkaampi kuin Yeshesin, joka jälkimmäinen sentään tiesi minne oli matkalla ja ketä tiettyä opettajaa hän etsi. Karmalla ei ollut tietoa kummastakaan, vaan hän kuljeskeli ilman päämäärää. Kun hän ei ajan kuluessa onnistunut löytämään maagikkoa jonka uskoi kykeneväksi johdattamaan hänet salatun opetuksen huipuille, päätti hän turvautua okkultistiseen menetelmään.
Karman usko jumaliin ja demoneihin oli täysin horjumaton. Hän osasi ulkoa tarinan Milarespasta, joka oli niiden avulla romahduttanut talon vihollistensa niskaan. 7 Hän muisti myös muita tarinoita, joissa raivokkaat jumaluudet toivat maagikon vihollisten veriset päät kyilkhorin eli maagisen diagrammin keskukseen. Karma oli ottanut selvää kyilkhoreista, ja tiesi niistä jotain. Hän valmisti kivistä yhden tällaisen diagrammin kapeaan rotkoon ja aloitti loitsimaan esiin mahtavia ja raivokkaita Towo-herroja jotta nämä ohjaisivat hänet sellaisen mestarin luo jota ne itse palvelevat. Operaation seitsemäntenä yönä rotkossa virrannut vuoristopuro yllättäen tulvi ylitse valtavalla nopeudella. Valtavat vesimassat – jotka johtuivat mahdollisesti luonnonpadon murtumisesta tai korkealla kukkuloilla puhjenneesta rankkasateesta – pyyhkivät läpi solan ja nuori munkki pyyhkiytyi niiden mukana kyilkhoreineen ja kapsäkkeineen päivineen. Kivien seassa pyöriessään Karma oli onnekas selvitessään hengessä. Hän rantautui suuressa laaksossa jonne rotko päättyi. Päivän valjetessa hän näki kaukaisuudessa erakkomajan (ritöd) joka seisoi kallion seinämää vasten vuoriston suojissa.
Aurinko nousi kirkkaana kuten aina Keski-Aasian pöytävuorilla, ja säteiden ensi kosketus antoi valkopestylle rakennukselle ruusuisen hehkun. Karma saattoi selvästi havaita miten valonsäteet kimposivat valkoisesta seinästä, ja osuivat hänen otsaansa.
Varmasti hänen hartaasti etsimänsä mestari asui juuri tässä talossa. Ei varmasti ollut epäilystä etteivätkö hänen kutsumansa henkiolennot olisi johdattaneet hänet tähän paikkaan. Hän oli ollut aikeissa jatkaa rotkosta yli korkean vuoriston, mutta henget toivatkin hänet alas tälle erakkomajalle. Olkoonkin että väliintulo oli ollut jokseenkin raju, Karma myönsi, mutta hän uskoi tämän johtuvan syystä joka imarteli hänen turhamaisuuttaan.” Towot”, hän ajatteli, ”eivät voineet vastustaa loitsuni tenhoa, vaan nähdessään kuinka mahtava maagikko minusta vielä tulisi oikean opettajan alaisuudessa, suuttuivat nämä henget siitä ajatuksesta että niistä tulisi tulevaisuudessa minun orjiani”.
Riemuiten loistokkaasta tulevaisuudestaan ei Karma välittänyt tippakaan kadottamistaan muonavaroistaan tai vaatteistaan. Lisäksi Karma oli täysin alasti, sillä hän oli tahtonut olla kuin Heruka (jumaluus joka kuvataan alastomana askeetikkona) toimittaessaan taikamenojaan kyilkhorin äärellä. Näin hän marssi nyt kohti erakkomajaa kuten luonto hänet tarkoitti. Lähestyessään majaa tuli häntä vastaan eräs anakoreetin opetuslapsista matkallaan purolle hakemaan vettä. Hämmästynyt trapa oli tiputtaa ämpärinsä nähdessään tämän ilmestyksen.
Tiibetin ilmasto poikkeaa suuresta Intian ilmastosta, ja jos jälkimmäisessä maassa alastomat askeetikot tai pseudo-askeetikot ovat tavallinen näky, eivät he ole sitä ”Lumien Maan” korkeuksissa. Tiibetissä vain hyvin harvat naljorpat valitsevat tämän tien, ja he elävät niin kaukana kaikista poluista, aina villeimmillä vuoristomailla, että heitä näkee ani harvoin edes vilaukselta.
”Kuka asuu tuossa erakkomajassa?”, tiedusteli Karma.
”Siinä asuu mestarini, geshes Tobsgyais”, vastasi trapa.
Maagikoksi pyrkivän Karman ei tarvinnut tietää enempää. Hän tiesi kaiken mitä tarvitsi. Jumaluudet olivat johdattaneet hänet oman tsawai lamansa luo.
”Kertokaa lamalle että Chöskyongit ovat tuoneet hänelle opetuslapsen”, sanoi alaston matkamies.
Hämmentynyt vedenkantaja riensi raportoimaan erakkomajan mestarille, joka heti pyysi tuoda tämän oudon vierailijan nähtäväkseen.
Lama Tobsgyais oli huomattavan oppinut mies, kiinalaisen virkamiehen ja tämän tiibetiläisen vaimon lapsenlapsi. Sen perusteella mitä Karma miehestä kertoi, hänestä syntyi minulle kuva lempeänä agnostikkona joka oli valinnut erakon elämän jotta hän saisi keskittyä rauhassa tutkimuksiinsa, sekä aristokraattisesta mieltymyksestä yksinäisyyteen. Tällainen käytäntö on Tiibetissä tavallinen.
Itse asiassa Karma tiesi hyvin vähän gurustaan. Kun tulemme hänen tarinansa edetessä huomaamaan, näki hän guruansa hyvin harvoin, ja ne muutamat seikat jotka hän osasi kertoa gurunsa sukutaustoista ja luonteesta oli hän oppinut niiltä kahdelta muulta oppilaalta jotka asuivat laman talossa.
Sijaintinsa puolesta Kushog Tobsgyaisin erakkomaja noudatti buddhalaisten kirjoitusten sääntöä: ”Ei liian lähellä kylää. Ei liian kaukana kylästä.” Pienestä ikkunastaan anakoreetti näki laajan ja asumattoman laakson, kun taas toisella puolella sitä mäkeä, jonka rinteeseen hänen majansa oli rakennettu, sijaitsi pieni kylä noin puolen päivän kävelymatkan päässä. Sisältä erakkomaja oli sisustettu askeettisen yksinkertaisesti, mutta laaja kirjasto sekä muutamat kauniit maalauskääröt seinillä kertoivat, ettei erakko ollut sen paremmin köyhä kuin sivistymätön.
Karma Dorjee oli pitkä ja atleettinen mies, joka oli ensi tapaamisen hetkellä ruokoton, pitkätukkainen ja alaston, kun taas oppinut erakko oli Karman kuvailujen mukaan hoikka ja hienostuneen näköinen. On varmasti ollut melkoinen näky kun nämä kaksi seisoivat ensi kertaa vastakkain.
Kumarrettuaan lamaa innokkaasti, hän jälleen ilmoitti olevansa tämän uusi opetuslapsi jonka itse jumaluudet olivat tuoneet erakon jalkojen juureen. Lama antoi Karman kertoa koko tarinansa kyilkhorista, ”ihmeenomaisesta” tulvasta ynnä muusta. Lopuksi Karma jälleen toisti kuinka hänet oli suorastaan tuotu erakon ”jalkojen juureen”. Kushog Tobsgyais totesi vain että paikka josta tulva oli kantanut Karman hänen majalleen, oli melko kaukana. Sitten lama kysyi miksi Karmalla ei ollut lainkaan vaatteita. Karma selosti täynnä tärkeyttään kuinka Heruka oli hänen alastomuutensa esikuva, ja kertoi kahdesta vuodesta jotka hän oli viettänyt alasti metsässä. Erakko katsoi häntä hetken hiljaa, ja kutsui sitten erään seuralaisistaan paikalle, sanoen tyynesti:
”Viekää tämä miesparka keittiöön missä hän saa lämmitellä tulen äärellä ja juoda kuumaa teetä. Etsikää hänelle myös vanha turkis. Hän on palellut kaksi vuotta.”
Näiden sanojen myötä erakko poistui paikalta.
V
Karma puki päälleen kauhtuneen lampaan taljan kernaasti. Loimuavan tulen lämpö sekä runsaalla voilla tarjoiltu tee kohensivat hänen oloaan upeasti jälkeen edellisen yön kylmän kylpynsä. Kuitenkin hänen fyysisen mukavuutensa miellyttävyyttä heikensi hänen ylpeytensä mortifikaatio. Karma ajatteli, ettei lama ollut suonut riittävästi kunnioitusta hänelle, joka oli kuitenkin ihmeen siivellä saapunut opetuslapsi. Mutta kunhan hän olisi tyydyttänyt ensin nälkänsä ja ottanut hieman lepoa, hän kyllä laittaisi gomchenin käsittämään mitä asioita hän opettajaltaan odottaa.
Vaan Kushog Tobsgyais ei antanutkaan Karmalle mahdollisuutta enemmille selityksille. Lama näytti paremminkin unohtaneen että Karma oli ylipäänsä majoittuneena hänen ritödissaan. Kuitenkin lama oli selvästi ohjeistanut muita opetuslapsiaan tuomaan Karmalle runsaasti ja säännöllisesti ruokaa, ja huoneesta oli hänelle aina varattuna paikka lämpöisen tulen vierestä.
Päivät vaihtuivat viikoiksi, ja Karman kärsivällisyys alkoi ehtyä. Niin mukavalta vaikuttanut keittiö alkoi tuntua hänestä vankilalta. Hän tahtoi ulos tekemään töitä, hakemaan vettä tai keräämään polttopuita, mutta laman opetuslapset eivät sallineet hänen poistua talosta. Laman ohjeet olivat selkeät: Karman ainoa velvollisuus oli lämmitellä ja syödä hyvin.
Karma tunsi häpeänsä syvenevän. Hänestä tuntui että häntä kohdeltiin kuin lemmikkieläintä, jonka ei odotettu tekevän mitään ruokansa eteen. Aina saapumisestaan asti oli hän toistuvasti muistuttanut laman oppilaita välittämään mestarilleen viestin, että Karma pyytää häneltä audienssia. Mutta opetuslapset aina kieltäytyivät välittämästä mitään viestejä, sanoen etteivät he tohtisi vaivata mestariaan, ja että Rimpoche kyllä haetuttaisi Karman luokseen kun se hänelle sopisi.
Ajan päästä Karma luopui turhista kyselyistään. Hänen ainoa lohtunsa oli nähdä ikkunastaan vilaus lamasta tämän käydessä parvekkeellaan istuskelemassa, tai kuulla kuinka hän joskus harvoin opetti seinän takana filosofiaa oppilailleen tai vierailleen. Näiden harvojen valonpilkahdusten ulkopuolella hänen päivänsä tyhjät hetket laahustivat hitaasti, hänen käydessään mielessään läpi uudestaan ja uudestaan sitä tapahtumien ketjua joka oli johtanut hänet tähän erakkomajaan. Kun tätä oli jatkunut hieman yli vuoden, Karma alkoi vaipua epätoivoon. Hän olisi iloiten alistunut kaikkein julmimpiin koetuksiin mitä lama osaisi keksiä. Mutta että hänet oli täysin unohdettu, oli jotain mitä hän ei voinut käsittää.
Vaikka Karma oli ensimmäisen ja ainoan keskustelunsa aikana varonut kertomasta lamalle mitään alhaisesta syntyperästään, arveli hän nyt että lama oli saanut asian selville yliluonnollisilla kyvyillään. Näin hän perusteli itselleen kohteluaan. Varmaankin mestari halveksui häntä eikä pitänyt häntä opetuksensa arvoisena, vaan tarjosi hänelle ylläpidon säälistä. Joka päivä tämä ajatus sai kovemman otteen hänen mielestään, mikä oli julmaa kidutusta Karma raukan ylpeydelle. Yhä varmana siitä että jumalainen ihme oli tuonut hänet lama Tobsgyaisin luo, ja ettei hänelle ollut olemassa muuta gurua, ei hän edes ajatellut lähtevänsä takaisin matkalle etsimään uutta mestaria. Sen sijaan ajatus itsemurhasta kävi hänen mielessään.
Tiibetiläiset uskovat että edistyäkseen mystisellä polulla on pyrkijän tavattava hänen todellinen tsawai lamansa, eli henkinen opettajansa joka opetuslapsena pyrkijä on ollut aiemmissa elämissä, tai jos tämä ei ole mahdollista niin ainakin sellainen lama jolle hän on ollut rakas sukulainen, tukija tai uskollinen palvelija. Tätä yhteyttä kutsutaan Tiibetissä menneiden tekojen (Sngon las) siteeksi.
Karma oli jo hukkumaisillaan toivottomuuteensa kun erakkomestarin veljenpoika saapui majalle. Vierailija oli lama tulku ja luostarin johtaja, joka teki matkaa suuren seurueensa kanssa. Pukeutuneina keltaisena loistaviin brokadikaapuihin, pysähtyi kullattuun pagodan muotoiseen päähineeseen pukeutunut lama seuralaisineen tasangolle erakkomajan juurelle. Näyttävät telttamajoitukset pystytettiin, ja virkistäydyttyään juomalla teetä jota erakko oli retkueelle lähettänyt valtavassa hopeapannussa, nousi tulku ylös setänsä majaan.
Seuraavien päivien aikana tulku huomasi Karman, joka oli outo ilmestys kauhtuneessa lampaantaljassaan sekä maahan asti ulottuvassa takkuuntuneessa tukassaan. Hän kysyi Karmalta miksi tämä aina istui tulen ääressä, eikä koskaan tehnyt mitään.
Tästä maagikon alku piristyi, ja ajatteli vihdoin päässeensä jumalten suosioon. Ei voinut olla epäilystäkään etteivätkö juuri jumaluudet olisi herättäneet kiinnostusta tulkun mielessä. Karma esitteli itsensä kaikkine titteleineen, kertoi pitkästä retriitistään alastomana metsässä, kyilkhorin avulla tehtyä manausta rotkossa, ja valon loistetta joka säteili erakkomajasta hänen otsaansa. Hän päätti kertomuksensa siihen kuinka Kushon Tobsgyais oli täysin unohtanut hänet, ja pyysi tulkua vetoamaan mestariin hänen puolestaan.
Karman kertomuksesta saatoin päätellä, että lama jolle hän oli nyt kertonut tarinansa, oli samaa maata setänsä kanssa.
Tulkua ei tuntunut motivoivan sääli, vaan hän uteli pelkästään sitä millaista opetusta hänen keskustelukumppaninsa oli tullut lamalta hakemaan. Tämä ilahdutti suuresti Karmaa. Vihdoin hän oli kohdannut jonkun joka oli valmis puhumaan hänen kanssaan siitä asiasta joka hänellä oli eniten sydämellään. Ylväänä Karma ilmoitti että hän tahtoisi saavuttaa maagisia voimia, kuten kyvyn lentää ilmassa, aiheuttaa maanjäristyksiä… Mutta hän jätti viekkaasti kertomatta mihin tarkoitukseen hän näitä voimia tavoitteli.
Kuten Karma myöhemmin huomasi, tulku oli pelkästään huvittunut näin lapsellisista vimmoista, mutta lupasi välittää viestin Kushog Tobsgyaisille. Tämän jälkeen ei tulku enää vilkaissutkaan nuoren miehen suuntaan koko kahden viikon vierailunsa aikana.
Sitten koitti päivä jona tulku alkoi tehdä lähtöään setänsä luota. Karma katsoi surullisena miten hänen seurueensa jo piteli kalliisti koristeltuja ratsuja suitsistaan pihamaalla valmiina lähtöön. Tuo mies jota hän oli pitänyt kuin taivaan lahjana oli nyt lähdössä antamatta vastausta hänen viestiinsä. Varmaankin Kushog Tobsgyais ei ollut edes antanut mitään vastausta. Hänet valtasi taas epätoivo… Tulku oli jo ohittamassa erakkomajan ovea, ja Karma valmistautui tavan mukaan kumartamaan häntä kolmasti, kun tulku totesikin lakoniseen sävyyn: ”Seuraa minua.”
Karma Dorjee oli aivan hämmentynyt. Häneltä ei koskaan ollut pyydetty mitään palvelusta. Mitä lama mahtoi tahtoa?
Kun he olivat päässeet kukkulan juurelle, kääntyi tulku häntä kohden ja sanoi:
”Välitin Kushog rimpochelle toiveesi oppia mainitsemasi maagiset voimat”, hän sanoi. ”Mutta Rimpoche vastasi, ettei hänellä ollut majassaan niitä kirjoja joita sinä voisit nämä kyvyt oppia. Sen sijaan luostarissani on täydellinen kokoelma tarvitsemiasi teoksia. Siksi Rimpoche toivoikin että ottaisin sinut mukaani luostariin, jotta voit aloittaa siellä työsi. Tässä on sinulle hevonen. Voit ratsastaa oppilaitteni seurueessa.”
Sanottuaan asiansa, tulku liittyi ratsastamaan niiden gompansa arvohenkilöiden joukkoon, jotka matkustivat hänen seurassaan. Kaikki kääntyivät vielä kerran kohti erakkomajaa ja kumarsivat hyvästiksi erakolle jota ei näkynyt missään. Sitten he nousivat takaisin ratsaille ja lähtivät matkaan täyttä laukkaa.
Karma vain pysyi liikkumattomana, täysin hämmästyksensä vallassa. Eräs trapa tönäisi Karman liikkeelle, ja pani tälle suitset käsiin. Ennen kuin Karma ehti täysin käsittää tapahtunutta, sai hän huomata istuvansa laukkaavan eläimen selässä laman seurueessa.
Neljä päivää sen jälkeen kun hän oli saapunut gompaan, eräs trapa ilmoitti Karmalle että tulkun määräysten mukaisesti Kushog Tobsgyaisin mainitsemat teokset oli kannettu tshang khangiin. Hän voisi aloittaa opiskelunsa välittömästi. Ruoka huolehdittaisiin hänelle säännöllisesti luostarin puolesta.
Karma seurasi opastajaansa, joka johti hänet mäellä sijaitsevaan valkopestyyn taloon. Talon ikkunasta hän saattoi katsoa alas luostariin päin, ja nähdä sen kullatut katot, sekä luostarin takana aukeavan laaksoon sekä sitä ympäröivät puiden peittämiä huippuja. Hänen huoneessaan oli pienen alttarin vieressä kolmekymmentä tekstiä hyllyillään, huolellisesti ”vaatteisiinsa” käärittyinä ja sidottuina veistettyihin lautoihin.
Riemukkaan ylpeyden aalto huuhtoi läpi hänen mielensä. Vihdoin joku kohteli häntä hänen arvonsa mukaisesti.
Trapa kertoi, ettei tulku tahtonut hänen elävän täysin eristyksissä. Hän saisi elää vapaasti ja mielensä mukaisesti. Karma voisi hakea vettä läheiseltä purolta, ja käydä ulkona kävelyllä missä ja mihin aikaan tahansa.
Jäätyään yksin, Karma hautautui kirjoihinsa. Hän oppi ulkoa suuren määrä maagisia kaavoja, piirsi lukuisia kyilkhoreja, käyttäen enemmän tsampaa ja voita tormien tekemiseen kuin aterioihinsa. Hän harjoitti myös monia meditaatioita joita kirjoissa opetettiin.
Kahdeksaantoista kuukauteen ei hänen intonsa yhtään laantunut. Hän kävi ulkona ainoastaan hakemassa vettä, eikä hän puhunut sanaakaan trapoille jotka kahdesti kuussa toivat hänelle ruokaa ja polttopuita. Eikä hän edes vilkaissut maisemaa ikkunansa takana.
Mutta sitten uudenlaiset ajatukset alkoivat hiipiä hänen mieleensä, ajatukset jollaisia hän ei ollut aiemmin tuntenut meditaatioidensa aikana. Tietyt sanat kirjoissa, tietyt mystiset diagrammit aukenivat hänelle uusilla merkitystä täynnä olevilla tavoilla, joista hän ei ollut aiemmin edes unelmoinut. Nyt hän istui ikkunassa usein ja pitkään, katsellen munkkien kulkevan edes ja takaisin luostarista. Lopulta hän tapasi lähteä kävelemään kukkuloille, tutkiskellen kasveja ja pikkukiviä. Hän tarkasteli huolellisesti ohi lipuvia pilviä taivaalla. Hän katseli kiinnostuneesti purossa virtaava vettä, valon ja varjon leikkiä. Hän viipyi tuntikausia silmäillen laaksojen kyliä korkeilta näköalapaikoiltaan. Hän katseli maamiesten työtä pelloilla; kantojuhtien käyntiä täysissä lasteissaan pikkuteillä, ja niitä jotka kirmasivat vapaina laitumillaan.
Joka ilta sytytettyään alttarilamppunsa Karma Dorjee istui meditoimaan, mutta hän ei enää yrittänyt noudattaa kirjojensa ohjeita. Myöhään iltaa, joskus jopa aamuun asti, hän pysyi uppoutuneena transsiinsa, kuin kuolleena kaikille aistiärsykkeille, kaikille mietinnöille, nähden itsensä kuin rannalla, jota kohti valkoisena loistavan valtameren nousuvesi kohosi hiljalleen hukuttaen hänet syliinsä.
Joitakin kuukausia kului, kunnes eräänä yönä Karma Dorjee tunsi ruumiinsa kohoavan istuintyynyltään. Pitäytyen risti-istunnassaan hän leijui ulos ovesta ja nousten ilmaan lensi pitkään ja kauas. Lopulta hän palasi takaisin kotimaahansa, ja luostarinsa luo. Oli aamu, ja munkit kokoontumissalistaan. Hän tunnisti heistä joitakin: korkea-arvoisia munkkeja, oppilaita, joitakin hänen vanhoista tovereistaan. He näyttivät väsyneiltä, tuskaisen kiireisiltä, ja heidän kasvonsa roikkuivat tylsinä ja heidän askeleensa näytti raskaalta. Karma tarkasteli heitä uteliaana. Kuinka pieniltä ja mitättömiltä he näyttivätkään taivaan korkeudesta katsottuna. Kuinka hämmästyneitä he olisivatkaan kun hän hetken päästä ilmestyisi heille istuen kuin taivaan näkymättömällä valtaistuimella! Ja kuinka he, jotka kohtelivat kaltoin tätä alhaista syntyperää olevaa munkkia, nyt kumartaisivat häntä, vapisten voitokkaan dubtobin edessä – maagikon, jonka voimasta luonnonkin lait hämmentyvät!…
Sitten, hänen ajatustensa viipyillessä näissä voiton tunnelmissa, halveksunta heräsi hänen mielensä sisäisessä syvyydessä, ja hänen riemunsa väistyi. Hän hymyili ivallisesti ajatukselleen rajusta kostosta tuollaisille vaivaisille sätkynukeille. He eivät häntä enää kiinnostaneet… Hänen ajatuksensa siirtyivät siihen autuuden maisemaan, siihen täydellisen tyyneen, siihen valkoiseen valon valtamereen.
Ei, hän ei näyttäytyisi munkeille. Se Karma Dorjee, joka oli kärsinyt luostarissa, oli yhtä halveksuttava kuin ne jotka häntä olivat ilkeästi siellä nöyryyttäneet. Hän jätti heidät kaikki taakseen…
Ja näin ajatellen, Karma lähti leijumaan pois paikalta.
Silloin, aivan yhtäkkiä luostarin rakennukset alkoivat järistä ja halkeilla. Vuoret alkoivat kallistella ja heittelehtiä ympäriinsä, ja vuoren huiput romahtivat toistensa niskaan samalla kun uusia huippuja syöksyi ylös maasta. Aurinko syöksyi taivaan halki kuin salaman isku ja syöksyi maahana samalla kun toinen aurinko jo lensi esille lävistäen taivaat. Ja nämä fantasmagoriat kiihdyttivät rytmiään kunnes Karma ei enää erottanut muuta kuin raivokkaan hyökyaallon jonka vaahtoavat aallot muodostuivat kaikista tämän maailman olennoista ja asioista.
Tällaiset visiot eivät ole lainkaan harvinaisia tiibetiläisten mystikoiden keskuudessa. Niitä ei pidä luulla uniksi, eikä näkijä ole unessa. Usein huolimatta hänen mielikuvituksensa vaelluksesta, hänen kokemuksistaan ja näyistään, on joogi yleensä hyvinkin tietoinen ympäristöstään ja henkilöstään. Samoin he usein toivovat ettei kukaan tule puhuttelemaan tai vaivaamaan heitä kun he ovat tässä tilassa. Vaikka he saattavat olla kyvyttömiä puhumaan tai liikkumaan, he kuulevat ja ymmärtävät mitä heidän ympärillään tapahtuu; he eivät vain koe yhteyttä aineellisiin asioihin, heidän koko huomionsa ollessa suuntautuneena muuntuneeseen tilaansa. Mikäli tällainen tila häiriintyy vakavasti ja äkillisesti ulkoisesta syystä, tai jos tässä tilassa oleva henkilö joutuu itse nopeasti murtautumaan ulos transsistaan voimakkaan ponnistuksen avulla, tästä seuraava shokki on erityisen tuskallinen ja se jättää jälkeensä pitkällisen ja epämiellyttävän tunteen.
Jotta tällaisia epäterveellisiä tilanteita voitaisiin välttää, on laadittu omat sääntönsä sille miten ekstaattisesta meditaatiosta – tai tavallisesta meditaatiosta, mikäli se on ollut pitkäkestoinen – palaudutaan turvallisesti. On esimerkiksi suositeltavaa kääntää päätä hitaasti puolelta toiselle, hieroa otsaa ja päälakea, venytellä käsiä yhdistämällä kämmenet selän takana ja taivuttamalla vartaloa taaksepäin. Tällaisia menetelmiä on lukuisia, joista jokainen voi valita itselleen sopivat.
Japanin zeniläiset lahkot, jotka meditoivat yhteisesti suuressa salissa, nimittävät joukostaan eräänlaisen tarkastajan, joka on taitava tunnistamaan liiallisen väsymyksen merkit munkissa. Hän virkistää nuokkuvaa munkkia ja palauttaa tämä energiat nopeasti napauttamalla olkapäähän kovalla kepillä. He, jotka ovat tämän napautuksen kokeneet, ovat yhtä mieltä että siitä seuraa mitä miellyttävin hermostollisen rentoutumisen tunne.
Palattuaan merkilliseltä matkaltaan Karma Dorjee löysi itsensä istumasta samasta paikasta huoneessaan jossa hän oli meditaationsa aloittanut. Hän tutki uteliaana esineitä ympärillään. Hänen pieni asuintilansa, kirjat hyllyillä, alttari, tulipesä, kaikki oli samoin kuin eilen; mikään ei ollut muuttunut niin vuosina joina hän asui tshams khangissa.
Hän nousi ylös ja katsoi ulos ikkunasta. Luostari, laakso ja metsät näyttivät samalta kuin aina. Mikään ei ollut muuttunut, ja silti kaikki oli toisin.
Karma sytytti tyynenä tulisijan, ja kun puu alkoi palaa kirkkaana, hän leikkasi hiuksensa ja heitti ne liekkeihin. Sitten hän keitti teetä, söi ja joi ilman kiirettä, laittoi joitakin muonavarusteita reppuunsa, ja lähti ulos sulkien varovasti tshamsh khangin oven perässään.
Luostariin saavuttuaan hän käveli suoraan tulkun kartanolle, ja tavatessaan erään palvelijoista sisäpihalla, pyysi hän tätä kertomaan mestarilleen että Karma Dorjee on nyt lähdössä, mutta hän tahtoo välittää kiitollisuutensa ystävällisestä vieraanvaraisuudesta. Näin sanottuaan Karma lähti gompasta.
Hän oli ehtinyt kulkea jo hyvän matkaa kun hän kuuli jonkun kutsuvan häntä. Eräs tulkun talouteen kuuluva nuori munkki juoksi hänen perässään.
”Kushog rimpoche haluaa tavata sinut”, hän sanoi.
Dorjee palasi hänen kanssaan.
”Olet siis jättämässä meidät?”, kysyi lama kohteliaasti. ”Minne aiot mennä?”
”Menen kumartumaan guruni jalkojen juureen ja kiittämään häntä”, vastasi Karma.
Tulku oli hetken hiljaa, ja sanoi sitten surullisena:
”Minun kunnianarvoinen setäni on ’mennyt surun tuolle puolen’ kuusi kuukautta sitten.” Karma Dorjee ei sanonut sanaakaan.
”Jos tahdot käydä hänen ritödinsa luona”, jatkoi lama, ”annan sinulle hevosen. Olkoon se läksiäislahjani sinulle. Löydät yhden Kushog Tobsgyaisin opetuslapsista asumassa hänen erakkomajastaan”.
Karma kiitti isäntäänsä, mutta ei ottanut häneltä vastaa lahjoja.
Muutama päivä myöhemmin hän jälleen kerran katsoi sitä valkopestyä majaa josta hän oli silloin joskus nähnyt valon kimpoavan hänen otsaansa. Hän astui sisään laman pieneen yksityishuoneeseen, jossa hän oli päässyt vierailemaan vain kerran aiemmin. Hän pysyi pitkään kumartuneena edesmenneen erakkomestarin tuolin ääressä, ja vietti yön meditoiden.
Aamulla, kun hän teki lähtöä gurunsa seuraajan luota, tämä ojensi hänelle edesmenneen Kushog Tobsgyaisin käyttämän luostaritoogan. Ennen kuolemaansa guru oli määrännyt että vaate piti antaa juuri Karma Dorjeelle kun hän tulisi ulos tshams khangista.
Siitä eteenpäin Karma Dorjee vietti elämäänsä vaeltelevana askeetikkona, hieman kuten kuuluisa Milarespa jota hän niin syvästi ihaili. Silloin kun itse tapasin Karman, hän oli jo vanha mies, mutta ei ollut aikeissa asettua aloilleen.
Vain ani harvat anakoreetit tai muut naljorpat kokevat yhtä merkillisiä asioita noviisivuosinaan kuin koki Karma Dorjee. Juuri siksi että Karman tarina on niin poikkeuksellinen, päätin kertoa hänen tarinansa näin pitkästi. Oli miten oli, oppilaiden henkiseen koulutukseen liittyy kaikissa tapauksissa omituisia sattumuksia. Monet oudot tarinat joita olen saanut kuulla, ja omat kokemukseni ”opetuslapsena” Lumen maan huipuilla tekevät minut taipuvaiseksi uskomaan, suurin osa näistä tarinoista on täysin autenttisia.
KÄÄNTÄJÄN LOPPUSANAT
Joogien Dakinit
Fra Obnoxion 2012
Pieni kurttuinen eukko tunsi mielensä ikihyväksi nähdessään suloisen lapsen, jota jokainen hemmotteli ja jolle kaikki halusivat olla mieliksi; suloisen olennon, joka oli yhtä hauras kuin pieni eukko itsekin ja hänen laillaan hampaaton ja hiukseton. Ja eukko lähestyi lasta aikoen hymyillä ja veikistellä sille. Mutta kauhistunut lapsi rimpuili kuihtuneen kelpo naisen hyväilyissä ja täytti talon kirkunallaan. Silloin kelpo eukko palasi ikuiseen yksinäisyyteensä, hän kyynelehti nurkassa sanoen itsekseen: – Meiltä vanhoilta naispoloisilta on ohi aika, jolloin saatoimme miellyttää, ellemme muita niin viattomia; ja me säikytämme pienokaisia, joita haluamme rakastaa! – Charles Baudelaire: ”Vanhuksen Epätoivo”
I
Muistammeko mahasiddha Tilopan hämmästyttävän tarinan? Kuinka pelottava ja ruma nainen, joka oli aiemmin ennustanut hänen äidilleen, kehotti häntä lähtemään Dakinien maahan, löytääkseen sen suullisen tiedon jota ei kirjoiteta tai saarnata, vaan voidaan ainoastaan kuiskata korvaan? Kun Tilopa vastusteli, sanoen tien sinne olevan vaarallinen ja tuntematon, antoi vanha noita-akka – valeasuinen Dakini itsekin – hänelle kolme tarunomaista esinettä, jotka olivat kristallitikapuut, jalokivisilta sekä korallikahvainen avain.
Pelottomana Tilopa matkusti Dakinien maahan, pohjoiseen Oddiyanan valtakuntaan. 8 Täällä hän ylitti myrkkyjärven jalokivisillalla, kiipesi yli Gandholan rautamuurin kristallitikapuilla, ja korallikahvaisella avaimella hän avasi Gandholan temppelin kolme porttia. Täällä hän kohtasi toinen toistaan kammottavampia dakineita, jotka söivät ihmisten lihaan ja joivat ihmisten verta. 9 Lopulta hän alisti tantrisilla voimillaan dakinit ja heidän kuningattarensa.
Tilopan osoitettua olevansa salaisen opetuksen arvoinen, dakinit antoivat hänelle korkeat vihkimykset. Tilopa tunnettiin sen jälkeen siitä, että hänellä ei ollut inhimillistä opettajaa, vaan hän sai vihkimyksensä Oddiyan viisailta dakineilta.
Toinen muistamisen arvoinen tarina on venäläinen kansansatu uljaasta Finist-haukasta. Tässä tarinassa isällä oli kolme tytärtä, joista kaksi vanhinta olivat ahneita ja kateellisia murhaajia, ja nuorin oli hyveen perikuva. Vanhemmat tyttäret pyysivät isäänsä tuomaan matkoiltaan kalliita tavaroita, mutta nuorin pyysi aina isäänsä tuomaan uljaan Finist-haukan. Mitään muuta halua kuopuksella ei ollut. Lopulta isä löysi tytölleen tuon haukan, saaden sen mieheltä joka oli luvannut antaa laatikkonsa sisällön ainoastaan sille joka osaa arvata mitä siellä on.
Finist-haukka muuttui aina illan tullen uljaaksi prinssiksi, jonka kanssa leikkiä lyöden tyttö valvoi yöt. Vanhemmat sisarukset kuitenkin punoivat väkivaltaisen juonen, ja haavoittunut Finist-haukka pakeni seitsemänteenkymmenenteen seitsemänteen maahan, josta tyttö voisi löytää hänet vasta sitten kun olisi kuluttanut kolmet rautasaappaat, katkaissut kolme rautasauvaa ja syönyt kolme rautaista limppua.
Tyttö raivasi tiensä halki metsien ja soiden, ja kun hän oli kuluttanut yhdet rautasaappaat, syönyt yhden rautalimpun ja katkaissut yhden rautasauvan, hän kohtasi korven keskelle talon joka seisoi kananjalan varassa. Mökissä asuu paha ihmissyöjä noita-akka, jolla on koukkunenä ja lohikäärmeen silmät. Tyttö kuitenkin kutsuu noitaa mummokullaksi, ja tämä vilpitön kunnianosoitus vanhukselle saa pahan noidan auttamaan tyttöä. Hän kertoo että Finist-haukka on kristallipalatsissa jossa on kultainen parveke ja hopeinen katto. Paha tsaaritar on lumonnut haukan unohtamaan tyttönsä, ja tsaaritar suunnittelee jo häitä.
Paha noita-akka antaa tytölle mukaan hopeakehräisen kultavärttinän joka kehrää kultalankaa. Sitten hän opastaa tytön siskonsa luo joka on vielä pahempi kuin ensimmäinen noita-akka. ”Minua sanotaan pahaksi, mutta hän on vielä pahempi. Ellei hän syö sinua, hän näyttää sinulle tien armaasi palatsiin”. Toinen noita-akka, joka lakaisi korvillaan lattiaa ja heitteli hampaillaan halkoja uuniin, antoi tytölle kultaisen omenan hopealautasella. Lopulta kolmas, kaikista pahin noita-akka, jonka nenä hipoi kattoa ja leuka laahasi lattiaa, ja joka oli elänyt tuhat vuotta ja lensi morttelilla pitkin taivaankantta, antoi tytölle kultakehikon ja hopeisen neulan.
Näiden taikaesineiden sekä noita-akoilta saamiensa neuvojen avulla tyttö päihitti pahan tsaarittaren, joka joutui palvelijoineen maanpakoon, tytön naidessa uljaan prinssinsä.
II
Venäläisen kansansadun noita-akka tiedetään paremmin nimityksellä Baba Jaga, eli ”vanha eukko”. Kysymyksessä on vanha noita joka elää kaukaisimmissa metsissä kanan jalan varassa seisovassa mökissä. Mökkiä saattaa ympäröidä ihmisenluista tehty aita, jonka tolpannuppeina toimivien pääkallojen silmät hohkaavat punaisina metsän yössä. Noita lentää huhmareella jota hän ohjaa petkeleellä. Baba Jaga näyttäytyy useimmiten kammottavana ihmissyöjänä, mutta hyveellinen ja oikeamielinen etsijä voi noita-akalta oppia viisautta ja saada maagisia lahjoja.
Dakinit tai joginit olivat alunperin hindulaisuudessa pelottavia hahmoja, ja esiintyivät eräänlaisina demonisina syöjättärinä, ja joita saattoi tavata erityisesti hautausmailla. Myös dakinit lensivät ilmassa, ja kuten ”luujalaksi” kutsuttu Baba Jaga, myös dakinit toimivat välittäjinä kuolleiden ja elävien maailmojen välillä.
Kuitenkin hautausmaa-askeetikoille dakinit muodostuivat viisauden vartijoiksi ja suojelijoiksi, ja dakinia voisikin sanoa eräänlaiseksi sadhakan muusaksi. Ne inspiroivat ja suojelevat tinkimätöntä pyrintöä, ja suojelevat suullista perinnettä. Dakini on hienojakoisin ruumiimme, ja mielemme puhtaimmillaan.
Eräs kauneimmista ja osuvimmista tavoista selittää dakini on, että kun guru kuiskaa vihkimyssalaisuuden oppilaansa korvaan, dakini on hänen hengityksensä lämpö.
Kahdessa yllä jaetussa legendassa me voimme nyt huomata kuinka dakinit sekä baba-jagat näyttelevät hyvin samankaltaisia osia: molemmat näyttäytyvät kammottavien noita-akkojen hahmoissa; molemmilta sankari saa kolme maagista esinettä; molemmat ohjaavat sankarin kaukaiseen maahana jossa on satumainen linna, ja jonne johtaa koettelemusten tie; molemmissa tapauksissa sankari lopulta valloittaa linnan valtiattaren dakineilta tai baba-jagoilta saatujen taikavoimaisten lahjojen sekä viisaiden neuvojen avulla. Molemmissa tarinoissa sankari oli poikkeusyksilö sekä voimassa että hyveessä.
Mutta mikä tarkoitus tällaisella tarinalla voi olla? Vaikka kaava on sama, voiko venäläisen sadun hahmon seikkailua verrata bodhisattvan elämäntarinaan? Tämä on vaikea asia selittää, ja hyvin vaikea ymmärtää. Sanoisin että asia on ensin ymmärrettävä, ja sen jälkeen se on uskottava. Siksi tahdon jakaa vielä kaksi esimerkkiä. Ensimmäinen kertoo Padmasambhavasta, sekä siitä miten asia voidaan ymmärtää. Toinen kertoo Laksminkarasta, sekä siitä miten asia voidaan uskoa.
III
Mitä tulee kertomuksiin joogeista ja dakineista, nämä opetukset voidaan avata kuten esoteeriset vertauskuvat, eli oikealla symbolisella avaimella. Lama Anagarika Govinda jakaa asiasta erityisen hyvän esimerkin, avaamalla Padmasambhavan vihkimyskertomuksen vertauskuvastoa. Govinda kertoo että tarina on kirjoitettu siddha-kirjallisuudelle tyypillisellä symbolikielellä, niin sanotulla ”hämärällä kielellä”, ja se kuvailee kuinka dakini antaa Padmasambhavalle initiaation buddhalaiseen Cakra-joogaan.
Tarinan mukaan dakini asui santelipuu-puutarhassa keskellä hautausmaata, ihmisen pääkalloista valmistetussa palatsissa. Kun Padmashambhava saapui palatsin portille, oli ovi lukittu. Silloin Padma näki piikatytön kantava vettä palatsille päin. Hän yrittää kontaktia tyttöön, joka ei kuitenkaan noteeraa Padmaan, joka pysäyttää piian jooga-voimillaan. Heti piikatyttö kaivoi esiin kristalliveitsen, ja viilsi rintakehänsä auki, paljastaen sisältään rauhallisten sekä raivokkaiden jumaluuksien joukot.Vasta nyt Padma tunnistaa piian dakiniksi, kumarsi hänelle, ja pyytää tältä opetusta. Tyttö kuitenkin sanoi olevansa vain palvelija, ja pyysi Padmaa seuraamaan itseään sisälle palatsiin.
Sisällä Padma kohtasi dakinin istumassa auringon ja kuun valtaistuimella, käsissään rumpu ja ihmisen pääkallosta valmistettu kuppi. Padma anoi dakinilta ”kuten kaikilla Buddhilla kaikkina aikoina on ollut guru, hyväksy minut oppilaaksesi”. Ja niin dakini antoi Padmalle vihkimyksen, jonka kuvaus on kuitenkin niin tekninen että sen käsitteleminen vaatisi oman tutkielmansa, ja jätän sen siksi tästä pois.
Tämän tarinan kuvasto voidaan kääntää seuraavaan tapaan:
Santelipuiden puutarha hautausmaan keskellä on samsarinen harhan maailma, joka miellyttää silmää mutta on kuoleman ympäröimä. Dakinin pääkallopalatsi on ihmisen ruumis joka on muodostunut miljoonien ikäkausien saatossa. Palatsin ovi on lukittu, sillä Padma ei ole vielä löytänyt vastausta ruumiillisuuden arvoitukseen. Vettä kantava piikatyttö edustaa pranaa eli elinvoimaa, jonka Padma seisauttaa jooga-voimalla, pranayamalla eli hengitystekniikalla. Kristalliveitsi on viiltävä äly joka läpäisee rintakehän läpi, so. ruumiillisuuden salattuun merkitykseen. Nämä Padmashambava näkee kahtena mandalana, joista toinen kuuluu raivokkaille ja toinen rauhallisille Dhyani-Buddhille.
Padma kumartaa dakiniksi tunnistamalleen piikatytölle, ja tämä päästää Padman palatsiinsa antaen tälle viisautensa, mikä tarkoittaa että Padma oli sekä nöyryytensä että ertottelukykynsä ansiosta saanut aiemmin suljetun mysteerin oven auki: hänen oman ruumiinsa salaisuuden, jonka voimat olivat olleet aiemmin hänen ulottumattomissaan.
Sisällä palatsissa auringon ja kuun valtaistuin edustaa idaa ja pingalaa, joiden voimat ovat suurimman dakinin hallinnassa. 10 Rumpu merkitsee universumin ikuista rytmiä ja transsendentaalista dharman ääntä, johon Buddha viittasi ”kuolemattomuuden rumpuna” (amata-dundubhin). Toisessa kädessä oleva veren täyttämä pääkallokuppi on kuoleman hinnalla saavutettavan tiedon kuva. Mandaloiden jumalat jotka asuvat dakinin rinnassa tarkoittavat, että dakini on tullut kaikkien Buddhien ruumiillistumaksi, eli Sarvabuddha-Dakiniksi.
IV
Miranda Shaw mukaan 800-luvulla kerrotaan eläneen naispuolisen mahasiddhan nimeltä Laksminkara. Hän oli prinsessa, syntyjään Oddiyanan maasta, jolle oli opetettu kotona filosofiaa, joogaa, meditaatiota sekä sanskritia, ennen kuin hänet lähetettiin puolisoksi prinssi Lankalle. Prinsessa kuitenkin tunsi kuvotusta kun näki puolisonsa palaavan metsästysretkeltä kantaen suurta kasaa eläinten raatoja mukanaan. Niinpä prinsessa pakeni hautausmaalle, ja teeskentelemällä hullua sai elää siellä rauhassa.
Laksminkara meditoi seitsemän vuotta vapaaehtoisessa maanpaossa, kunnes saavutti tilan jossa hän oli suorassa yhteydessä Buddhiin sekä bodhisattvoihin. Hänen erakkoluolaansa metsässä alkoi kerääntyä oppilaita. Kerran kuningas Jelandra palasi luolan ohi metsästysretkeltään, ja näki Laksminkaran luolassaan. Laksminkaran vartalo valaisi koko luolan, ja taivaalliset olennot palvoivat häntä. Seuraavana päivänä kuningas pyysi Laksminkaraa gurukseen, mutta Laksminkara sanoi kuninkaalle että hänen olisi parempi saada vihkimys eräältä Laksminkaran opetuslapselta, joka oli alhaista syntyperää, ja toimi lakaisijana kuninkaan hovissa.
Laksminkaran kerrotaan tuoneen Tiibetiin Chinnamundan, eli itsensä mestaavan jumalattaren kultin. Oman pään katkaiseminen on myös lähtökohta eräälle Laksminkaran hymnille, jonka hän lauloi opetuslapsilleen. Tämän hymnin tarkoitus on nostaa käsityskyky dualismin yläpuolelle. Lainaan siitä nyt muutaman säkeistön, sillä ne valaisevat koko tarunomaista aihettamme kaikkien olennaisimmasta kulmasta.
Laske pääsi voista valmistetulle pölkylle ja lyö se poikki –
Rikot kirveestä terän!
Puunhakkaaja nauraa!
Sammakko nielaisee elefantin!
Se on ihmeellistä, Mekhala,
älä epäile.
Jos se hämmentää sinua, adepti,
hylkää käsityksesi nyt!
Ei opettajani minulle kertonut,
enkä itse ymmärtänyt –
Kukat kukkivat taivaassa!
Se on hämmästyttävää, Mekhala,
älä epäile!
Jos et ole hyväuskoinen, adepti,
luovu epäilyksistäsi!
Maho vaimo synnyttää!
Tuolinjakkara tanssii!
Alastomat itkevät,
sillä puuvilla on hintavaa!
Totisesti, kahdella pyrkijällä oli dakini-guru: Ensimmäisen mestari oli ihmissyöjä, toisen mestari oli Timanttijogini. Eron tekeminen maallisen dakinin ja viisaus-dakinin välillä on eräs vaikeimpia ja kriittisimpiä probleemia, joita harjoittava joogi voi kohdata.
FIN
- Tilopalla ei ollut inhimillistä gurua, vaan hän sai vihkimyksensä dakineilta. Kuten saavuttaminen yhden elämän aikana, myös tällainen vihkimys on lukemattomien elämien ajan jatkuneen henkisen harjoituksen mahdollistama. Hänen suhteensa naiseuteen ottaa monia merkillisiä muotoja tarinan eri vaiheissa ja variaatioissa. Itse asiassa hänen nimensä johtuu seesaminsiementä tarkoittavasta sanasta, ja viittaa siihen kuinka Tilopa vietti myöhemmin 12 vuotta meditaatiossa, toimien samanaikaisesti öisin prostituoidun palvelijana, ja päivisin hän valmisti öljyä seesaminsiemenistä. ↩
- Julius Evola selittää tätä vaikeaa kuvakieltä kahdessa kohtaa teoksessaan ”The Yoga of Power: Tantra, Shakti and the Secret Way” (Inner Traditions, 1992): Sivu 229, loppuviite 10: ’Hatha-Jooga-Pradipika mainitsee lesken joka istuu kahden joen rannalla (idan & pingalan symbolit). Hänet on riisuttava ja otettava väkisin, ”sillä hän opastaa Visnun ylimmän istuimen luokse’. Leski on Kundalini, eli Shakti ilman puolisoaan. Hänen vaatteensa ovat niitä erityisiä muotoja joiden takan hän piileksii.” Sivulla 94 Evola kirjoittaa: ”Sanotaan että ’Tahdon voima on Uma, eli Neitsyt’. Sankarin (Vira) on saatava neitsyt; hänen on väkisin riisuttava tältä vaatteet ja raiskattava neitsyt tämän valtaistuimella, mikä tarkoittaa että hänen on otettava haltuunsa voiman elementaarinen luonto ja yhdistyttävä siihen. Mutta onnistuakseen tässä hänen on kuljettava pitkä ja karu polku.” Näkisin kysymyksen olevan siitä, kuinka ylemmän kolmion avaimet käteensä saanut henkinen mestari ottaa viimeisenä asianaan mustan maagikon vihkimykset, eli syventyy käännetyn kolmion mysteereihin. ↩
- Voimme paremmin ilmaista asian muodossa ”tämän yhden elämän aikana saavuttaminen”, sillä, että tällainen lyhyt polku voisi olla edes vaihtoehto, on pyrkijällä oltava takanaan lukematon määrä henkiselle harjoitukselle omistettuja elämiä. Naropan kohdalla tämä ilmenee jo siinä seikassa että hän on syntynyt ylhäiseen kastiin. Hänelle tämä elämien mittainen saavutus näyttää kääntyyvän esteeksi astuttaessa äärimmäiselle polulle. On huomattava että yksi vasemman käden polun alkuperäisistä merkityksistä on juuri tällainen ”lyhyt polku” tai ”nopea polku”, jonka päämäärä on lopullinen saavuttaminen yhden elämän aikana. Tavallaan lyhyt polku on aina vasemman käden polku. Tässä tapauksessa Naropan hahmoon tiivistyy eräs kaikilta ihmisen ajoilta tuttu hahmo, jonka edestä lopulta kaikki muuta polut paitsi lyhyt sulkeutuvat. Naropa on kuin loukkuun jäänyt vuorikiipeilijä, joka hakkaa kivenlohkareella kätensä poikki päästäkseen pinteestään. Hänen vaihtoehtonsa ovat joko täydellinen saavutus tässä elämässä, tai loputon nousu helvetistä. Nämä ovat juuri niitä valintoja joiden äärellä satujen sankarit aina painivat – prinsessa ja puoli valtakuntaa tai pää poikki. ↩
- Yritän selittää lukijalle minkä laatuisista opetuksista näissä tapauksissa on kyse, mutta samalla painottaen että näiden opetusten ydin ei ole sanallinen: Kerran Naropa kysyi vanhalta vaimolta oliko tämä nähnyt Tilopaa. Vaimo vastasi kertovansa, kunhan Naropa ensin söisi hänen laittamaansa kalaa. Naropa kieltäytyi syömästä lihaa, jolloin vanha vaimo napsautti sormiaan, ja sai kalat lentämään ilmassa, ja sanoi, ”Jollet syö kalan kaltaista ajatusten tunnesidosta, joka juoksentelee huvitusten perässä, kuinka luulet löytäväsi syntymättömän Laman? On vaikeaa saada mestarikseen Lama, kun mieli on ajatuksen vanki. Nyt lähden tappamaan vanhempani”. Naropa ajatteli että huomenna etsin henkilöä joka on tappamassa omat vanhempansa. Seuraavana päivänä Naropa tapasi miehen joka oli seivästämässä isäänsä, ja vangitsemassa äitiänsä luolaan. Kun Naropa kysyi mieheltä oliko tämä nähnyt Tilopaa, mies lupasi kertoa jos Naropa auttaisi häntä murhaamaan vanhempansa. Naropa kieltäytyi ehdottomasti, sillä sellainen teko aiheuttaisi raskasta karmaa. Tällöin mies sanoi: ”Jollet tapa vanhempiasi jotka ovat takertuminen sekä fiksaatio, ja joiden takia synnyt aina samsaran mereen, miten voisit koskaan löytää Lamaa vaikka kuinka etsisit? Nyt lähden katsomaan karnevaalia.” Tällaisia siis ovat Tilopan opetukset Naropalle. ↩
- Tämän episodin mukaan eräs tarina kertoo Naropan saaneen nimensä. Kun Naropa makasi maassa luut murskaantuneina ja henkitoreissaan, kysyi Tilopa tunsiko hän kipua. Naropa vastasi ”Minä kuolen kipuun”. Ja tämä lause on käännös Naropan nimestä, joka siis tarkoittaa ”minä kuolen kipuun”. Tämän lauseen sanottuaan Tilopa paransi Naropan täydellisesti. ↩
- Keith Dowman kirjoittaa: ”Legendat painottavat poikkeuksetta gurun merkitystä. Gurua ei pitäisi käsittää vain poikkeukselliseksi ihmiseksi jolla on poikkeuksellisen merkityksekästä tietoa välitettävänään, vaikka juuri tähän tapaan pyrkijällä on taipumuksena gurunsa aluksi nähdä. Onkin keskeisen tärkeää että pyrkijä lähestyy gurua nöyrästi, sillä johtuen gurun omista tantrisista sitoumuksista, hän voi auttaa ainoastaan heitä jotka lähestyvät häntä kunnioittaen, ja jotka pyytävät vihkimystä hyväenteisenä hetkenä ja hyväenteisessä paikassa. Itse vihkimys muuttaa kuitenkin radikaalisti gurun ja oppilaan suhdetta, aina täysin oppilaan odotusten vastaisesti. Vihkimyksen sydän on gurun paljastuminen Buddhaksi, ja oppilaan kokemus ykseydestä Guru/Buddhan kanssa. Tämän jälkeen vihityn tehtäväksi jää pyrkiä toistamaan tämä äärimmäinen ykseyden kokemus, ja tehdä se jokahetkiseksi osaksi päivittäistä elämäänsä. Samaistaen Guru/Buddhansa ruumiin kaikkiin ihmisiin ja lopulta aivan kaikkiin näkemiinsä muotoihin, ja hänen äänensä kaikkeen ihmisten puheeseen, ja lopulta kaikkeen kuulemaansa ääneen, oppilas samaistaa myös Guru/Buddhan mielen kaikkialla läsnä olevaan, puhtaaseen, jakautumattomaan tietoisuuteen. Ja tällä tavoin oppilas lopulta samaistaa itsensä guruunsa. Näin ollen, vaikka oppilas tulee aina kunnioittamaan sitä ihmistä jonka hahmoon Buddha hänelle vihkimyksen hetkellä ensimmäisen kerran inkarnoitui, asteittain hänen elävä käsityksensä gurun ideasta tulee kattamaan kaikki elävät olennot, mukaan lukien hänet itsensä. Siddha on henkilö jonka näkemys sopii tähän laajuusluokkaan”. ↩
- Milarespa, eräs tiibetinbuddhalaisuuden rakastetuimpia hahmoja, sai alunperin suurta tuhoa aikaan mustalla magialla. Miarespan eli Milarepan täti ja setä huijasivat Milarepan perheeltä hänen isänsä perinnön. Äitinsä yllytyksestä Milarepa opiskeli mustaa noituutta, ja romahdutti setänsä talon katon kesken hääjuhlia, tappaen 25 ihmistä. Vihastuneet kyläläiset ajoivat Milarepan tiehensä. Myöhemmin Marpan opetuslapsena Milarepa joutui kovaan kouluun. Samaten Naropa, joka yritti murhata mustan magian avulla vihollisensa, joutui Tilopan oppilaana ylittämään mahdollisen ja mahdottoman rajat ennenkuulumattomilla tavoilla. ↩
- Oddiyana on legendaarinen paikka, jota pidetään eräänä tantrisen buddhalasiuuden syntypaikkana, ja jonka kerrotaan olevan täynnä kätkettyjä dakinien laaksoja. Nykyistä Swatin laaksoa Afganistanin ja Pakistanin rajamailla pidetään todennäköisimpänä Oddiyanan sijaintipakkana. Oddiyana tai Uddiyana on yksi Hevaijra Tantran mainitsemasta neljästä shaktipithasta, muiden kolmen ollessa Kamarupa, Purnagiri sekä Jalandhara. ↩
- Tarkkaan ottaen dakinit olisi jaettava neljään ryhmään, mutta tätä tarkoitustamme varten teemme jaon kahteen – maalliseen dakiniin (loka-dakini) ja viisauden dakiniin (jnana-dakini). Maallinen dakini on enemmän sukua intialaiselle joginille, joka on hautausmailla asuva ihmisyöjätär. Mutta myös dakinibuddhan erityiset symbolit ovat dakiniveitsi eli kartika sekä pääkallokuppi (kapala) täynnä verta ja sisälmyksiä. ↩
- Vertaa tätä kohtaa kertomukseen Tilopasta, joka myös huipentuu Dakinin valtaistuimelle. ↩