© fra Nefastos 2006 1
”Pidä kiinni siitä, joka on vailla niin substanssia kuin olemassaoloakin. Kuuntele ainoastaan sitä ääntä, joka on äänetön. Katso vain siihen, joka on näkymätön niin sisäisille kuin ulkoisillekin aisteille.”
– Valoa Tielle
Oppi emanaatiosta on oleellisen tärkeä okkultismissa, ja sen ymmärtäminen on välttämätöntä voidaksemme suhtautua oikein luonnon omaan luomistyöhön – myös itsemme kautta tapahtuvaan, siis siihen, mitä ihminen kokee omaksi työkseen maailmassa.
Emanaatio merkitsee ulos valautumista: virtaamista, mutta virtauksen kuljettama essenssi ei jätä alkutilaansa vaikka ilmeneekin myös ikään kuin sen ulkopuolella. Sisin, luomaton, liikkumaton laya- eli nollakeskus on kaiken tapahtumisen tekijä, vaikka se näennäisesti ei toimi lainkaan. Tietoisuuden tilana sitä kutsutaan nirvânaksi tai mokshaksi. Laotse viittaa siihen kärrynpyörän keskipisteenä, ”josta juuri tyhjyys tekee hyödyllisen”. Tämä ihmisen näkökulmasta olematon kannattelee kaikkea luotua ja on kaikkea luotua korkeampi, täydempi, täydellisempi. Kabbalassa se on Ain Sof. Monet järjestelmät eivät puhu lainkaan tästä kaikkein sisimmästä salaisuudesta, siitä hyvästä syystä ettei siitä todellakaan voidakaan mitään oikeastaan sanoa; absoluuttina se on vailla kaikkia attribuutteja, koska sillä on kunkin attribuutin lisäksi myös vasta-attribuutit, minkä tähden me vain rajoittumisten avulla havaitsemaan kykenevät emme voi havaita sitä. Kuitenkin juuri se on täysin objektiivinen ja ainoa objektiivinen, vaikka sen objektiivisuus tapahtuu Logoksen – ”Jumalan” – kautta. Tämän vuoksi me olemme esittäneet ”Jumalan vihaamisen” tematiikkaa: ellemme tahdo katsoa ohi Logoksen, me emme näe Logostakaan, sillä Logoksen tosi ilmennys on siinä, että hän ilmaisee luomattoman. Tai, eksoteerisella sanamuodolla ilmaistuna, Saatana on pyhä ja täydellinen sen tähden, että hän tosiasiassa palvelee Jumalaa.
Jos voisimme katsoa maailmaa paratemporaaliselta tasolta, näkisimme kaiken harmonisina, moniulotteisina, geometrisina kuvioina; kuin sisäkkäisinä ympyröinä jotka koostuvat pienemmistä ympyröistä, tai kuin ruusunkukkien kaltaisina ja muina muotoina, jotka koostuen pienemmistä ajan silmukoista muodostavat yhdessä eheän kokonaisuuden. Mutta kun katsomme asiaa aineelliselta tasolta, emme havaitse näitä jumalallisen kauneuden suoria ilmennyksiä, sillä elämme uskoen ajan lineaarisuuteen. Tosiasiassa me piirrämme tajunnallamme jokaisen silmukan – jotka ovat lyhyempiä ja niistä muodostuvia pitempiä ajansyklejä – tapahtumisen maailmaan kokemisen kautta. Ihmisen raskas, aineeseen painettu ja siinä herännyt mieli on kuin lyijykynän grafiittia tai mustekynän mustetta, joka painaa maailmaan jäljen, mutta joka itse ei ole niinkään päättäjä kuin tietoisuuden väline. Me kuvittelemme olevamme vapaita toimijoita, mutta todellisuudessa seuraamme ennalta määrättyä suuntaa, ohjaavan käden piirtäessä kuviota, jonka yhtä pyörähdystä me pidämme ainoana elämänämme. Kaikki on täysin lakisiteistä ja ennalta määrättyä, ellemme opi koskettamaan sielussamme tyhjää keskipistettä – tätä juuri merkitsee ”vapahduksen saavuttaminen”, ”pelastus”. Tuo pelastus ei ole tarpeen vain samsaran mekaanisesta kierrosta inkarnaatioiden aikaskaalassa, vaan samalla tavoin päivien ja sekunnin murto-osien skaalassa. Me vapaudumme vähitellen, ja tämä vähitellen vapautumisen inspiroitu prosessi on vihkimystie, askensio ja apoteoosi. Vaikka se tuntuu melkein mahdottoman kaukaiselta nähdessämme itsemme ja toisemme ja ympäröivän maailman arkiselta puoleltaan, käy se ymmärrettävämmäksi ja läheisemmäksi sitä selkeämmin, mitä paremmin opimme ymmärtämään tätä keskipisteen kaikkiallaoloa. Vaikka oma ruumiimme on hauras ja psykologiamme suloisen inhimillinen lukemattomine vikoineen, niin jopa näissäkin elää luomattomuus ja Ainoa Pyhä. Vaikka koko vihkimyksen tie kestää lukemattomia aikoja, se voi alkaa jo nyt – ja tuon alun jälkeen, ensimmäisen askeleen jälkeen ihmisen olennainen olemus on jo kokenut valtavan mullistuksen.
Emanaatiossa sisin ydin tavallaan rikkoutuu joka hetki ja tulee luomiseksi, ensin yliajallisissa, vähitellen tiivistyen niihinkin piireihin joissa ajan separatismi on havaittavissa, ja lopulta aina niin raskaaseen aineeseen saakka, että Logoksen vaippa – pyhä materia – painautuu kasaan ja palaa uudenlaisessa toisen polaarisuuden ”laya -tilassa” takaisin luomattomaan. 2 Näitä kahta, luomisen ja tuhoutumisen laya -tilaa ilmentävät ja symboloivat auringot ja mustat aukot, jotka säteilevät ja imevät valoa. Aurinkoa ja aurinkotulta on aina palvottu logosisena voimana. Vasemman Käden Veljet, asurat, eivät voi hyväksyä ”luomisen virhettä”, ja heidän dharmansa on ohjata poispäin luomisesta – he edustavat ”mustaa aurinkoa” – mutta on oleellista ymmärtää, että nämä molemmat ovat todellakin Logos, vastakohdat ovat todellakin yhtä, ja luominen ja tuhoaminen molemmat samaa pyhää työtä. Mutta näitä asioita on pidetty pitkään salaisina johtuen siitä itsestään selvästä asiasta, että mikäli pinnalliselle ja kehittymättömälle – tai yhtä hyvin: syvälliselle ja kehittyneelle, mutta yksipuolisella tavalla – ihmiselle puhutaan tällaista, hän luulee sen oikeuttavan väärät teot. Kaikki on oikein, ja jotkin asiat ovat kuitenkin väärin – tämä on maailman ja ilmentymisen suuri paradoksi inhimillisen pyrinnön elämässä, aivan kuten kosmisella tasolla sama ristiriita on siinä, kuinka juuri luomisen särö täydellistää luomattomuuden ihmeen. Ihminen syvimmässä olemuksessaan on itse Ain Sof, hän itse on Jumala, ja hän itse on Saatana. Koko askension matka on vain emanaation virran seuraamista takaisin lähteelleen luomattomaan.
Vasemman Käden Veljen suuri lankeemus on mahdollinen juuri siinä, että hän toteuttaa dharmansa väärin. Hän saattaa todellisuudessa – ehkä piilotajuisesti – rakastua aineeseen, vaikka hänen työnsä maailmassa olisi nousta luomista vastaan. Toteuttaessaan tätä vihan tien oppia julmalla tavalla hän ei kuitenkaan kykene voittamaan alas sitovaa polaarisuuttaan eikä osaa kääntyä maapallon keskustassa, jääden sen vangiksi. Korkea musta maagikko, pyhä ja täydellinen, tuhoaa koska se on hänen luontonsa; mutta hänen tuhoamisensa on ylevää ja täydellistä. Hän ei tapa, kiduta, eikä iloitse vääryydestä. Langennut musta maagikko, epäpyhä ja epätäydellinen, tuhoaa itsekkäistä tarkoitusperistä, eikä hänen tuhoamisensa ole ylevää eikä täydellistä. Hän voi tappaa, kiduttaa, ja iloita vääryydestä. Tämä on niin tärkeä asia, että siihen on palattava yhä uudelleen, että vaikea asia kävisi mahdollisimman selväksi – sillä jokainen ”kadotettu sielu” tässä sanan jälkimmäisessä merkityksessä merkitsee niin suurta hämmennystä järjestelmässä, että jos yksikin erehdys voidaan sanoilla estää, toiston rasittavuus on siedettävissä. ”Pahuuden jumalat”, yliajalliset ja kosmiset olennot, joiden luonne on kuolemassa ja tuhoutumisessa, eivät kuitenkaan voi välttää sitä, että heidän korkealta pöydältään putoavat murut tulevat karkeiden olentojen väärin käyttämiksi: heidän emanaationsa maailmassa ovat luonnoltaan sellaisia, että niitä voidaan käyttää itsekkäässä noituudessa. Niitä voidaan kuitenkin käyttää myös toisin – hyvän ja oikean tuhoamisen työssä ilman väkivaltaa, mikä on näiden voimien tosiolemus: pimeä ja pyhä, vailla väärää kärsimystä.
Oleellinen asia on osallistummeko olemassaolon Ainoaan Keskipisteeseen, pyrimmekö sitä kohti vaiko emme. Tuo ”keskipiste on kaikkialla”, mutta se on tavoitettava tietoisesti, sen kokemiseen on omalla ponnistuksella pyrittävä. Ihmisyyden täyden määrän toteuttaminen edellyttää siirtymistä kehältä keskipisteeseen, emanaation vuodatusten prosessoimisesta ja niiden prosessoimana olemisesta emanaation nousevan asteikon vähä vähältä ymmärtämiseen ja yhtymiseen aina puhtaampiin ja vähemmän erilaistuneisiin muotoihin. Vaikka fyysinen maailmankaikkeus nähdään kulkevaksi aina kohti suurempaa entropiaa ja vähempää ykseyttä, kulkee kehitys tosiasiallisesti pyörähdysliikkeenä – ”pyörretuulena” todellakin – ensin alas, sitten uudelleen ylös, muodostaen luomisen silmukan eli tajunnan portin, joka on Logoksen maaginen kehä. Tämän vuoksi ei meidän työmme ole toivoton. Me, heikot ihmiset ja me, pienet seurat ja ulkoisesti niin vähäiset veljestöt voimme pitää hallussamme ja kanavoida suuren työn voimaa sikäli kuin osaamme sitä tahtoa. Tahto, intentio on kaikki, siitä riippuu kaikki muu. Kaikki ulkoiset mahdollisuudet ilmenevät oikealla ajallaan ja oikeassa muodossaan, jos ihminen vain osaa tahtoa toimia oikein – osaa tahtoa oppia rakastamaan – osaa tahtoa oppia ymmärtämään. Tätä on emanaation jokahetkisyys, luomattoman työ meidän kauttamme ajattomuudessa.
FINIS
- Hylätty Kivi #1 (2006) ↩
- Mitä prosessia kymmenikön, yhdistetyn ykkösen ja nollan, vanha symboli viivalla jaetusta munasta symboloi. On huomattavaa, kuinka tämä sukupuoliin jakautumisen (niin kosmisella tasolla polariteetteina kuin ihmiskunnankin tasolla rodullisesti) vertauskuva ilmentää kahden käden symboliikkaa useammassa kuin yhdessä merkityksessä. ↩