Elävä kosmos ja inhimillinen kulttuuri

© Frater Krieger & Frater Nefastos 2009

I

Tämä artikkeli on lyhyt pohdinta luonnosta osana ihmisen henkistä kehitystä – liian lyhyt antaakseen sille sitä syvyyttä mitä sen pohtiminen vaatii. Tarkoituksemme on kuitenkin vain antaa yksi näkökulma tähän asiaan, ei mitään perustavaa totuutta, ja pohjustaa mahdollisesti siitä syntyvää syvempää tutkimusta. Lähestymistapamme pyrkii näkemään ihmisen osana luontoa ja samanarvoisena kaiken muun elävän kanssa. Emme kuitenkaan selitä tarkemmin mitään ekologisia prinsiippejä, koska tarkoituksemme ei ole pohtia ympäristöetiikkaa, vaan keskitymme tarkastelemaan ihmisen henkisen kehityksen suhdetta luontoon ja sen ilmentymistä satanismissa.

Luonto on monille nykyään vain hyödyke, ja ihmisten suhtautuminen luontoon on muuttunut merkittävästi siitä mitä se oli muinaisina aikoina. Ihminen on erkaantunut luonnosta kuten myös henkisyydestään. Ihmisestä on tehty kone, jolle materiaaliset arvot ovat tärkeämpiä; hengetön kone joka arvottaa luonnon omasta perspektiivistään. Arvo määräytyy meille sen mukaan miten jokin asia hyödyttää meitä, ihmisiä. Voidaan puhua antroposentrisestä eli ihmiskeskeisestä maailmankuvasta, luonnosta irrottautuvasta humanismista. Humanismissa korostetaan inhimillistä tietoa sinä mittarina, jolla arvotetaan maailmassa vallitsevat ilmiöt ja lainalaisuudet. Kuten kuitenkin jokainen vähänkään esoteeriseen tietoon tutustunut voi todeta, ei inhimillinen tieto, tai tiede, ole kuitenkaan ainut totuus ja rajanvetäjä. Teosofinen ja suuri osa perinteisestäkin filosofiasta perustuu ajatukseen elävästä kosmoksesta eikä vain elottomasta koneistosta. Siksi ajatus kaiken luonnon samanarvoisuudesta kunnioittaa paremmin koko elävää kosmosta ja ihmistä osana sitä.

Ihminen niin fyysisessä kuin henkisessäkin mielessä on väistämättä osa kosmosta ja luontoa. Se, että arvotamme luontoa ylhäältä omasta perspektiivistämme tarkoittaa siis myös, että alistamme itseämme. Totaalinen irtautuminen luonnosta johtaa henkiseen pahoinvointiin ja materialismin valtaannousuun, eikä arvoista tyhjä materialismi voi koskaan olla toimiva ratkaisu. Meillä on paljon hienoa tekniikkaa jonka avulla voimme sivistää ja viihdyttää itseämme, mutta se totuus joka löytyy meistä itsestämme, on nähtävissä ennen muuta luonnossa. Tuota totuutta ei voida kokonaisuudessaan löytää kirjoista tai tietokoneen ruudulta. Kaiken läpäisevä totuus, MUSTA LIEKKI joka meissä palaa, on osa kaikkea. Voimme siis todeta että tämä musta liekki on myös osa luontoa, että se on yhtä kuin ihminen, yhtä kuin kosmos ja henki. Tätä yhteyttä on pidetty selvänä jo muinaisina aikoina, mutta nyttemmin materialismi on laskenut sumean huntunsa sen ylle. On itsestään selvää, että jos meiltä otetaan pois meitä ympäröivä orgaaninen luonto, se tuhoaa elinmahdollisuutemme. Ravinto, happi, vesi ja kaikki oleellinen fyysisen ruumiimme ylläpitävä substanssi on meille tärkeää, mutta on väärin ajatella että olisimme henkisesti sen yläpuolella. Mitä enemmän erkaannumme luonnosta, sitä enemmän erkaannumme myös henkisesti itsestämme.

Luonto on suurin muusa mitä viisailla on koskaan ollut. Luonnon estetiikka, niin ulkoisen kuin ihmisen sisäisenkin luonnon, hengen ja olemisen, on näytellyt suurta osaa historiassa. Se on inspiroinut aikojen alusta ihmistä etsimään syvempää totuutta itsestään. Ihmisen erottavia tuntomerkkejä on esteettisyyden taju, vaikka eläimilläkin siitä esiintyy jonkinlaisia esiasteita. Nämä biologiset ja henkiset esteettisyyden juuret kuitenkin yhdistävät meitä ja niistä on yhteys taiteeseen, kauneuteen, keskinäiseen riippuvuuteen, omaan elinplaneettaamme ja ihmisen henkiseen kehitykseen. Jos katsomme ulos ikkunasta ja näemme vaikkapa jylhän erämaan, on kuin katsoisimme peiliin. Sama energia ja voima on meissä. Olemme osa sitä. Eläimiä, puita, kiviä, tähtiä, kuuta, aurinkoa, kaikkia luonnon aspekteja on palvottu ja kunnioitettu jo muinaisissa uskonnoissa. Niissä ymmärrettiin, kuinka olemme osa kokonaisuutta; osoittamalla kunnioitusta kokonaisuudelle kunnioitamme ja vahvistamme myös itseämme. Symbolismin avulla luonnon fyysiset aspektit yhdistettiin ihmisen henkisyyteen.

Jos mietitään fyysisen luonnon osaa ihmisen henkisessä kehityksessä, on otettava huomioon että henkinen kehitys, vaikka onkin luonnonlakien ylläpitämää ja rohkaisemaa, vaatii lähtökohdan ihmisestä itsestään. Toisaalta luonto ja ihminen, makrokosmos ja mikrokosmos ovat yhteydessä toisiinsa perustavanlaatuisella tavalla. Luonnon ja ihmisen energiakentät ovat keskenään jatkuvassa yhteydessä ja vuorovaikutuksessa, ja siinä missä kiihkeämmin dynaaminen inhimillinen energia muokkaa ja muovaa luontoa, on luonnon energiamuodoilla rauhoittava, kiinteyttävä ja ylentävä vaikutus ihmiseen. Kuitenkin kaikki on lopulta hyvin yksilöllistä, ja kun jollekin esimerkiksi luonnossa liikkuminen on hyvin positiivinen ja energiatasoa nostattava kokemus, voi se toiselle olla täysin yhdentekevää; joko sen vuoksi että hänen silmänsä ei ole avautunut luonnon kauneudelle tai siksi, että hän löytää oman luontoyhteytensä jotain toista kautta. Kaiken kaikkiaan määrittelemme luonnon merkityksen kehityksellemme itse, mutta emme voi kuitenkaan kieltää sitä, että se on väistämättä osa meitä, niin fyysisellä kuin korkeammillakin tasoilla. Sana luonto voikin kuvata laajimmillaan kaikkea olemassa olevaa.

Miten luonnon yhteys henkiseen kehitykseen voidaan nähdä satanismissa? Tietenkin jokainen arvottaa asiat suhteessa omaan ajatusmaailmaansa, joten luonnon merkitys meille henkilökohtaisesti vaihtelee, mutta on kuitenkin katsottava myös suurempaa kokonaisuutta. Kuten edellä mainittiin, kosmos on suuri elävä kokonaisuus, jonka osia me olemme. Luonto on osa olevaista ja sisältää itsessään elämämme mysteerit. Voimme heijastaa itsemme luonnosta, ja se on tarkempi kuin yksikään tehty peili. Luonnossa ilmenevä estetiikka ja symbolismi antaa meille työkaluja henkemme mustan liekin korottamiseen. Kuitenkaan meidän ei tule ajatella ihmistä eläimenä siinä mielessä kuten asia nähdään joissain filosofisissa suuntauksissa. ¹ Ihminen tulee nähdä osana luontoa, yhtä arvokkaana kuin mikä tahansa muu osa, mutta omanlaisenaan: se mikä tekee meistä erityisiä on intuitio, estetiikan taju, ymmärrys, kaiken läpäisevä tietoisuus, joka herättää myös väistämättä vastuun. Se on oleellista. Siksi meidän tulisi nähdä ihminen elämän vartijana, avaimena, joka pystyy havaitsemaan kaikki elämän mysteerit ja jonka tehtävä on suojella ja edistää elämän merkityksellisyyttä, sen henkeä ja viisautta. Miettiessämme luonnon merkitystä satanismissa on se sama kun miettisimme koko elävän kosmoksen merkitystä ihmisen henkiselle kehitykselle. Luonto on meidän olemassaolomme pohja, ei pelkästään fyysisen vaan myös korkeammanlaatuisen. Luonto on kuin valtava paletti, ja jos ymmärrämme mitä värit ovat, voimme luoda sen avulla mitä haluamme. Siten voimme verrata näitä värejä myös ongelmiin joita Saatana meille esittää, ja jos ymmärrämme luontoa – ja siten myös itseämme – voimme ratkaista nämä ongelmat ja löytää olevaisen perimmäisen luonteen. Kaikki se on meidän käsissämme.

II

Kuten todettua, käsittää ”luonto” nimityksenä yksinomaan fyysiselle ja objektiiviselle todellisuudelle on tarpeeton rajaus. Ensimmäisenä tuo sana tuo meille tietysti mieleen metsiä, järviä, tai mitä tahansa olemmekin oman synnyinseutumme ja kokemusmaailmamme puitteissa oppineet orgaanisesta luonnosta leimallisesti erottamaan. Tämä biosfäärin muodostama luonto on kuitenkin väistämättömässä, jokahetkisessä yhteydessä siihen henkiseen todellisuuteen, joka ihmisessä vaikuttaa nimenomaisesti edellä mainittuna mustana tulena. Kyseisestä tulesta esittää Zohar seuraavaa:

”Ken vain haluaa täysin ymmärtää pyhän ykseyden, hän mietiskelköön palavasta hiilestä tai lampusta kohoavaa liekkiä. Hän näkee ensin kaksiosaisen valon – kirkkaan valkoisen sekä mustan taikka sinisen. Valkea liekki on yläpuolella, kohoten suorana liekkinä, sininen sen sijaan, tumma liekki, on alapuolella ja on kuin edellisen sija, mutta silti ne ovat niin visusti yhteen liittyneet että niistä muodostuu vain yksi liekki. Tuo sija, istuin, jonka sininen eli tumma valo muodostaa, on edelleen yhteydessä palavaan aineeseen, joka on taas sen alapuolella. Valkoinen valo ei milloinkaan muutu väriltään, se pysyy aina valkeana; alemmassa liekissä sen sijaan voi nähdä erilaisia värivivahteita. Lisäksi alin valo suuntautuu kahtaalle: yläpuolella se yhdistyy valkeaan valoon, alapuolella palavaan aineeseen. Tämä aine kuluu jatkuvasti ja kohoaa lakkaamatta kohti ylempää valoa, ja näin kaikki sulautuu yhdeksi kokonaisuudeksi.” ²

Tämä ”musta valo”, joka oikeammin on väriltään syvän indigonsininen kuten tähtikirkas avaruus, on ihmisen sisäinen EGO, hänen kirkastettu sielullinen älynsä. Ylhäällä tuo yksilöllinen olemassaolo on kiinni henkisessä monadissa, alhaalla siinä liekin ravinnossa joka on inhimillinen persoonallisuus ruumiissa. Mutta kuten okkultismin perustavanlaatuisin aksiooma kuuluu, alhaalla kuten ylhäällä, ja ihminen on tässä vain luonnon laajemman elävän kosmoksen kuva. Sama musta tuli palaa luonnossa, se elävöittää luonnon ja täyttää sen merkityksellä jokaisena hetkenä. Tuon mustan tulen ilmennys voidaan varsin hyvin ja eksaktisti nähdä myös luonnon tiedostavana prinsiippinä.

Panteismiin taipuvainen henkilö on aina jossain määrin herkkätuntoinen, jos hän on vakavissaan ideologiansa kanssa. Hän aistii luonnossa immanentisti vaikuttavat voimat, ja hän aistii myös, että siinä puhtaassa luonnontilassa johon inhimillinen nerokkuus ei ole koskettanut, nuo voimat vaikuttavat huomattavasti suuremmalla intensiteetillä kuin ihmiskäsien läpi kulkeneessa. ³ Tämä on tosiasia, ja kyseisestä seikasta seuraa käytännön elämässä niin todelliseksi muuttuva rajanveto ”luonnollisen” ja ”luonnottoman” välillä, vaikka itse asiassa maailmassa ei tietenkään voi ilmentyä mitään luonnon ulkopuolista tai yliluonnollista. Luonnon laajemman piirin sisään muodostuu erilaistuvien älyjen vaikutuksesta mikroskooppisia luonnontiloja, jotka ovat kuin mereen asetettuja akvaarioita. Tällainen ”akvaarioluonto” on myös inhimillinen kulttuuri, joka on samalla osa luonnon laajempaa määrittelyä että samalla jotain omalakista ja itsensä erilleen rajaamaa. Juuri tästä ”itsensä erilleen rajaamisesta” puhuvat myytit hybriksenä, eristäytyvänä ylpeytenä, joka itse asiassa on kaikkien toisasteisten syntien ja tuskien syynä – vaikka se samalla on myös välttämätön väliaskel vastuulliseen itsetietoisuuteen ja yksilöllisyyteen.

Henkisen kehityksen järjestelmät kunnioittavat aina väistämättä luontoa sen alkuperäisissä muodoissa, joissa tuota luontoa muotouttavat ja ylläpitävät ihmisen ulkopuoliset tekijät – ”sokeat luonnonlait”, sanoo tiede; ”tietoisten lakien hallitsemat elementaaliolennot”, korjaa okkultismi. Nämä elementaaliolennot, joita nykyihminen ei näe, mutta joiden jatkuvan luomistyön lopputuloksia hän ei voi olla näkemättä, muodostavat koko ulkokohtaisen olemassaolon: eläin-, tai ihmisruumiin, kasvin tai jopa ne elementit, joista valmistetaan ihmisten asuttama rakennus. Viimeksi mainitussa tapauksessa näitä olentoja kuitenkaan eivät ohjaa vain niiden alkuperäiset hallitsijat, vaan myös inhimillinen tiede, joka on oppinut sekoittamaan ja konstruoimaan materiaaleja ja kasaamaan näitä mitä moninaisimmiksi muodoiksi. Nämä muotojen moninaisuudet ovat luoneet koko maailmanlaajuisen kulttuurin monine osatekijöineen, ja tarkkaavainen ajattelija voi huomata, kuinka noiden ”elementaalien hallitsijoiden” eli jumalolentojen ⁴ kunnioittaminen on rappeutunut samassa suhteessa kuin ihmisen esteettinen tajukin. Nykymaailmassa pystytään luomaan paljon ja tehokkaasti, mutta teollinen massatuotanto on samalla tappanut kauneuden, sillä kauneudentaju asuu yksilöllisyydessä. ⁵ Tajuaako monikaan, kuinka järkyttävän latteuden ja suoranaisen disharmonian keskellä me elämme jokapäiväisen elämämme? Nykyinen arkkitehtuuri, muotoilu, koko kulttuurinen pintamaailmamme on karkean pragmaattista, sillä se on täysin ateistista: sen luomista ohjaavat materialistiset tarpeet, jotka ovat sokeita ja kuuroja ihmisyyden paljon oleellisemmille henkisille tarpeille. Luonnollisuuden kuolema on elävien jumalten kuolemaa kulttuurissa, joka ei ymmärrä muuta kuin ihmispsykologian primitiivisimpiä lainalaisuuksia. ⁶

Kuitenkin paluu vanhaan, sellaisena kuin se joskus oli, on mahdoton. Ihminen itse on muuttunut, eikä hänen herkistynyt elimistönsä ja muuntunut psykologiansa voi palata luontoyhteyteen jollainen oli mahdollinen ennen kaupungistumista sen positiivisine ja negatiivisine seurauksineen. Sen sijaan meidän olisi pyrittävä luomaan uudenlainen suhde luontoon, jossa kykenisimme osallistumaan sen yhteyteen ei enää vain riippuvaisuussuhteessa, vaan yhteistyössä; luonnon kanssatyöntekijöinä. Artesaanin työnä on luonnon auttaminen ja täydellistäminen, ei sen luontaisten prosessien kumoaminen, opettivat alkemistit. Jotta tällainen prosessi mahdollistuisi kulttuurissa – ja se tulee tietenkin ottamaan melko pitkiä ajanjaksoja – on ihmisten opittava erottamaan luonnon muotojen toteuttajat noiden muotojen kaavoittajista, ainetta muovaavat elementaalit niitä hallitsevista korkeammista voimista, ja tekemään tietoista yhteistyötä jälkimmäisten kanssa; tällöin ensin mainitut myös väistämättä heitä tottelevat. Näin toimii magiaksi kutsuttu prosessi.

Oppi ”magiasta” ja ”elementaaleista” on kuin mielipuolisuutta vielä nykymaailman standardeilla, mutta se ei ole ollut sitä kovin pitkään, eikä liioin voi pysyä sellaisena enää kauaa. 1700-luvun valistus, 1800-luvun teollinen vallankumous ja 1900-luvun kulttuurimaterialismi sen kaikissa muodoissa ovat luoneet riittävän aineellis-separatistisen pohjan, jolla yksilöt kuten yhteisötkin voivat seistä kaatumatta enää samanlaiseen uskonnolliseen massahysteriaan, mikä sitä keskiajalla niin pahoin riivasi. Sokea usko ja kuuro tiede – nimittäin kuuro kaikille henkisen todellisuuden ja henkisen kauneuden yläsävelille, joiden oktaavit menevät siltä aina täydellisen ja valitettavan varmasti ohitse – eivät kumpikaan voi yksin kartoittaa maailmaa kattavasti, mutta yhdessä ne voivat sen tehdä: analyyttinen, järkevä ajattelu ilman ennalta asetettuja ajattelun rajoja ja metafysiikkaa kauhistumattomin filosofisin tendenssein voi aitoon uskonnollisuuteen, siis eettiseen, mystiseen, jopa ritualistiseenkin puoleen yhtyessään synnyttää aivan uudenlaisen liekin, joka tekee kunniaa sille sisäiselle tummalle liekille, josta aiemmin oli puhetta. Alhaalla tuo liekki yhtyy ulkoiseen ihmiseen – puhtaassa muodossaan luontoon hänessä ja hänen ympärillään, käsiteltynä hänen tuottamikseen ja muovaamikseen kappaleiksi. Ylempänä se yhtyy maailman kaavailijoihin, tajuntoihin joiden hierarkkisena huippuna toimivat arkkityypit ja se ensimmäinen kolmiyhteys, jota usein on haparoiden nimitetty ”Jumalaksi”. ⁷

FINIS