© fra Nefastos 2006
Vastataksemme tähän kysymykseen on meidän ensin tehtävä selväksi, mitä tarkoitamme puhuessamme Jumalasta.
Okkulttinen maailmankuva perustuu ajatukselle olemassaolon absoluuttisuudesta. Tästä johtuu, että koska kaikki on Yksi, kaikki dualismi on lopulta illusorista. Ei ole mitenkään mahdollista, että Jumala olisi sekä kaikkivoipa ja kaikkitietävä, persoonallinen että hyvä -viimeksi mainitut ovat jakautuneen olennon erityispiirteitä; ne voivat olla Jumalassa, mutta Jumala itse ei voi rajoittua tiettyyn persoonallisuuteen tai tiettyyn toimintamalliin omassa kosmoksessaan. Kaikkivoipa ja kaikkitietävä olemus ei voi olla dualismin pooli; häntä vastassa ei voi olla häneen kuulumatonta ulkoista latausta. Jos Jumala on ”hyvä”, silloin kaikki on ”hyvää”, sillä Jumala ei voi olla olematta läsnä jossain aikaansaamansa maailman osasessa; ja jos maailmassa on ”pahaa”, ei se voi olla olemassa muutoin kuin Jumalan sallimana – mikä tekee mahdottomaksi käyttää Jumalasta yksinomaan ”hyvän” nimitystä. Ja jos Jumala olisi persoonallinen, hän ei voisi olla kaikkivoipa ja kaikkitietävä, sillä persoonallisuus merkitsee muodon rajoitusta.
Johdonmukaisesti tästä seuraa, että meillä on ainakin kaksi erilaista jumalkäsitettä:
1) Absoluuttinen Jumala, joka on kaikkivoipa ja kaikkitietävä, Yksi ja Ainoa. Hänestä voimme todellakin sanoa, että hän on tietyssä mielessä hyvä, mutta tässä hyvyydessä ei silloin ole mitään pikkumaista: Jumala todella ”antaa auringon paistaa niin hyville kuin pahoillekin”, eikä tuomitse ketään.
2) ”Persoonallinen” jumala, jollaisia itse asiassa voi olla useampia ja eri asteissaan. Kristityt palvovat tällaista jumalolentoa jolla on persoonallisuus, joka esittää käskyjä ja kieltoja; johon liitetään dogmeja ja rituaaleja ja jolla voi olla myös ”Vastustaja” (= Saatana).
Ja tästä pääsemme varsinaiseen kysymyksenasetteluun. Jos valitsemme kohdan 1 panteistisen suhtautumistavan, voimme sanoa, ettei ole olemassa mitään itsessään pahaa voimaa luonnossa tai sen ulkopuolella, vaan kaikki paha perustuu olemuksellisesti kauniiden ja hyvien voimien väärin käyttämiseen. Murhaaja on ”paha” sen tähden, ettei hän ole ymmärtänyt vihan (tai jonkin muun motivaationa olevan inhimillisen tunteen) todellista olemusta, vaan sortunut sielun kehitystä ajatellen evolutiivisesti regressiiviseen toimintaan; raiskaaja on ”paha” sen tähden, ettei hän ole ymmärtänyt sukupuolivietin todellista olemusta, vaan samoin sortunut regressiiviseen ja haitalliseen toimintaan, jne. On hyvin epäfilosofista ajatella, että olisi olemassa sellainen äärettömän voimakas henkiolento, jonka tarkoitus olisi edistää vääryyden toteutumista. Tällaisia erehdyksen henkiä voi kyllä olla olemassa maailmaa ympäröivässä, mielikuvituksen synnyttämässä nk. astraalimaailmassa, aivan samoin kuin jonkin erehdyksen valtaan joutunut tavallinen ihminen voi vaikuttaa omassa lähipiirissään muiden ajatuksiin ja tunteisiin vahingoittavasti, niin että nämäkin menevät mukaan samaan erehdykseen. Mutta nämä olennot ovat kuolevaisia, so. aikaan ja tilaan rajoittuneita, ja kaukana henkisestä todellisuudesta: arkkityyppistä ”pahan jumalaa” ei voi olla olemassa kosmoksessa. Tämän kertoo meille metafyysisen ajattelun johdonmukaisuus ja sydämen lahjomaton todistus. (Manas ja buddhi, kuten teosofit näiden ominaisuuksien prinsiippejä nimittävät.)
Miksi me siis puhumme Saatanasta?
Yksinkertaisesti sen tähden, ettei Saatanalla suinkaan ole alun perin tarkoitettu – eikä yhä vieläkään monien järjestelmien piirissä tarkoiteta – ”Paholaista”. Saatana on nimi, joka voidaan käsittää hyvin monella tavalla, mutta mikään näistä tavoista ei vastaa 1:1 kristillistä näkemystä Paholaisesta, Pirusta, jonka ainoana työnä on harhauttaa ja vahingoittaa.
”Saatana” merkitsee etymologisesti avattuna ”Vastustajaa”, mutta tämä vastustajana oleminen ei ole ehdotonta eikä lopullista: se on pikemminkin ritualistista. Maailma – kaikki maailmassa – toimii siten, että asioita on ensin koeteltava, jotta niiden tosiasiallinen olemus saataisiin paljastettua ja kehitettyä. Näin toimii evoluutio, näin toimii ihmisen psykologinen kasvu, näin toimitaan jopa kouluissa, kun oppilaille esitetään kokeita näiden tietopohjan testaamiseksi. Saatana on olemus, joka esittää sielulle olemassaolon ongelmat.
Tämä mahdollistaa kaiken kehittymisen. Ilman koetusta ei olisi voittoa, elämä olisi vailla väkevää tietoisuutta, itseyttä, aitoa voimaa. Mutta koetus ei tule mielivaltaisesti, vaan me itse kutsumme sen luoksemme sitä tietämättä, piilotajuisesti. Meidän psyykemme pyytää luonnolta saada kohdata tietyn asian – minkä tarkalleen, se riippuu täysin omasta kehityskaarestamme ja aiemmista teoistamme, ajatuksistamme, tunteistamme. Saatana lähestyy meitä vihkijänä, hän tuo meille ”katkeran maljan”, ja meillä on tilaisuus joko läpäistä koetus tai kaatua – ja jos me ”lankeamme”, jos siis emme vielä ole osanneet löytää elävää avainta johonkin tiettyyn lukkoon omassa persoonallisuudessamme, joka on meissä kehittyvän sielun työmaa, niin silloin emme pääse tuossa asiassa etenemään; mutta myöhemmin elämä tuo eteemme saman ongelman hieman uudessa muodossa, ja meillä on uusi tilaisuus esittää asiaan oma vastauksemme.
Meidän ei pidä käsittää, että kärsimys olisi välttämätöntä. Koetuksen on tultava, mutta tuleeko se kärsimyksen muodossa, riippuu siitä, mikä on oma suhtautumistapamme maailmaan ja kuinka olemme osanneet elää. Jos ihmiset kykenisivät rakastamaan, saisi Saatanan työskentelymenetelmä muuttua yhtä ihanaksi kuin on hänen todellinen sisäinen luontonsa. Mutta ihmiset ovat vielä liian ”järkeviä”, liian laskelmoivia, osaavat luottaa elämään liian vähän, ja siksi Saatana lähestyy ihmisiä kasvoillaan kauhun, väkivallan, kidutuksen musta naamio, joka heijastuu suoraan heidän omasta ankaruudestaan. Se on suuri tragedia, mutta tuosta tragediasta me emme todellisuudessa voi syyttää Saatanaa.
Saatana merkitsee kuitenkin myös muuta, sillä edellä mainittuun työhön voidaan katsoa kuuluvan monia puolia. Ensinnäkin hän on Tuhoaja, hän on Kuolema. Miksi? Koska koetuksessa erotellaan toisistaan kuona ja kulta, muuttuva ja pysyvä, profaani ja pyhä, erehdys ja totuus. Ensin mainitut puolet tulevat tässä väistämättömästi tuhoutumaan, so. muuttumaan, ja vain jälkimmäiset puolet säilyvät muuttumattomina ja jatkavat sellaisinaan eteenpäin sielun Suuressa Työssä.
Puhuttaessa korkeista, arkkityyppisistä voimista on tärkeää muistaa kolme asiaa – kolminaisen avaimen sovellutus tässäkin asiassa -: ensimmäiseksi, että tällaiset ”jumalolennot” ovat kokonaisvaltaisuudessaan, laajuudessaan, voimassaan ja kaikkiallaolossaan mahdottomia täysin tajuta käsitteellisen mielen keinoin; toiseksi, että älyn on silti oltava välineemme näitä korkeitakin voimia tutkiessamme, jotta emme luisuisi sellaisiin palvonnallisen suhtautumistavan erehdyksiin, jotka saavat meidät toimimaan regressiivisesti ja vastuuntunnottomasti, sillä – ja tämä on kolmas kohta – okkulttisen filosofian tuntijalle on a priori selvää, että ykseyden pohjalle rakentuvan maailmankaikkeuden jokainen tosiasiallisesti herännyt ja valaistunut voima toimii ilmentäen tiedostettua ykseysajatusta ja siten korkeista jumalolennoista kaikki edustavat puhdasta rakkautta ja, jos niin tahdomme sanoa, hyvyyttä.
Niinpä meidän filosofiamme ei voi hyväksyä Saatanan nimikettä millekään sellaiselle olemukselle, joka pyrkii ohjaamaan ihmisiä pahuuteen, tai jonka todellisena olemuksena tai olemuspuolena on pahuus ja väärät teot. Nämä kuuluvat näkemyksemme mukaan fragmentoituneeseen ja illusoriseen maailmaan, eivät arkkityyppiseen; ja ainoastaan arkkityyppiset olennot ovat todellisia ja syvän kunnioituksen arvoisia. Jaottuneessa maailmassa toimivat henkiolennot ovat vain säröytyneitä heijastuksia alkuperäisistä, puhtaista aatteista, ja näissä ajallisissa toimijoissa on vähintään yhtä paljon ja usein enemmänkin erehdyksen mahdollisuuksia kuin tavallisessa ihmisessä. Kuitenkin, vaikka tämä usein painottamamme ero oletetun paholaisen ja nähdäksemme todellisen arkkityyppisen Saatanan välillä olisikin selvä, edustaa Saatana edelleen monia näennäisesti toisistaan erotettuja aspekteja; hänessä on monia puolia, monia voimia jotka ihmisestä näyttävät erillisiltä, vaikka ne todellisuudessa kuuluvat yhteen ja samaan entiteettiin. Näitä Saatanan aspekteja pyrimme lähestymään lehtemme artikkelisarjassa, jonka on aloittanut Hylätty Kivi #1:ssä esitetty teksti Saatana – Hierofanttiaspekti.