© fra Nefastos 2009
Monin paikoin on tuotu esiin ajatus, että Azazelin Tähden ideologia lukeutuu teosofisiin liikkeisiin ja seuraa Helena Blavatskyn esittämää oppia. Tämä on herättänyt kysymyksiä joissakin asiaamme tarkastelevissa ihmisissä. Onko H. P. Blavatsky todella kyvykäs saati oleellisen keskeinen okkulttinen kirjailija? Ja mitä yhteistä teistisellä, tai jos niin haluamme sanoa, panteistisellä satanismillamme on oikean käden tietä vahvasti painottavan Teosofisen Seuran kanssa?
Vastaus jälkimmäiseen kysymykseen on aiemmin jo epäsuorasti annettukin. Sivustoartikkelien joukosta löytyvä ”Manaksen valo – Blavatskylainen käsitys Saatanasta” esittää selkeästi, kuinka teosofinen oppi antaa vahvan puoltonsa Saatanan kunnioittamiselle, kun vain nämä molemmat käsitetään esoteerisella, syvällisellä tavalla. Teosofisen Seuran ja teosofian itsensä eroista on ollut paljon puhetta jo Blavatskyn omana aikana, eikä hän väsynyt painottamaan sitä, kuinka minkään seuran jäsenyys tai opinkappaleiden nimellinen allekirjoittaminen ei tee kenestäkään teosofia, vaan ainoastaan okkulttinen elämäntapa antaumuksellisesti ja uhrautuvasti elettynä. Sanaa teosofia ei keksitty 1800-luvulla vaan jo paljon aikaisemmin, ja etymologia paljastaa sen merkityksen: teosofia, jumalten viisaus, on tietoa hengellisistä – toisin sanoen yliaistillisista ja eettisistä – lainalaisuuksista. Tällainen oivaltava metafysiikka on aina väistämättä tosi okkultismin pohjana, millä tahansa nimikkeellä se ilmeneekään.
Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole kääntää kenenkään lukijaan päätä Blavatskyn suuntaan tai kumarruksiin hänelle, vaan ainoastaan esittää, millä perusteella olemme itse tällaisen lähestymistavan valinneet. Blavatsky ei etsinyt itselleen kunniaa eikä väittänyt, että hänen oppinsa olisi ollut hänen omaa keksintöään; päinvastoin hän pani niin paljon kunniaa omien opettajiensa nimiin, että tuli joskus jopa liioitelleeksi heidän vaikutustaan omaan ilmaisuunsa. Hän ei nimittäin ollut sellainen sielullisesti sekava ja vaikutusaltis meedio, jollaisena hänet usein kuvataan, vaan aidosti korkealle kehittynyt salatieteilijä, joka oli kyennyt työstämään tahdon, rakkauden ja viisauden perusprinsiipit yhdeksi ehyeksi kokonaisuudeksi. Vaikka Blavatskyn kirjallinen esitystapa on usein kaoottinen kirjallisista lähtökohdista tarkasteltuna – Hunnuttoman Isiksen hajanaisuus parhaana esimerkkinä – se on aina sisäisesti kehittävä, ehdottomasti askensioon kannustava, ja validi sekä älyllisistä että intuitiivisista tekijöistä käsin lähestyttäessä; tästä voi jokainen halukas ja kärsivällinen pyrkijä omakohtaisesti vakuuttautua.
H.P.B. ei ollut sellainen eteerisen puhdas enkeli, jollaisia oikean käden tien kandidaatit useinkin koettavat itsestään väkivoimin valmistaa – vaikka oma vaatimaton mielipiteemme on, että usein heidän olisi parempi keskittyä rakkauden ja viisauden syvempään käsittämiseen ulkoisten asioiden korostamisen sijaan. Blavatsky tupakoi, söi lihaa, oli paha suustaan ja temperamentiltaan helposti räjähtävä. Hänen nöyryytensä oli aitoa sydämen puhtautta, ei ulkokultaista muotouskollisuutta. Satojen muiden älykkäiden okkultistien joukosta tämä hankala olento erottuu oleellisesti edukseen yhdessä oleellisen tärkeässä, kaikkein tärkeimmässä asiassa: opetuksensa puhtaan perussävelen kautta. Kun luemme muiden ”inspiroitujen” kirjailijoiden teoksia, olivat inspiroivat tahot sitten mitä tahansa (ja useimmiten ne ovat kaikkea muuta kuin ”viisauden mestareita”), on tällaisiin kirjoituksiin jäänyt usein hyvinkin paljon ei muodollista vaan sisäistä sekavuutta, joka on paljon pahempi asia. Älyllisesti ja/tai mystisessä mielessä kehittyneiden okkultistien ajatukset saattavat olla esitykseltään koherentteja, ja ne voivat hyvinkin selvästi esittää joitakin voimaprinsiipin tehostumiseen johtavia menetelmiä, mutta niiden henkinen ydin on hyvin usein enemmän tai vähemmän vääristynyt. Tämä asia, joka usein on äärettömän vaikea havaita muutoin kuin korkeimman sielullisen erottelukyvyn valossa, johtaa innokkaan oppilaan hyvin helposti sielulliseen katastrofiin; ja suurimpia katastrofeja ihmisen sielullisessa elämässä ovat aina ne, joita hän itse ei edes huomaa.
Edellä mainittua kahta opetusmallia, sisäisesti puhdasta ja muodollisesti sekavaa ja toisaalta muodollisesti pätevää mutta sisäisesti sekaantunutta, voitaisiin verrata kaksiin junakiskoihin, joista toiset kiertelevät minne sattuu ja tekevät kummallisia maisemareittejä ennen saapumistaan määräasemalle; mutta toiset kiskot, vaikka ne johtaisivat suoraan, on valmistettu sillä tavoin huomaamattoman epäsuhtaisesti, että niitä seuraava kulkuväline hyvin helposti suistuu raiteiltaan etäisyyksien lisääntyessä. Opetusten ainoa pätevä mittapuu on eettinen mittapuu, ei minkään oletetun tarkoituksenmukaisuuden. Tämä on yleinen ongelma toisella suunnalla, samoin kuin toisella suunnalla vastaava erehdys on ollut muotouskollisuudessa; oppien ytimen sekoittamisessa niiden traditionaalisiin ilmaisuihin, pinnallisiin käyttäytymiskaavoihin ja vastaaviin ulkoisiin tekijöihin. Tiedon tiellä tarvitaan aivan ensimmäisenä suurta nöyryyttä; ei nöyristelyä, vaan ylpeää nöyryyttä, joka tietää voivansa saavuttaa viisauden – ei yhdessä hetkessä, vaan ankarien ponnistusten ja koetusten kautta. Tässä ”ylpeässä nöyryydessä” Blavatsky oli korkeasti oppinut: hän piti tosi itseään arvossa kuten aito luciferisti ainakin, mutta ei koskaan erehtynyt samaistamaan tuota Egoa alemman persoonallisuuden savimajaan; ja mikä yhtä tärkeää, näiden molempien minuuden puolien yli hän aina asetti henkisen todellisuuden – universaalin ykseyden kaikissa olennoissa.
Lopuksi lukekaamme vielä ajatuksen kanssa ja kuhunkin kohtaan keskittyen Teosofian Avaimen loppusanat, joille on annettu myös toinen otsikko ”Teosofisen Seuran tulevaisuus”. Lukuun ottamatta toisiin ajatusyhteyksiin ohjaavia viimeisiä lauseita, joissa katsotaan toiveikkaasti tulevaisuuteen – meidän menneisyyteemme – 1900-luvun antamien mahdollisuuksien muodossa, on teksti tässä toistettu kokonaisuudessaan, sillä se on mitä oleellisin pohtiessamme H. P. Blavatskyn teosofian merkitystä ja sen suhdetta aivan toiseen asiaan, Teosofiseen Seuraan. Käännös on Pekka Ervastin.
* * *
”Kys. — Sanokaa, miten te odotatte teosofian vastaisuudessa menestyvän?
Teos. — Jos puhutte teosofiasta, niin vastaan, että niin kuin se on ikuisesti ollut olemassa kautta menneisyyden rajattomien aikakausien, niin on se myös oleva olemassa tulevaisuuden rajattomina aikakausina, sillä teosofia on samaa kuin iankaikkinen totuus.
Kys. — Anteeksi; aioin oikeastaan kysyä Teosofisen Seuran tulevaisuuden toiveista.
Teos. — Sen tulevaisuus riippuu melkein kokonaan siitä, kuinka paljon on epäitsekkyyttä, vakavuutta, harrasta intoa, ja lopuksi mutta ei vähiten siitä, kuinka paljon on tietoa ja viisautta niillä jäsenillä, joille kuuluu työn jatkaminen ja Seuran johtaminen perustajien kuoleman jälkeen.
Kys. — Näen kyllä, kuinka tärkeätä on, että he ovat epäitsekkäitä ja innokkaita, mutta en oikein oivalla, kuinka heidän t i e t o n s a voi olla yhtä tärkeä tekijä tässä yhteydessä kuin nuo muut ominaisuudet. Kaiketi sen kirjallisuuden pitäisi riittää, mikä jo on olemassa ja mihin yhä tulee lisää?
Teos. — Minä en tarkoita esoteerisen opin muodollista tietoa, vaikka sekin on perin tärkeä; puhuin oikeammin siitä, kuinka suuresti meidän seuraajamme Seuran johdossa tulevat tarvitsemaan järkähtämätöntä, tasapuolista ja selvää arvostelukykyä. Kaikki sellaiset yritykset kuin Teosofinen Seura ovat tähän asti päättyneet raukeamalla tyhjiin, sen tähden että ennemmin tai myöhemmin ne ovat alentuneet lahkoiksi, laatineet omia ehdottomia dogmejaan ja siten vähitellen huomaamattaan kadottaneet sen elinvoiman, jonka elävä totuus yksin voi suoda. Teidän on muistettava, että kaikki jäsenemme ovat syntyneet ja kasvaneet jonkin uskonnon tai kirkkokunnan piirissä, että kaikki enemmän tai vähemmän ovat sukupolvensa lapsia niin ruumiin kuin sielun puolesta ja että siis luonnollisestikin jotkut tai kaikki näistä vaikutuksista heidän tietämättään kietovat ja johtavat harhaan heidän arvostelukykyään. Jolleivät he siis voi vapautua tästä synnynnäisestä luonteen taipumuksesta tai ainakin opi heti huomaamaan sitä ja siten välttämään sen eksytystä, niin seurauksena on, että Seura ajautuu toisen tai toisen ajatussuunnan hiekkasärkälle ja jää sinne rantautuneena hylkynä mätänemään ja hajoamaan.
Kys. — Mutta jos tämä vaara vältetään?
Teos. — Silloin Seura on jatkava elämäänsä kautta kahdennenkymmenennen vuosisadan. Se on vähitellen läpäisevä ja hapattava ajattelevien ja älykkäiden ihmisten suuren joukon suurenmoisine ja ylevine uskonnon, velvollisuuden ja ihmisrakkauden aatteineen. Hitaasti mutta varmasti se on murtava kappaleiksi uskomusten ja dogmien, yhteiskunta- ja luokkaennakkoluulojen rautaiset kahleet, se on sortava maahan rotujen ja kansojen väliset vihamielisyyden aitaukset ja on avaava tien kaikkien ihmisten veljeyden käytännölliselle toteuttamiselle. Sen opetuksen, sen filosofian avulla, minkä se on tehnyt nykyaikaiselle ajattelulle mahdolliseksi saavuttaa ja käsittää, oppivat länsimaat ymmärtämään itämaita ja antamaan niille oikean arvonsa. Lisäksi on psyykkisten voimien ja kykyjen kehittyminen, jonka ensimmäisiä oireita jo näkyy Amerikassa, käyvä terveellistä ja luonnollista tietä. Ihmiskunta on pelastuva niistä hirveistä sekä sielun että ruumiin vaaroista, joita ei käy välttäminen, jos tuo kehittyminen tapahtuu, niin kuin se uhkaa tapahtua, itsekkyyden ja pahojen intohimojen taimilavassa. Ihmisen älyllinen ja psyykkinen kasvu on edistyvä sopusoinnussa hänen siveellisen parantumisensa kanssa, ja aineelliseen ympäristöön on heijastuva hänen sisässään vallitseva rauha ja veljellinen hyvä tahto eikä eripuraisuus ja riita, mikä tätä nykyä on nähtävissä kaikkialla ympärillämme.
Kys. — Todellakin ihana näköala! Mutta sanokaapa, odotatteko todella, että kaikki tämä saadaan aikaan yhdessä lyhyessä vuosisadassa?
Teos. — Tuskinpa. Mutta tahdon sanoa, että jokaisen vuosisadan viimeisellä neljänneksellä nuo »mestarit», joista puhuin, tekevät selvän ja määrätietoisen yrityksen auttaa ihmiskunnan henkistä kehitystä. Jokaisen vuosisadan loppupuolella voitte poikkeuksetta aina huomata, että on tapahtunut henkisyyden — eli mystisyyden, jos niin haluatte sanoa — vuodatus eli nousu. Yksi tai useampia henkilöitä on esiintynyt maailmassa heidän lähettiläänään, ja suurempi tai pienempi määrä okkultista opetusta ja tietoa on annettu julki. Jos tutkitte, voitte huomata näiden liikkeiden jälkiä vuosisadasta vuosisataan niin kauas kuin meidän yksityiskohtaiset historiantietomme ulottuvat.
Kys. — Mutta mitä tällä on tekemistä Teosofisen Seuran tulevaisuuden kanssa?
Teos. — Jos nykyinen yritys, nim. tämä Seuramme, onnistuu paremmin kuin sen edeltäjät, niin se on oleva pystyssä järjestettynä, virkeänä ja terveenä seurana, kun 20. vuosisadan yrityksen aika tulee. Ihmisten mielen- ja sydänten tila on sen opetusten leviämisen vuoksi parantunut ja puhdistunut ja, kuten olen sanonut, heidän ennakkoluulonsa ja dogmaattiset harhauskomuksensa ovat ainakin jossakin määrin haihtuneet. Eikä ainoastaan niin, vaan tuo seuraava sysäys on tapaava laajan käyttökelpoisen kirjallisuuden ihmisten käteen annettavaksi ja sitä paitsi mieslukuisen seuran yhdistyneitä ihmisiä valmiina ottamaan vastaan totuuden uuden soihdunkantajan. Hän on tapaava ihmisten mielet hänen sanomalleen kypsyneinä ja valmiin kielen, johon pukea uusia totuuksiaan, ja on tapaava tuloaan odottamassa järjestyneen seuran, joka on poistava hänen tieltään puhtaasti käytännölliset, aineelliset esteet ja vastukset. Ajatelkaa, kuinka paljon voi saada aikaan se, jolle sellaiset edut on suotu…”
FINIS