OKKULTISMIN SUHDE FIKTIOON
© Fra Nefastos 2010
Tämä kirjoitus pyrkii olemaan johdattava puheenvuoro fiktion suhteesta myyttiseen, arkkityyppiseen todellisuuteen ja siten sen osallisuudesta okkultismin ilmituloon nousevalla ajalla. Johtuen aiheen laajuudesta ja merkityksekkyydestä voidaan vain joitakin laajoja linjanvetoja esittää tässä yhteydessä, ja toivon, että lukija ei antaisi tekstin näennäisesti teoreettis-älyllisen lähestymistavan peittää näkyvistä sitä olennaisinta ydintä, että kyse on ja tulee olemaan käytännön todellisuudesta. Tässä vaiheessa käytännön esimerkit ja sovellutukset vain jäävät lukijan oman harkinnan varaan.
I
Fiktio täyttää nykyään paikan, joka aikanaan oli mytologialla ja perimätiedolla. Faktisen ja fiktiivisen kerronnan selkeä erotus ylipäätään on keksintönä uudehko: mitä kauemmas kuljemme taaksepäin ajassa ja mitä etäämmäksi käy Gutenbergin mullistus, sitä kapeammaksi ja häilyvämmäksi käy kuilu näiden kahden välillä. Vasta identtisen informaation nopean jakelun mahdollistumisen kautta on mielikuvitus ja tosiasiat voitu jaottaa niin selvästi kuin nykyaikana tehdään.
Lähtökohtaisesti tällaisen jaon kirkastuminen kuulostaa pelkästään hyvältä. Ellei tosiasioita voitaisi erottaa mielikuvituksen tuotteista, tarkan tiedon välittäminen olisi tuskin mahdollista. Objektiivisen ja älyllisen havainnoinnin neutraalius on yksilöllisen ihmisyyden kasvun mahdollistamaa ja toisaalta tullut sen tukemaksi, niin vähän kuin älyllinen yksilöllisyys näin pienessä ajassa on ehtinytkään siitä koko sisäisen kulttuurin kentän näkökulmasta hyötyä. Mutta siinä missä objektiivinen äly on hyötynyt faktan ja fiktion erottamisesta, ihmisyyden toinen tärkeä osatekijä, intuitio ja sen instrumenttinaan käyttämä tunneluonnon kautta ilmenevä selvänäköisyys ovat puolestaan joutuneet kärsimään näin selkeästä erotuksesta. Henkisen luonnon näkökulmasta ero ei nimittäin koskaan ole niin kiveen hakattu kuin mitä jaottava äly mielellään tahtoisi ajatella. Koska tietoisuus, pohjimmiltaan muuttumaton mutta käyttämiensä intrumentaalisten ilmaisutapojen kautta monimuotoinen olemus on kykenevä heijastamaan ilmentymiseen vain tosiasioita, menettää fiktion määrite tällaisessa tarkastelussa enimmän osan merkitystään. Ei ole eikä voi olla olemassa sellaista tarinaa, joka ei esittäisi todellisuutta jossain muodossa. Jokainen ”uneksittu” tarina, toisin sanoen jokainen mielikuvituksen luoma fiktiivinen tapahtuma on todellinen.
II
Mytologian oleellisena tekijänä pidetään paitsi sen seurattavuutta ja heijastavuutta (millaisiksi arkkityypeiksi tai paremminkin arkkityyppi-ilmaisuiksi se kulttuurin määrittää) myös sen kompaktia muotoa. Tämä on sikäli erheellinen ajatus, että jokainen nyttemmin kompaktiksi koottu mytologiakokonaisuus on ajallaan ollut samantyyppinen kaikkialle levinnyt ja koko kulttuuria sävyttänyt monimuotoinen sielullinen ilmapiiri kuin mitä me itse joka hetki hengitämme sisään sitä mytologiaksi ymmärtämättä. Kompaktius seuraa vasta myöhemmin, kun oma aikamme on ohi ja tulee jonkun uuden kokoojaneron muotoon tulkitsemaksi ja vangitsemaksi.
Kuitenkin joka ajalla on omat profeettansa, runonlaulajansa ja taiteilijansa, jotka luovat jotakin kestävää. Omamme ei ole poikkeus. Luonnollisesti meidän aikanamme esiin pääsee paljon enemmän keskinkertaisuuksia kuin aikoinaan, jolloin taiteellisen ilmaisun tuli olla huomattavan kehittynyttä, jotta tunnettavuudelle tarpeellinen hype olisi saatu aikaiseksi; nykyäänhän tällainen julkisuusnoste luodaan keinotekoisesti markkinavoimien taholta, mikä mahdollistaa minkä tahansa turhuuden hetkellisen tunnettavuuden eli on omiaan lisäämään nimenomaan keskinkertaisuuksien suosiota. Tällaiset ilmiöt kuolevat kuitenkin nopeasti, ja elämään jäävät ainoastaan todelliset hengen artisaanit. Taiteilijan määränpää on saavuttaa profeetallisuus luomalla kuolematonta taidetta, sillä taiteen kuolemattomuus mahdollistuu vain sen liittymisellä arkkityyppiseen, ja tämä liittyminen tekee taiteesta mytologiaa.
Heimon mytologian, yhteiskunnan uskonnon ja uuden aikakauden fiktion merkitys on yksi ja sama. Ja mikä olisikaan parempaa, ihmeellisempää ja innoittavampaa kuin kasvettuaan yhteiseen fiktiiviseen myyttiin ja sen sadunomaisten esitysten myötäelämiseen huomata, kun aika on kypsä, että sen esittämät ihmeet ovat itse asiassa hämmästyttävän pienellä tulkinnallisella muuntamisella kuvausta olemassaolevasta todellisuudesta! Melkein jokainen ihminen on voinut kokea tämän mytologisen nosteen, häivähdyksen tosi maailmasta, katsoessaan, kuunnellessaan tai lukiessaan sellaista taidetta joka on löytänyt ilmaisevan väylän arkkityyppiseen.
Siitä, että vielä nykyaikana vallitsevan ajattelun valossa fiktioon ei suhtauduta erityisellä kunnioituksella eikä siinä nähdä suuriakaan mahdollisuuksia – ainakaan sellaisia, joita voitaisiin hyödyntää tulkinnallisesti ja antaumuksellisesti – ei pidä vetää johtopäätöstä, ettei yksilö voisi toimia tällä tavoin. Kaikessa voi ja pitää nähdä korkeamman kädenjälki aina milloin se on mahdollista. Tästä ei kuitenkaan saa tehdä älyllistä harrastusta: symboliikan purkamisen ja vastaavuuksien kaikkialla ilmentyminen on luonnon kauneuden ja ihmeen omaa ilmennystä, ja siihen on pyrittävä suhtautumaan pyhyyden ilmentymänä. Mutta mitä tähän liittyykään? Myös kauneuden velvollisuus tuolta pyhyydeltä: sen mitä koemme on oltava aidosti koskettavaa, ei ainoastaan pintapuolisesti tietyt perusmuodot täyttävää. Estetiikka ja etiikka ovat molemmat henkisen geometrian ennemmin tai myöhemmin väistämättä esiintulevia elementtejä.
III
Arkkityypit ovat tosiasiallisesti kaikessa, eli teoriassa ne ovat ihmisen erotettavissa missä tahansa. Käytännössä on kuitenkin olemassa ilmaisutapoja, jotka itsessään kurkottavat arkkityyppiseen ja siten tulevat itse, tietoisesti ja niin sanotusti itsensä uhraamalla arkkityyppisten voimien kanaviksi; ja toisaalta on alempaa luomista, joka on tehty persoonallisista pyyteistä ja kykenemättä linkittymään korkeampaan todellisuuteen. Näistä myös jälkimmäinen luomisen laatu on tosiasiassa arkkityyppistä, mutta käytännössä mahdollisuus käyttää sitä arkkityyppisen tajuamiseen on tilanne- ja ihmislähtöistä. Pyhimys voi nähdä pyhän kaikessa, profaani ei näe sitä missään, mutta pyrkiessämme kehittymään meidän on käytettävä parhaita kulloinkin käytettävissä olevia keinoja. Subjektiivinen mahdollisuus nähdä alemmassa ihmistekoisessa yhteys kosmiseen todellisuuteen, arkkitypiikkaan, ei saisi harhauttaa meitä sekoittamaan käytännön ja luomisen tasolla toisiinsa kosmis-arkkityyppistä (mitä kaikki muoto on) ja pragmaattis-arkkityyppistä (mikä esiintyy korkeakulttuurissa). Luovalla ihmisellä – ja jokainen ihminen on luova ihminen – on sekä velvollisuus pyrkiä kauniiseen ja todelliseen omassa ilmaisussaan että mahdollisuus nähdä kaunista ja todellista populaarikulttuurissa, keskinkertaisuudessa ja hylkytavarassa. Nykyajan yleinen erehdys on nostaa jälkimmäistä esille muka taiteena, koska se subjektiivisella näkemyksellä voidaan sellaiseksi kokea. Mitäpä ei voitaisi? Arkkityyppisen kerronnan velvoittavuutta ei kuitenkaan enää ymmärretä, kuten se on ymmärretty aiemmin kulttuureissa joita myytti ja sakraalisuus on tiedostetusti läpäissyt ja johtanut. Siksi aidosti korkeatasoiseen abstraktiin ja nonfiguratiiviseen taiteeseen on ollut mahdollisuus tuoda myös ongelma ”keisarin uusista vaatteista”, jotka tosiasiassa olivatkin pelkkää tyhjää.
Siten tulemme jälleen samaan usein toistettuun ajatukseen, että ”kaikki käy” ei ole hyvä ajatus uudenkaan aikakauden todellisuusmallinnosten (maailmankatsomusten) puitteissa, vaikka sellaiseen ajatukseen on juuri nykyaikana huomattavaa vetoa olemassa. Kaikessa on jotain hyvää, totta; kaikki kuvastaa jotain tosiasiaa, totta sekin; mutta kuinka yhdistelemme tosiasioita ja erilaisia järjestelmiä keskenään ei saa olla satunnaista ja sekavaa, tai se mitä luomme on oleva ruma kaaos eikä kaunis ja merkityksentäyteinen uusi järjestelmä. Vaara on suuri, sillä uudet totuudet ja fiktioiden uudet mallit viehättävät syystäkin ihmisiä ja vetävät keskittymistämme puoleensa, mutta ihmiskunnan syvillä riveillä ei ole vielä läheskään tarpeeksi omaa sielullista erottamiskykyä osaamaan puhdistaa merkityksetön pois merkityksekkäästä. Siksi uuden ajan vapauden evankeliumin lisäksi on meidän pidettävä toisessa kädessämme myös selväjärkisyyden vaatimus, ja luopumatta kummastakaan toisen hyväksi pyrittävä siten vähän kerrassaan lisäämään esteettisiä, analyyttisiä ja ennen kaikkea intentionaalisia valmiuksiamme.
Yleisluontoisessa kirjoituksessa kuten tämä on vaikeaa antaa esimerkkejä, mikä voi vaikuttaa vieraannuttavasti ja tekee asian maadoittamisen käytäntöön lukijan omakohtaisesti tehtäväksi. Paneutuminen esimerkkitapauksiin tekisi asian heti kiinnostavammaksi niille joilla on samantapainen maku, ja vastaavasti luotaantyöntäväksi niille joiden maku tai elämäntilanne poikkeaisi käsitellystä taiteesta. Ja tässä meillä on jälleen edessämme eräs avain, eräs tunnusmerkki: Milloin tietty asia edellyttää yhtäläistä tunnetta tai tiettyä tilannetta, kyseessä on tunnetasolla vaikuttava yhteys eikä mentaalis-arkkityyppinen. Mitä suurempi on taiteilija, sitä useampia ihmisiä luotu teos tavoittaa jollakin tasolla ja sitä syvempi on vaikutus niihin joiden edellytykset ja halu henkiseen kehitykseen ovat hyvät. Näiden molempien ehtojen täytyy toteutua, ja niiden toteutuessa voidaan puhua ”korkeasta” taiteesta tai nerokkaasta fiktiosta. (Myös kuva- ja säveltaide voidaan tässä yhteydessä luokitella fiktiiviseen kerrontaan.) On olemassa ”hyvää” taidetta tai fiktiota, sellaista jolla on mahdollisuus nousta mytologiseksi todellisuudeksi, ja samoin on olemassa vähemmän hyvää. De gustibus non est disputandum voi olla joskus hyvä sääntö ihmisten kohdatessa kohteliaissa merkeissä, mutta objektiivisesti ajateltuna sen merkitys muuttuu. Jokaisen meistä, luodessamme jotakin, tulisi koettaa luoda sellaista jolla on mahdollisimman itseisarvoinen todellisuus ja mahdollisimman aito merkitys omassa kontekstissaan. Se seikka, että tietyssä tilanteessa oleva tietynlainen ihminen voi saada itselleen innoitusta, energiaa, hyötyä tai oivallusta jostakin kovin vähän taiteellisesta, kauniista tai yleisesti ottaen merkityksellisestä on mainio asia hänelle, mutta aina subjektiivinen asia. Todella hyvä on hyvää kaikille, ja mitä kauemmas arkkityyppisestä alkukuvastaan jokin ilmaisu on tullut, toisin sanoen mitä vähemmin lahjoin se on esitetty, sitä kohdennetumpaa on sen ilmaisu. Kuitenkin ihmisluonnon monimuotoistuminen on saavuttanut nykyaikana niin suuren asteen, että usein vain subjektiivisesti voimme tehdä eron tarpeellisen ja tarpeettoman välillä, milloin kyse ei ole eettisistä rakenteista. Kuten aiemminkin on sanottu, nousevan ajan tapa kätkeä asioita ei ole enää siinä että aarteet piilotettaisiin maan poveen tai hautakammioiden hämäryyteen vaan siinä, että löydettävissä on niin paljon myös rihkamaa, että vaaditaan henkilökohtaista sielun johdatusta erottamaan kulta katinkullasta.
IV
Vanhan maailmanajan uskovaisuus ilmenee sallimattomana fanaattisuutena ja dogmiuskona, ja tuota vanhaa uskovaisuuden lajia olemme jo kylliksi ruoskineet. Sen hallintoaika on väistämättä loppumassa, joskin vielä kuolinkamppailussaan se voi aikaansaada paljon pahaa. Mutta meitä kiinnostaa enemmän tulevaisuus ja se, että tulevan ajan siemenet tulisivat mahdollisimman oikein kylvetyiksi tai, kuten ehkä on jo oikeammin sanoa, niiden taimet hoidetuiksi. Uusi uskonnonharjoitus tulee olemaan yksilölliseen kokemukseen, ei dogmatiikkaan perustuvaa, ja vaikka tämä on harppaus eteenpäin, sillä on jälleen omat vaaransa luulottelussa ja kauneuskäsityksen murtumisessa: kun yksilön mieli äkkiä pääsee murtautumaan esiin kollektion normeista, se ei heti osaa poimia kollektiosta ja traditiosta hyödyllistä aineistoa, vaan ryhtyy helposti väärinkäyttämään mahdollisuuksiaan ja luomaan ympärilleen turhuutta. Tämän vuoksi tarvitaan valmiutta ja halua pyrkiä aina korkeamman kehityksen puoleen, aina syvempään ja parempaan olemassaolon muotoon, ylöspäin ihmisyydeksi koetusta ja keskeneräisestä tilasta. Tarvitaan liekkiä, tarvitaan vakaumusta ja halua nousta, ja tuon halun on nyt oltava sellaista, että se kohottaa mukanaan ulkomaailmaa ja luontoa, ei enää sellaista vanhan maailman askeettista kieltäymystä, joka pyrkii irrottautumaan kollektiosta. Jatkuvan lisäämisen ja tehostamisen idea tulisi tuoda mahdollisimman henkiseen subjektiiviseen ilmaisuun sen väärän taloudellisen ihanteen sijaan, johon tämä ajalle ominainen impulssi toistaiseksi on väärin ympätty. Ihmiskunta on kyllin kehittynyt projisoidakseen visionsa maailmaan, ja se on sen tekevä: vetäytyä tuosta vastuustaan on antaa valta niiden käsiin, jotka sitä väärinkäyttävät. Jos nämä asiat kyetään muistamaan ja ihmismielen kyky uneksua esiin ikuisen mytologian alati tuoreet ja puhuttelevat uudet muodot tajutaan, tulevat vuosisadat ja -tuhannet voivat kutsua esiin paljon entistä suuremman kauneuden, kun vain synnytystuskien väistämättömät vaikeudet ensin on läpikäyty.
Fiktio on aina yhteyttä astraalimaailmaan ja sellaisena ilmennysten sikiötilaan. Astraalinen maailma, kuvittelun ja varjojen maailma, unien ja aavistelujen maailma muodostaa aina myös vaaratekijän ihmisille, mitä usein on pyritty painottamaan. Tästä varoittelusta ei pidä vetää sitä johtopäätöstä, ettei astraalimaailmassa – fiktion muotojen maailmassa – olisi mitään hyvää esiintuotavissa, silloin kun siihen suhtaudutaan oikein ja vaarat ymmärtäen. Fiktiota voidaan aina käyttää myös kohottavan ja kehittävän vaikutuksen luomiseen, jos vain tahdomme oppia ymmärtämään tuon vaikeaselkoisen rajan, subjektiivisen ja objektiivisen kokemisen rajan, monet muuntumat ja mahdollisuudet. Ja lopulta, kun ihmiskunnan karmallinen kalkki on kumottu, myös tuo nykyään täysin epätodellinen astraalinen taso voi löytää korkeamman oktaavinsa todella aidosta ja elävästä tunteen ja luovan nerokkuuden ilmaisusta, jonka se vielä nykyään kauttaaltaan verhoaa.
Siinä missä varhaisemmat mytologiat välitettiin ja niiden asemaa korostettiin dogmatiikalla, nousemassa olevan uudet ajan mytologiat – yhtä todet, yhä voimalliset – luodaan ja niiden sallitaan kasvaa ihmiskunnasta esiin yksilöllisesti ja yksilön todennettavin periaattein. Myöhemmät runonlaulajat, jotka uskaltavat kohottaa katseensa ja äänensä korkeuksiin, voivat varmasti esittää paljon vanhaa uudessa ja kauniissa muodossa, sekä sellaista uutta, jota vasta vähitellen osataan uumoilla uuden uskonnon ja kulttuurin ilmitulemiseksi.
V
Fiktiolla on huomattava osuutensa myös magiassa, sikäli kuin ymmärrämme tässä fiktiolla mielikuvituksen elävöittävää kykyä eikä mielikuvitusta käyttävän persoonallisuuden mahdollista tendenssiä jättää huomiotta järjen vaatimuksia. Maagikot kautta aikojen ovat painottaneet imaginaation merkitystä, sillä mielikuvituksen kyky on juuri mielen kyky tulkita ja toisaalta projisoida vaikutelmia (jotka kaksi asiaa ovat tosiasiassa erottamattomia magian hermeneuttisessa maailmassa).
Kaikessa on vaaransa, niin myös tässä. Milloin mielikuvitus saa liian vähän huomiota, maaginen kyky kuivahtaa, mutta milloin se saa sitä liikaa, syntyy kiinnittymistä astraaliharhan maailmaan. Veden elementti, tunteen ja mielikuvituksen elävöittävä elementti, tarvitaan välittäjäaineeksi, mutta tuon välittäjäaineen taipumus muuntaa tietoisuutta kollektiivisen harhan kulloistenkin kuvien mukaiseksi – joko suoraan tai negaation kautta – on todellinen vaara jokaiselle okkultistioppilaalle. Milloin mielikuvitus ryöstäytyy valloilleen, paraskin pyrintö muuttuu puhtaasta magiasta karkeaksi noituudeksi, jolla ei ole kykyä kohottaa vaan vain taannuttaa. Tasapaino on äärettömän tärkeä; kyky hienovaraisesti erottaa fiktiivisestä aineksesta sen kantava, suggeroiva voima perusolemuksessaan, ja jättää käyttämättä siihen sitoutuva muodollinen aines. Missä raja menee? Tämä on kysymys, joka kuuluu esittää jokaisessa tilanteessa erikseen, sillä siihen ei voida esittää yleispätevää vastausta.
Nykyaikana okkultismia ja fiktiota voidaan nähdä yhdistettävän monella tavalla, joista osa on erittäin kehittäviä, osa selkeän haitallisia, ja ehdoton valtaosa potentiaalisesti kumpaakin. Koska enemmistö ihmisistä elää viihteen eikä absoluuttisen totuuden etsimisen piirissä, tuo valtaosa – jonka hyvin monilla jäsenillä on kuitenkin oma esteettinen herkkyytensä ja taipumuksensa innoittumiseen ja oikeaan toimintaan – ottaa itseensä okkulttisia totuuksia joko siemenasteella tai jopa sellaisenaan tällaisesta nykymytologian kontekstista, joskus tietäen tai useammin tietämättään. Se mitä näemme ympärillämme muovaa meitä, vaikka luulisimme pitävämme sitä täytenä fiktiona; ja aivan erityisesti tämä vaikuttaa tilanteessa, jossa fiktioksi luulemamme pitääkin itsessään yllättävän osan totta.
Sellaiset modernin ajan uudet keksinnöt kuin tietokoneen avulla luodut virtuaalimaailmat ja erilaisten roolipelien tiedostetusti luodut minäprojisaatiot ovat asioita, jotka antavat meille paljon ajattelemisen aihetta, jos pysähdymme niitä hetkeksi tarkastelemaan. Valtava potentiaali on olemassa, eikä sen avainkohtana ole tekninen vaan kulttuurillinen kehitys: vaikka äkisti menettäisimme koko teknologisen valmiutemme, ihmiskunnan ei ole mahdollista pysyvästi taantua pois saavuttamastaan kokonaan uudenlaisesta suhteesta minuuteen, totuuteen ja fiktioon. Mahdollisuus luoda ja hallita astraalista todellisuutta erilaisten luotujen välijärjestelmien kautta – useinkin vain yhteisesti sovittujen rakenteiden eikä välttämättä minkään korkean teknologian keinoin – tulee sellaisenaan tavattoman lähelle sekä maagista harjoitusta että psykologisia vihkimyskoetuksia. Psykoanalyyttiset, konstruktivistiset, hermeneuttiset ja näennäisesti puhtaan viihteelliset järjestelmät luovat jatkuvasti puhtaasti mielen käyttöön tarkoitettuja rakenteita. Lineaarinen maailmamalli on hyvin selkeästi antamassa tilaa moniulotteiselle rakenteelle, jossa fiktion huomattavat mahdollisuudet ja jopa sen potentiaalinen kosketus pyhyyteen voidaan oppia oivaltamaan.
Monet asiat joita nykyään pidetään pyhinä ja henkisinä, tulevat osoittautumaan tyhjäksi muodollisuudeksi ja itsekkäästä pelosta syntyneeksi illuusioon tarrautumiseksi, kun puolestaan monet vielä täysin viihteellisinä ja profaaneina näyttäytyvät asiat tulevat synnytyslimasta puhdistuessaan paljastamaan sielukkaat, kehittävät, kauniit ja siis sakraaliset mahdollisuutensa ajan kuluessa, siinä määrin kuin ihmiskunta kykenee välttämään sitä uhkaavat vaarat vajota takaisin barbaarisuuteen käsittelemättä jääneiden psykologisten haasteiden painevaikutusten alaisena. Siinä määrin kuin uudenlainen pyhyyden kokeminen voi nousta, se tulee löytämään muotonsa myös laajempien ihmisryhmien piireissä, ja tuo uusi yksilölliseen kokemiseen perustuva uskonnonmuoto tulee olemaan jotakin varsin erikoista johtuen sen väistämättömästä epädogmaattisuudesta. Tuo uusi uskonto, jota Pekka Ervast viisaasti nimitti ”ihmisyyden uskonnoksi”, tulee nostamaan Ihmisen hänelle kuuluvaan kunniaan. Uskonnon temaattisten ja teologisten muotojen kokiessa syklisen, väistämättömän muuntumisensa kuolemankultiksi tulee noista tuhkista nousemaan uudenlaisen ihmisjumalan malli, jonka mytologiaa me olemme vasta uneksimassa. Ja niin vahvoja ovat nuo unet, nousevien tähtien lähettämät, että jokainen joka tekee luovaa työtä, kokee sen huomaten tai sitä huomaamattaan inspiraation samalta taholta ja toistaa sen väistämättä. Näin, fiktion kautta – kuten me sen nykyään luokitamme – syntyvät uuden aikakauden mytologiat, jotka tajuttuina eivät jää askeltakaan jälkeen menneisyyden hartainta pyhyyden kokemusta, niin ihmeellistä kuin se onkin.
”Ellei Runollista eli Profeetallista luontumusta olisi, Filosofinen ja Kokeileva pian pääsisivät kaikkien asiain perille ja jäisivät paikoilleen kykenemättä muuhun kuin yhä uudestaan kiertämään yhtä ja samaa ikävystyttävää rataa.” – William Blake: Ei ole olemassa luonnollista uskontoa (Suom. T. Anhava)
FINIS