© fra Sothoth 2009
Teen käsillä olevassa kirjoituksessa katsauksen Arthur Schopenhauerin filosofiaan omasta maailmankatsomuksellisesta näkökulmastani. Olen referoinut Schopenhauerin ajatuksia rakentaen kerroksittain tekstiin omia ajatuskulkujani.
I
Myrskyisänä raivoavan tahdon valtamerestä kohottaa päänsä todellinen taiteilija omalaatuisessa esteettisessä neroudessaan kohti auringon hohteessa kimaltavia vuorenhuippuja. Nuo raivoavat puuskat laantuvat vain maailmankaikkeuden jääkylmässä ytimessä kuin hurrikaanin silmässä ikään; tuossa keskipisteessä koko Tahdon salaisuus näyttäytyy huikaisevassa kirkkaudessaan, säteillen kristallisten kruunujen tavoittamatonta loistoa, joka on itse pimeyden olemus vailla vastakohtaisuuden valhetta. Mikä lopulta onkaan tuo näennäisesti järjetön, sinne tänne kurjaa ihmisparkaa paiskova Tahto? Jokaisen kansan syvimmät näkijät ja luovat taiteilijat ovat pyrkineet kuvaamaan tuon ikuisesti pakenevan voiman suvereeniutta.
Schopenhauer pitää nerouden kohteina platonilaisia ideoita havainnollisesti käsitettyinä. Nero näkee ”toisen” maailman kuin muut, joskin vain sikäli, että hänen katseensa tunkeutuu syvemmälle toisillekin ihmisille ilmenevään, koska se esiintyy hänen ajatuksissaan objektiivisempana, s.o. puhtaampana & selvempänä. Nerossa tietokyky on kehittynyt paljon voimakkaamin kuin mitä pelkkä tahdon palveleminen vaatii; hänessä äly on siis vallitsevana tahdon sijaan. Yleisen havaitseminen aina erityisessä on neron erityispiirre. Tässä voidaan siis huomata ajatuskulku, jossa Platonin ideat havaitaan maailman tosiasiallisina muokkaajina. Ideoiden puhdas käsittäminen on tahdon häivyttämistä; neron äly on erottautunut tahdosta, siis hänen persoonansa ”naamiosta”; huom. yhteys ”persoona” -sanan etymologiseen alkuperään antiikissa näyttelijän naamiona, jonka avulla hän näytteli rooliaan. Nero ymmärtää naamionsa harhaisen kauneuden, ja kurottaa kohti ääretöntä. Maailman käsittäminen ei näin ollen siis rajaudu pelkkään ulkokuoreen. Nerossa tapaamme myöskin usein melankolisuutta; kehittynyt äly havaitsee herkemmin surkean tilansa. Kuitenkin joskus kauneus näyttäytyy täydessä loistossaan, ja hengen objektiivisuudesta syntyy omalaatuista riemua: nero on ”surullisuudessa iloinen, iloisuudessa suruinen”.
Toisaalta voidaan nerous nähdä yhteytenä omaan ”daimoniseen geniukseensa”, todelliseen itseyteensä; Sokrateen viisauden lähde oli tuo ihmistajuntaan hirtetty daimoni. Persoonallinen hyvä tulee uhratuksi objektiiviselle totuudelle; näin nero ”pieneksi” tekeytymällä tulee suureksi, kaikkein korkeimman kaltaiseksi. Hän ei elä pelkästään mikrokosmoksessa, vaan vähitellen makrokosmoksenkin mittaamattomat salaisuudet tulevat hänelle tunnetuiksi. Toiminta ei tällöin ole pikkumaisiin persoonallisiin tarkoitusperiin tähdättyä; hän tietää maailmallisen maineen olevan tyhjää ja mitätöntä. Todellinen nautinto piilee noiden kuolemattomien lasten siittämisessä kaikkien yhteiskuntajärjestelmien ja tieteellis-uskonnollisten normien ikuisesti saavuttamattomissa.
Normaali-ihmiset elävät tahdonvapauden illuusiossa; tosiasiassa he ovat opportunistisia tahdon sätkynukkeja. Nero pyrkii seuraamaan tuota ”jumalallista näytelmää” ulkopuolelta. Eräs nerouden leimallinen ominaisuus on hyödyttömyys; kauneus harvoin yhtyy silkkaan käytännölliseen hyödyllisyyteen; esimerkkinä tästä Schopenhauer mainitsee, että korkeat ja kauniit puut harvoin tuottavat hedelmää; hedelmäpuut ovat useammin rumia ja pieniä kääpiöpuita. Ihmiskunnan suurimmat teoreettiset saavutukset syntyvät hengenvoiman voimakkaasta keskittymisestä yhteen pisteeseen; voimien alkuunpanija keskittyy niin voimakkaasti objektiinsa, että koko muu maailma katoaa hänen näköpiiristään. Aidoissa saavutuksissa energia laajenee rajattomasti ”sisäänpäin”.
Neroilta puuttuu myös usein arki-ihmisille tyypillinen asiallisuus, joka ominaisuus perustuu siihen, ettei olioissa nähdä mitään muuta kuin niihin pinnallisesti katsoen kuuluu. Sanotaan hulluuden olevan sukua neroudelle, ja tämä seuraa neron voimakkaasta yhteydestä piilotajunnalliseen toiseuteen; asiallisen, byrokraattisen jäykän ihmisen on miltei mahdotonta olla nero. Luovan ihmisen mielentilat heittelehtivät intohimoisen kiihkeyden ja haaveilevan kaihon äärimmäisyyksien välillä; hänen sisällään palavan liekin synnyttämä tuska on kuolemattomien saavutusten äidinkohtu.
Kaiken tämän lisäksi nero myös yleensä yksinäinen, johtuen hänen tympeään keskinkertaisuuteen taipumattomasta mielenlaadustaan. Hän on herkästi liian poikkeava ollakseen muille seuralaisena. Nero saattaa hekumoida sisäisten saavutustensa kauneudesta, mutta ulkonaisesti hänen elämänsä ei näytä usein kovinkaan loisteliaalta. Esimerkinä tästä mainittakoon ensimmäisen merkittävän suomenkielisen romaanin kirjoittanut Aleksis Kivi, joka kuoli köyhänä, yksinäisenä ja hyljättynä, aikansa dogmaattisten kirjallisuuskriitikoiden halveksumana. Uuden ajan airut on kuin luciferinen pyrstötähti lammasmaisten kiertotähtien keskellä. Jeesuksen sanoin: ”Nyt ei ole minun aikani – teille taas sopii mikä aika hyvänsä.” (Joh. 7:6)
Lahjakas pystyy ylittämän muiden suorituskyvyn, muttei heidän käsitykykyään, kuten nero kykenee tekemään; edellinen on kuin jousiampuja, joka osuu maaliin minne muut eivät osu, jälkimmäisen maali on puolestaan muille näkymättömissä, arkipäiväisen ajattelun tuolla puolen.
Schopenhauer tekee tarkkanäköisen huomion neron ”lapsellisesta” luonteesta; lapset ovat useinkin viisaita, tiedonhaluisia, oppivaisia ja vilpittömiä, sitä vastoin teini-iässä anastaa tahto (halut, sukupuolisuus) vallan älyltä; sukuelimet ovat anatomisesti yhtä kaikkien kiihkeimpien himojen kanssa, tämän vuoksi sukuelimiä kutsutaan tahdon polttopisteeksi. Sukupuolivoiman vielä nukkuessa ruusuista untaan on lapsuus viattoman onnen aikaa, jonka kadotettua paratiisia ”lankeemuksemme” ihminen kaiholla muistelee. Nero katselee maailmaa kuin sen orastavaan aamunkoitteeseen herännyt lapsi, oudoksuen mutta innostuneena, vailla tavallisen ihmisen kuivaa totisuutta. Vielä ylioppilaissa tavataan puhdasta henkistä pyrkimystä ja luovaa nerokkuutta; kovettava keski-ikä kuitenkin kangistaa heidät useassa tapauksessa tympeiksi poroporvareiksi.
Maapallolle, lukemattomien surujen tähdelle heitetyt ihmisyksilöt himoitsevat elämänjanossaan milloin mitäkin: uusia vaatteita, autoa, aistillisia nautintoja…; lista on kuin ihmisen lukemattojen halujen virsikirja. Kuitenkin tuo haluaminen on yhtä tyhjän kanssa; siitä koituu tuskaa ja kaiken lisäksi tyydytys on katoavaista: aika vie meiltä pois hetken tyydytyksen. Tahdon kaikkien objektien turhuus ilmenee Schopenhauerille ajassa, jonka rajoittava olemus on ihmisen kärsimyksen lähde.
Schopenhauerin pessimistinen ajattelu tulee siis hänen metafysiikkansa yhteydessä esille siinä, kun hän mainitsee Leibnitzin optimismin olevan ristiriidassa maailman silmiinpistävän kurjuuden kanssa. Tämä pitää mielestäni paikkansa kun puhutaan ilmiömaailmasta, sokean merihirviö Leviathanin temmellyskentästä, jonka lakkaamaton hengitys huokuu kärsimystä. Buddhalaisen sanontatavan mukaan ”kaikki luotu on surua ja tuskaa”; samaten gnostilaisessa kosmogoniassa maailman luonut demiurgi oli paha. Leibnitzin teorialla voi olla paradoksaalisesti oikeutuksensa siinä, että maailma sinänsä luomattomana ”oliona sinänsä” on vapaa kärsimyksestä, ja kärsimys syntyy yksinomaan psykologiamme dualistisesta jännitteestä.
II
Ihmisen perusolemukseen kuuluu Schopenhauerin mukaan eräänlainen perustavaa laatua oleva metafysiikan tarve. Ihminen eroaa tässä suhteessa vaistomaisia impulssejaan seuraavista eläimistä, jotka eivät missään vaihessa nouse kyseenalaistamaan omaa olemassaoloaan ja epäilemään sen todenmukaisuutta. Tiedottomat luonnonvaltakunnat lävistänyt elämäntahto yhtyessään järkeen synnyttää älyn liekin tiedostavassa ihmisessä. Varsinainen filosofinen taipumus on pyrkimystä katsella jokapäiväisiä asioita yleisellä tasolla; reaalitieteiden tutkijat puolestaan keskittyvät luonnon yksittäisiin ilmiöihin.
Alemmalla henkisen ymmärryksen tasolla olevalle ihmiselle kaikki on vielä suhteellisen päivänselvää, kyseenalaistamatonta. Tällainen ihminen toteuttaa selkeästi tehtäväänsä tahdon vaikuttimien välittäjänä; kuitenkaan hän ei vielä kykene nousemaan ilmiömaailmaa vastaan ja näkemään maailmaa puhtaan objektiivisena. Metafyysinen ihmettely edellyttää siis korkeampaa älykkyyttä pelkän tahdon vaikutelmien sokean seuraamisen sijaan.
Kautta historian on ihminen metafyysillinen tarve ilmennyt mm. kirkoissa, moskeijoissa, pagodeissa, temppeleissä ja synagogissa. Schopenhauer kritisoi kuitenkin massoille suunnattua eksoteerista uskontoa; esim. Koraanin ymmärtäminen karkean yksinkertaisesti on johtanut totaalisen järjettömään islaminuskon profaaniin muotoon; miljoonien ihmisten metafysiikan kaipuu on siinä manifestoitunut silmittömän verisinä uskonsotina ja valloituksina; teismi näyttäytyy varsin surullisessa, pessimistisessä hahmossa. Tässä ilmenee turhankin selvästi se, että metafyysillinen kyky ei käy käsi kädessä metafyysillisen tarpeen kanssa. Schopenhauer kuitenkin arvelee aikaisempina maailmanaikoina asian olleen toisin, ja äityy kehumaan Veedojen Upanishadien ”miltei yli-inhimillisiä käsityksiä”, jotka bramaanien esi-isät ovat noihin kirjoituksiin tallentaneet.
Papit ovat puolestaan perustaneet elantoaan tuohon ihmisten metafyysiseen tarpeeseen; he ovat saaneet opettaa oppejaan jo lapsille, joissa järjenkyvyt ovat vielä uinuvassa tilassa; muutoin he eivät olisi kyenneet saavuttamaan samaa asemaa, Schopenhauer arvelee. Samaten filosofian puolelta löytyy samankaltaisia metafysiikasta elantonsa tienaavia ihmisiä; jo muinaisessa Kreikassa sofistit ottivat maksun opetuksestaan, jota mm. Sokrates ei sulattanut.
Metafysiikka on luonnon kokemuksellisen ilmiömaailman ”taakse” ulottuvaa tietoa; ikään kuin ”kätketty syy” ilmenneen luonnon taustalla. Todelliseen metafysiikkaan sen vaativassa muodossaan kykenevät vain suhteellisen harvat; sitä vastoin esiintyy runsaasti kansanomaisempaa metafysiikkaa esimerkiksi sananlaskujen ja tarinoiden alueilla. Näille luonnonomainen piirre on se, että ne ovat ”sodassa” tai vastarinnassa muita vastaavia järjestelmiä vastaan: vakaumukselliset opit saattavat olla tätä vain sanallisesti, uskonopit myös fyysisesti; vrt. ristiretket & muslimien valloitusretket.
Schopenhauer mainitsee filosofian tarkoituksena olla totta ”sensu stricto et proprio”, sillä se vetoaa vakaumukseen ja ajatteluun, sen sijaan suurille kansanjoukoille tarkoitetulta uskonnolta vaaditaan todenmukaisuutta vain ”senso allegorico” (vertauskuvallisesti). Tämän tunnusmerkkejä ovat jokaisen uskonnon sisältä löytyvät mysteerit; uskonnon esoteerinen ja syvempi sisäinen puoli. Näissä törmäämme useinkin oppeihin, joita ei edes voi selkeästi ajatella alemman aivojärjen avulla niiden ehdottoman paradoksaalisen luonteen vuoksi. Niinpä uskonnon vertauskuvallinen luonne on omiaan esiintuomaan alkeelliselle mielelle sen seikan, että uskonto itsessään liikkuu olioiden sinänsä aluella, eivätkä tuolla alueella päde normaalin empiirisen egomme havaitsemat fenomenaalisen maailman lainalaisuudet.
Koska siis uskonnot on laadittu suurten massojen käsityskykyä vastaaviksi, niiden välittämä totuus voi olla vain välillistä, ei välitöntä. Schopenhauer korostaa filosofiassaan erityisesti yhteyksiään buddhalaisen tradition ajatteluun. Buddhalaisuus nimittäin korostaa opeissaan irtiottoa ainaisen haluamisen kahleista; ts. elämänjanon sammuttamista, joka nähdään kärsimyksen syynä. Buddhalaisuus siis näkee fenomenaalisen maailman pessimistisesti ”murheen laaksona”, josta vapautumiseen, ”sunyata -tilaan” on pyrittävä. Toisaalta nirvana voitaisiin nähdä olevan jatkuvasti ”tässä ja nyt”; vain ihmisen psykologian sisäsyntyinen vääristyneisyys estää huomaamasta tätä. Braaman ja Buddhan ”keskustelussa” ilmenee, ettei olioissa ole mitään reaalista, vaan kaikki on ”tyhjää”.
Filosofinen ihmettely ajautuu Schopenhauerin mukaan helposti maailman kohtalokkuuden mietiskelemiseksi. Hän arvelee, että koska mitään ei voi syntyä tyhjästä, täytyy pahankin alkujuuri olla itse maailman ytimessä. Perinteisen uskonnollisen teismin on luonnollisesti vaikea hyväksyä tätä seikkaa. Pahan syrjäyttämiseksi onkin keksitty tahdonvapauden käsite; mm. kristinusko näkee käärmeen viettelemän perisyntiin langenneen, kiellettyä hedelmää maistaneen ihmisen valinneen pahan vapaasta tahdostaan.
Pelkkä fysiikka ei kykene seisomaan vakaasti omilla jaloillaan, vaan se tarvitsee tuekseen metafyysistä ajattelua. Fysikaalinen selitys joutuu väistämättä tyytymään epätäydellisyyteen. Selittäessämme fenomenaalisen maailman ilmiöitä kausaalisen luonnontieteellisen fysiikan avulla tarvitsemme selitykselle selityksen, tälle vuorostaan selityksen jne. Kausaalinen ketju siis pakenee lakkaamatta äärettömyyteen kaikkien maailman ajassa ja avaruudessa sijaitsevien rajojen tavoin. Niin muodoin on kaikkein vähäpätöisimmissä ja kurjimmissakin kivensirpaleissa selittämättömiä kvaliteetteja. Fysiikan ja metafysiikan jako perustuu tavallaan Kantin kehittäämään jaotteluun ilmiön ja olion sinänsä välille. Schopenhauerin opin mukaan kaikkien ilmiöiden perustana on tahto oliona sinänsä. Schopenhauer yltyykin kritisoimaan puhdasta naturalismia, joka rakentaa ajattelunsa fysiikan pohjalle ilman metafysiikkaa; eli jossa ilmiöstä ”tehdään” olio sinänsä.
Schopenhauer pitää Kantin suurimpana ansiona jaotusta ilmiöön ja olioon sinänsä. Kuitenkaan jälkimmäistä ei voida suoraan pitää ilmiöstä erotettuna; se vain on kaikkien ilmiöiden ydin. Näin ollen metafysiikka pysyy immanenttina tulematta toismaailmalliseksi. Oliosta sinänsä tulee siis puhua suhteessa ilmiöön, sen selityksenä, eikä temmata sitä keinotekoisesti transsendentiksi.
III
Ihminen on useinkin taipuvainen pitämään elämässään kohtaamiaan tapahtumia ja onnettomuuksia sattumana. Kuitenkin jokaisessa ihmisessä elää intuitiivinen kipinä koskien hänen kohtalonsa tarkoitusperäisyyttä. Tahdonvapautemme on ainostaan näennäistä; persoonamme ei ole voinut päättää millaisin ominaisuuksin hän on varustettu, jotka ominaisuudet yhdessä persoonan ”ulkoisten” tapahtumien ohella väistämättä a priori määräävät välttämättömyyden pakosta, millaiseksi kohtalomme muodostuu. Kaikkien ilmiöiden tosiasiallisena perustana on sen sijaan absoluuttinen vapaa tahto, joka täydellisen suvereenissa muodossaan on jotakin tavoittamatonta, epäpersoonallista.
Schopenhauer nostaa teorialleen tueksi selvänäköisyyden. Antiikin ajan myyttisissä tarinoissa oraakkelin ja näkijöiden, papittarien ennustukset kävivät traagisesti toteen, vaikka tuota kohtaloa yritettiin kaikin keinoin välttää, se teki paradoksaalisesti itsensä todeksi juuri tuon välttelyn ansiosta. Ehkä kuuluisimpana esimerkkinä voidaan mainita muinaiskreikkalainen legenda kuningas Oidipuksesta, joka lopulta päätyy toteuttamaan itseään koskeneen profetian surmaamalla isänsä ja naimalla äitinsä. Tuskaisen kohtalon synkeää naamiota, lapsensa nielevää Kronosta ei kukaan kykene pakenemaan vaan tuo ”varjo” seuraa ihmisparkaa kaikkialle kuin Jobia kiusannut Saatana, jonka ahjossa valmistettu myrkyllinen lääke koituu lopulta hänen vapauttajakseen; hirvittävät koetukset ovat sankaruuden mitta.
Tätä elämän kohtalokkuutta Schopenhauer päätyy kutsumaan filosofiassaan transsendentaaliseksi fatalismiksi. Elämämme kohtaloa näyttää ohjaavaan jokin ”salainen ja selittämätön” mahti, useinkaan emme käsitä miksi olemme elämässämme päätyneet juuri tietynlaisiin ratkaisuihin, huolimatta alemman rationaalisen järkemme taipumuksesta yksinkertaistaa päätökset tiukan loogiseksi kokonaisuudeksi. Alitajuinen ohjaajamme päätyy ohjaamaan elämänkulkuamme usein jopa vastoin senhetkisiä tarkoitusperiämme, vaikka tämä kohtalo on itsellemme parhaaksi suhteessa sekä objektiiviseen kokonaisuuteen että subjektiiviseen tarkoituksenmukaisuuteen. Tuo näkymätön lanka yhdistää kaikki näennäisesti toisistaan riippumattomat elämänkohtalotkin toisiinsa, vaikka nämä eivät olisi suoraan havaittavassa kausaalisessa yhteydessä keskenään. Jung kutsui tätä kohtaloiden linkittymistä toisiinsa synkronisiteetiksi. Absoluuttisen tahdon täydellisessä näytelmässä ”sattuma” ja ”erehdys” ovat pelkkiä välikappaleita, joiden avulla jokainen tapahtuma muodostaa saumattoman kokonaisuuden; koko kosmos on tosiasiassa jumalallista leikkiä, absoluutin luovaa ja tuhoavaa sykettä; Jumalan, joka ei ole lähelläkään karkean inhimillistä abrahamilaisten aavikkouskontojen eksoteerista Jehovaa, jonka kuvallinen olemus on tietämättömien ihmiskätten työtä.
Avain kaiken inhimillisen satunnaisuuden ja välttämättömyyden selittämättömään yhteyteen piilee itse olioiden sisimmässä. Ihmisen omalaatuinen yksilöllisyys, hänen opastajansa, geniuksensa, on lähtöisin kaikkein korkeimmasta metafyysisestä välttämättömyydestä. Platon kuvaa ”Valtiossa” miten kukin sielu valitsee ennen inkarnoitumistaan itselleen sopivan elämänkohtalon ja persoonallisuuden naamion kannettavakseen: ”Kun täten kaikki sielut olivat valinneet elämänuransa, ne olivat arvanvedon järjestyksessä astuneen Lakhesiin eteen, ja tämä oli lähettänyt kunkin kanssa hänen valitsemansa daimonin hänen elämänsä valvojaksi ja hänen vaalinsa täytäntöönpanijaksi.”
Ajatus ihmisen hyväntahtoisesta daimonisesta geniuksesta löytyy useilta muiltakin antiikin ajattelijoilta; Platonin lisäksi mm. Jamblikhos, Apuleius ja Proklos ovat esittäneet ajatuksen. ”Uusplatonikko” Prokloksen selityksestä Platonin Alkibiadekseen löydämme merkittävän asiaa koskevan kohdan: ”Sillä genius on se, mikä johtaa koko elämäämme, toteuttaa ennen syntymää tehdyt päätökset, jakaa kohtalon ja kohtalosyntyisten jumalten antimet, samoin lahjoittaa ja säätää kaitselmuksen auringon jne.” Tämän ihmisen kylmän lahjomattoman älyn keskipisteen, hänen korkeamman itsensä helminauhaan on ripustettu monadin kaikki ajalliset persoonallisuudet, ajan joka on Hänen näkökulmastaan vain syklin käärmemäistä kiertymistä tyhjyyden ympärillä; vuosimiljardit saastaisine galakseineen ovat Hänelle pelkkää kosmista tomua. Halutessamme korkeamman kutsumuksemme vastaisia asioita geniuksen ohjaama kohtalo useinkin kääntyy silmittömiä pyrkimyksiämme vastaan, jotka eivät tosiasiassa olleet itsellemme parhaaksi; esimerkkinä tällaisesta saattaa olla hillitön nautintojen tavoittelu, kuten ruumiillisen seksuaalisuuden ja huumausaineiden himo, joka johtaa lopulta kärsimyksiin tuskan seuratessa suorastaan määritelmällisesti vastakohdastaan nautinnosta. Himot ovat alempia, persoonalliseen tyydytyksen tarpeeseen nojaavia eläimellisiä osia meistä, joskin niilläkin on oma välttämättön, tärkeä paikkansa kehityksessä, eikä niihin tule suhtautua yksinomaisen kielteisesti.
Renessanssilääkäri-okkultisti Paracelsus pureutuu syvälle daimonin arkkityyppiseen luonteeseen: ”Jotta kohtalo hyvin tunnettaisiin, sanottakoon, että jokaisella ihmisellä on henki, joka asuu hänen ulkopuolellaan ja istuu ylisissä tähdissä. Se käyttää mestarinsa tyyppejä, ja tämä näyttää sille ennen ja jälkeen ennustuksia, sillä ennustukset jäävät sen jälkeen. Näitä henkiä sanotaan ’fatumiksi’.” ”Yliset tähdet” tarkoittavat tässä arkkityyppistä olioiden sinänsä maailmaa. Tosiasiassa genius ei kuitenkaan ole ihmisen ulkopuolella, vaan hänessä itsessään hermeettisen ”niin ylhäällä, kuin alhaalla” -aksiooman mukaisesti. Persoonallisuuden kannalta arkkityypinen maailma tämän puhtaassa, vääristymättömässä muodossaan on vain mittaamattoman etäinen, joten ”naamion kantajan” näkökulmasta se näyttäytyy ”ulkoisena” voimana. Schopenhauer näyttää käsittävän tämän lausuessaan kauniisti: ”Todellisuudessa voi kuitenkin tuolla salatulla, vieläpä ulkonaisia vaikutuksia ohjaavalla mahdilla olla loppujen lopuksi vain omassa salaperäisessä sisimmässämme, sillä onhan kaiken olemassaolon alfa ja omega viime kädessä meissä itsessämme.”
Kristinusko, joka puhdasoppisuuden kiihkossaan on pyrkinyt muuttamaan kaikki pakanalliset jumalat paholaisiksi, on teologiassaan nimennyt tuon maagikkojen ja runoilijoiden ”Spiritus familiariksen” pimeyden hengeksi, Saatanaksi. Osa faustisen myytin viehätystä piilee tässä demonisoinnissa: Faust myi sielunsa Mefistofeles-paholaiselle saavuttakseen yli-ihmillisen tietämyksen. Toisaalta on kristinusko oikeassa kammossaan piilotajunnan hämäriä rämeitä kohtaan; mielisairaalat ovat täynnä varoittavia esimerkkejä riivatuista ihmisparoista.
Kaikkein selittämättömimmissäkin planeettajärjestelmiä luovissa ja tuhoavissa luonnon alkuvoimissa on taustalla elämäntahto, joka sitoo näennäisesti kaikkein mitättömimmänkin ihmiskohtalon mitä täydellisimpään verisuonten lailla leviävään verkostoon maailmankaikkeuden sykkivässä sydämessä. Koko ilmenneen ja ilmentymättömän kosmoksen saumaton yhteensulavuus perustuu tuohon harmonia praestabilitaan; kukin kohtalo linkittyy erottamattomasti toisen kohtaloon, ja oman näytelmänsä sankari esittää rooliaan myös jokaisen toisen näytelmässä. Aika ja paikka synnyttävän ilmiöiden lukemattoman moneuden eksyttävät harhapolut; lopulta kaikki on yhden ainoan itseään kontemploivan subjektin uneksimista transsenddenssin lakkaamattomassa syleilyssä. Syy tälle kaikelle ei voi olla pelkkä mitättömän persoonallisen inkarnaatiomme iloista nauttiminen, vaan sitä on Schopenhauerinkin mukaan etsittävä ”ikuisesta, yksilöllisen elämämme ylittävästä olemassaolosta.” Kuolema, tuo elämän lakkaamaton vastustaja langettaa maailmantuomion jokaiselle eriytyneelle kokonaisuuden osalle. Laskeutuessamme kohti manalaa, Haadeksen virtoja, salaperäiset, joskin omasta itsestämme juontuvat voimat kuljettavat meitä lautallaan halki helvettien ja taivaiden valmistellen ”hänen uudelleensyntymäänsä kaikkine suloineen ja tuskineen, jotka siihen sisältyvät ollen tästä alkaen peruuttamattomasti määrätty.”
Kantin filosofiassa aika ja avaruus ovat havaintokykymme muotoja, joiden avulla kykenemme empiiriseen havaintoon. Arkisen tieteelliseltä kannalta katsoen taide on jotain irrelevanttia eskapistista haihattelua, vaikka todellisuudessa asia on tismalleen päinvastoin: estettinen kokemus on lähempänä absoluuttisen jakamatonta kokonaisuutta, hengen noumenaalisuutta, kuin fenomenaalinen empiriis-loogisen järjen erotteleva metodi. Ymmärtääksemme maailman olemusta sinänsä on varottava taipumusta absurdiin uskonnolliseen haihatteluun, samoin kuin erityistieteiden tapaa pirstoa itsessään ehyt kokonaisuus eri tieteenaloiksi; jokainen ihmisen ajatus on integroitavissa osaksi suurempaa kokonaisuutta. Totuus piilee yhtälailla Einsteinin suhteellisuusteorian kiemuroissa, kuin Lovecraftin kosmisissa kauhuissa. Avaruuden käyristyessä kohti yhtä ainoaa keskipistettä euklidisen geometrian lait vääristyvät kokonaan tästä maailmasta tuntemattomiksi muodoiksi kulkiessamme kohti Pleroman tyhjän täyteyden ikuista vapautta.
FINIS