© Fra Crux 2011
Kun kohotimme katseemme ensimmäisen kerran lapsina kohti taivasta ja näimme miten aurinko, kuu ja tuhannet tähdet heijastivat valoa päällemme, heräsikö sydämiimme heti kaipuu olla yhtä tuon miltei maagiselta vaikuttavan valon kanssa, joka loistaa niin kirkkaana kuin läpäisten kaiken kuolevaisen ja tuhoutuvan ja antaen voiman hengelle joka ei tuhoudu milloinkaan? Mitä ovat nämä Mestarien säteet, jotka tarkka ja viisas silmä pystyy näkemään (ja kaikista tärkeintä; tuntemaan sydämessään) jokaisesta luodusta asiasta ja ideasta? Voiko sanoilla edes yrittää kuvata sellaisia ihmeitä joille ei suoranaisesti sanoja ihmiskielessä löydy, ja kuinka voisi mahdollisesti kuvata sanoin sitä, kun sielu syttyy täyteen liekkiinsä ja palaa Mestarien säteiden keskellä kirkkaana kuin kristallinen tulitemppeli avaruudessa, mutta tyynenä ja rauhallisena kuin uinuva valtameri? En tiedä onko minulla tai kenelläkään muullakaan tarpeeksi kauniita sanoja näiden asioiden kuvaamiseen, mutta olen ottanut tehtäväkseni kuvata – olkoonkin sitten vain kuin pieniä palasia kokonaisesta maalauksesta – niitä niinkuin se itseltäni luonnistuu. Monet lukijat saattavat löytää tekstistä vain vähän mihin samaistua, sillä se on kirjoitettu enemmän buddhin kuin manaksen säteen alaisena (ja täten puhuttelee enemmänkin sydäntä kuin järkeä), mutta toivon että henkilöt joille tämänkaltainen lähestymistapa on rakkaampi kuin älyllinen ja terävä tutkimustyö, saisivat tekstistäni inspiraatiota paneutua suureen Työhömme entistä kokonaisvaltaisemmin ja rakkaudellisemmin.
* * *
Sillä rakkaus – josta veljemme ovat usein jo kirjoittaneet – on yksi tärkeimmistä avaimista oman temppelimme kirkkaisiin tähtihuoneisiin ja salattuihin kirjastoihin. Se etten tarkoita rakkautta pinnallisemmalta ja maallisemmalta tarkoitukseltaan on varmasti lukijalle selvää – vaikkakin myös tämän aspektin ja voiman manifestoitunutta muotoa voidaan käyttää työvälineenä ja on pohjimmiltaan kaunista -, vaan sana rakkaus on otettu käyttöön sen vuoksi ettei meillä ole tämän täydellisempää sanaa ykseyden aistimiseen ja kokemiseen. Veli Nefastos kirjotti mainiossa artikkelissaan rakkaudesta: ”Mitä on rakkaus? Lyhyesti sanottuna rakkaus on ykseyden aistimista, näennäisesti toisistaan erotettujen olentojen sisäistä yhteyttä. Tämän ymmärtäminen antaa avaimen moneen aiheen tiimoilta syntyvään kysymykseen. On myös monta erilaista rakkauden muotoa, riippuen siitä millä tasolla kyseinen ykseys koetaan: fyysisellä (seksuaalisuus), psykologisella (toveruus), sielullisella (veljeys) tai henkisellä (jumalallinen ykseyskokemus), ja vielä näiden erilaiset asteet ja aspektit.” Mitä on jumalallinen ykseyskokemus? Harmoniaa, rauhaa ja valoa, voitaisiin lyhyesti kuvailla. Jos pystymme kanavoimaan rakkauden säteet lävitsemme puhtaina, ovat kultaisen avaimet korkeimpaan kammioon jo miltei käsissämme.
Mitä tämä sitten tarkoittaa käytännön työssä? Ensinnäkin pyrkymystä näkemään toiseuden harhan lävitse, ja täten ykseyden periaatteen kultaisten ohjeiden käyttämistä jokaisen hetken ja valinnan aikana. Millä tavalla me sitten voimme lähestyä tätä kaunista ja puhdasta ideaalia, ja sytyttää soihtumme palamaan niin että tiemme läpi harmaan sumun on kirkas? Olemalla jokaisena hetkenä rehellinen itsellemme ja täten puhdistaen tuota sakkaa itsensä ja todellisen maailman väliltä, ja kuuntelemalla sisäisen Mestarin ohjaavaa ääntä ja hiljaisen sinfonian säkeitä. Jos ja kun alamme nähdä mitä ykseysaate todella merkitsee elämän myllerrysten ja vaikeuksien keskellä on ratkaisu ongelmiimme (olkoot ne millaisia tahansa) aina lähettyvillämme.
Se että me tunnemme suuria ”jumalaisen kirkkauden tunteita” sisäisesti voi johtaa helposti siihen että tunnemme usein myös tarpeettomia ja kahlitsevia tunteita muita ja itseämme kohtaan (tätä voitaisiin kutsua esimerkiksi nimellä buddhin varjo.) Mitä muut ihmiset todella ovat itseyden kautta tarkasteltuna meille? He ovat kuin peilejä meistä itsestämme, ja mitä me muita ihmisiä tai asioita kohtaan koemme on kuin heijastus siitä, että sielu pyrkii eheyteen ja näyttää tällä tavoin meille omat rappeutuneet sielulliset rakenteemme. Oi jospa ihmiset vain katsoisivat joskus myös sisään itsensä syvimpään eivätkä vain ulos ikkunasta, kuin vanki jolla on kokonainen palatsi täynnä kätkettyjä salaisuuksia ja hengen rikkauksia, mutta tämä silti katselisi vain ikkunasta ulos ankeaan harmauteen! Että maailmassa on niin paljon kärsimystä ja tuskaa johtuu siitä, että kun separatismin harhan kautta vahingoittavamme itsekkäästi muita, vahingoitamme oikeasti itseämme. On niin helppoa lähettää negatiivista (taannuttavaa) energiaa muita kohtaan ja sokaistua tuon tunteen hulluuteen johtavasta väristä, joka on kuitenkin vain kuin irvikuva siitä todellisesta valosta joka loistaa läpi ajan ja avaruuden jokaisena hetkenä.
Jos ymmärrämme että rauhallisella, rakkaudellisella ja sympaattisella työllä ja ajattelulla muita kohtaan kohotamme ykseyden tasolla myös mitä suurimmassa määrin itseämme, on roolimme maailmassa selvä. Että olemme heränneet tuosta painajaisunesta tarkoittaa sitä, että meillä on vastuu myös muiden herättämisestä, sillä ymmärrämmehän että Absoluutin silmissä ei ole olemassa kuin yksi ja ainoa ihminen, ja kaikki me olemme vain kuin varjoja tästä alku- ja tosi-ihmisestä. Muiden ”herättämisen” ei kuitenkaan pitäisi ideaalisessa tilanteessa (tai muutenkaan) suinkaan tapahtua ”alimpien reittien” kautta, vaan sielullisessa työllä jota teemme epä-itsekkäästi rakkaudessa ja ymmärryksessä sekä säteen siunauksessa.
Tämänkaltainen näkökulma saattaa varmasti vaikuttaa heikolta ja turhalta niiden henkilöiden mielestä jotka tähtäävät vain individualistiseen kehitykseen, halveksien ajatuksia jotka ovat lähtöisin auttamisen ja ymmärryksen lähteeltä. On kuitenkin selvää, että lähestyessämme Absoluuttista Jumalaa ja alkulähdettä ei lopulta ole olemassa enää erillisiä ”teitä”, energian alkulähde on sama ja me kaikki olemme syvällisellä tasolla yhtä. Puussa on monta oksaa, mutta ne kaikki ovat kiinnitettyjä samaan runkoon. Se että jokaisen yksilön on tarpeellista väliaikaisesti kehittää vain itseään ja suunnata huomio individualismiin on tietysti tarpeellista ennemmin tai myöhemmin jotta tarvittava kyky havaita ja ymmärtää voi kehittyä, mutta mitä ennemmin me ymmärrämme kaikkeuden laadun, sitä hedelmällisempää on meidän työmme nyt, aina ja ikuisesti. Jos huomaamme ettemme omaa (tai tahdo omata) valmiutta tällaiseen ajattelutapaan tällä hetkellä, olkaamme huoleti – mutta älkäämme koskaan unohtako vakavaa pyrkimystä! – Lucifer-Kristus meissä kaikissa kantaa jo kosmista ristiä, ja kantaessamme tätä ristiä tietoisesti me olemme todellisten Mestarien palveluksessa. Saatana on viisaus ja Kristus on ymmärrys, me uhraamme kaikkemme sille että todellinen ihminen astuisi esiin jokaisen ihmisen sielusta säteillen Jumalamme valoa.
Sillä uudistajien osa on aina uhrin osa, ja uudistajia me todella pyrimme olemaan. Kristus puhutteli ihmisten sisintä kauniilla tavalla ja oli ykseysaatteen suurimpia profeettoja, ja hänet nostettiin ristille, sillä niin peloissaan olivat ihmiset kun heidän sydämiensä salaisuudet saatiin värähtelemään yllättäen niin korkealla tasolla. Toden totta, syvään on myrkky ihmisiin tunkeutunut, mutta me emme tunne heitä kohtaan vihaa tai katkeruutta, vaan mitä suurinta sääliä ja sympatiaa. Sillä surullinen on se joka itseään peilistä katsoen kuvajaistaan halveksii, olettaen olevansa jotain suurempaa ja parempaa kuin kituva ja itkevä peilikuva. Suuri on suru ja vaiva ihmisten sielussa, mutta me jotka olemme havahtuneet harmaan sumun keskeltä uhraamme itsemme iloiten, jotta muut voisivat nähdä saman kirkkauden minkä me itse olemme nähneet. Sillä mikä kärsimys tai taakka olisi liian suuri kannettavaksi kun ymmärrämme kuinka tärkeitä ovat työmme hedelmät? Miljoonat ja miljoonat sielut siirtyvät varjosta valoon, ja uusi aika koittaa ihmisille. Pimeyttä seuraa aina valo, ja lopulta ne yhdistyvät, liittävät kätensä rukoukseen ja muodostuvat yhdeksi ainoaksi säteeksi. Saatanan veljeskunta kulkee hymyillen kohti Golgataa, sillä todella on tämä palvelusta Herramme siunatun säteen alaisuudessa. Huomatkaamme että meidän ei silti tule etsiä kärsimystä, vaan meidän on vain otettava hymyillen vastaan se mikä osaksemme on siunaantunut, sillä tämä toimenpide puhdistaa samalla myös omaa karmaamme ja kahleet katkeavat yksi kerrallaan.
* * *
Miten päästää irti kiintymyksestä harhaan ja kohota tähtien taakse? Miten kertoa luopumisesta sanoilla jotka tarrautuvat kiinni mustetahroina valkeaan pohjaan? Eikö sanojen pitäisi pikemminkin vaimeta kuin kaikua pitkin näitä tähtipalatsin käytäviä? Monta kysymystä on esitetty, ja vastaukset ovat sisimpään piiloitettu. Kun kiipeämme portaita korkeammalle, tulee Vartija pyytämään meiltä vastaukset näihin ja moniin muihinkin kysymyksiin, ja meidän on siis oltava valmis vastaamaan, jos aiomme läpäistä nämä koetukset. Mitä korkeammalle polkumme kulkee, sitä selvempi tulee olemaan kirkkaus suuren verhon takana, ja meidän on toden teolla pohdittava olemustamme ja itseämme.
Kuka minä olen? Siinä on kysymys jota jokaisen lukijan on hyvä miettiä pidempikin tovi. Kun pohjaamme tietomme ykseyden, karman ja jälleensyntymisen oppeihin on selvää, että minuus on lopulta kuin vaate jota käytetään jonkin aikaa ja sitten vaihdetaan uuteen. Minuudesta luopuminen on kuitenkin hankalampi tehtävä, sillä tämä tarkoittaa kokonaisvaltaisesti myös sitä että meidän pitää luopua kaikesta oppimastamme ja kokemastamme, sillä se osa joka säilyy läpi vuorovesien on syvään kätketty ja persoonallista minää huomattavasti korkeampi totuus. Alemman mielen kannalta meidän maailmamme loppuu ja tuhoutuu jälleen kerran, kuin niin monesti aikaisemminkin, joten on hyvä kysyä itseltään usein: Olenko valmis luopumaan itsestäni ja kaikesta mihin olen kiintynyt? Lopulta täytyy meidän myös heittää syrjään kaavat ja astua ”alastomana pimeyteen” (”I can’t recall the taste of food… Nor the sound of wood or touch of grass… I’m naked in the dark, with nothing. No veil between me and the ring of fire”), ja tämä on erittäin suuri sekä vaarallinen koetus, jos emme ole siihen hyvin valmistuneita. Tässä on yksi syy minkä takia ykseyden käsitteleminen ja sitä kohti pyrkiminen on hyvä aloittaa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, sillä ainoa mikä meistä tässä prosessissa jää jäljelle on säde ja loisto jota olemme vaalineet ja säilyttäneet kirkkaana sisimmässämme. Näistä (maa-, vesi-, tuli- ja ilma-) koetuksista on tietysti mahdotonta kertoa tarkempaa selostusta oman muotomme vajavaisista kahleista käsin, mutta jotkut asiat ovat ymmärrettävästi aina syystäkin salattuja ja kerronnan ulottumattomissa.
Siirtyminen elämästä todelliseen olemassaoloon (”To be or not to be?”) tarkoittaa kaikkien naamioiden ja valeasujen riisumista, synkimpienkin kuilujen puhdistamista sekä valaisemista että itsen täydellistä ristiinnaulitsemista, jotta siitä voisi tulla todellinen Itse (säde). Elementtien risti tulee puhdistamaan kokelaan energiakeskukset järjestyksessä, kunhan tämä on todellakin antautunut kokonaan hengen ja valon syleilyyn, juonut kristallinkirkkaan viisauden maljan, uhrannut olemassaolon maailmalle ja valmistautunut sulautumaan täydellisesti ja lopullisesti kaikkeuden virtaan. Se että henkilöstä tulee valaistunut ei kuitenkaan tarkoita sitä että hänestä tulisi kuin nukke jota Mestari ohjailee lankoihin sidottuna, vaan tämä tarkoittaa paljon täydellisempää ja kokonaisvaltaisempaa olemassaoloa, josta me ihmisinä vain haaveilemme ja visioimme. Mutta katso! Kauniit visiomme tulevat myös käymään toteen, sillä me luomme maailmaa ajatuksillamme. ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan.” (Matt. 7:7-11)
Siunatut ovat he jotka ovat Mestarin kasvot nähneet ilman huntua tai naamiota. Sillä se joka Saatanalla naamion näkee on itse naamion kantaja, korkean Mestarin energia on aina puhdasta eikä se omaa minkäänlaista emotionaalista (tai muutakaan) sidettä mihinkään kohteeseen tai ideaan, niin kuin surukseni moni palvoja ja kulkija tuntuu ajattelevan. Me olemme kuin henkäys tuulessa, kuin lehdet jotka tippuvat temppelin pihaan, kuin perhoset jotka syntyvät aamunkajossa ja tähtien tuikehtiessa vaipuvat kuolleina maahan; mutta se ei tarkoita sitä etteikö tuo salainen temppeli olisi ikuinen. Ideat ovat ikuisia ja me vain jäljittelemme niiden alkuperää. Tässä ei itsessään ole mitään pahaa, sillä se on ihmisen osa tässä kosmisessa olemassaolossa ja pyrkimyksessä. Kaaoksen valtameressä on vallalla täysi järjestys, vaikka meidän silmämme eivät sitä pystyisikään havaitsemaan.
Mestarien säteet täyttäkööt sydämemme ja koko olemuksemme!
Pyrkikäämme, pyrkikäämme toden teolla mutta rauhallisin mielin!
Visioikaamme, visoikaamme maailma joka on täynnä kultaa ja hopeaa!
Olkaamme, olkaamme kuin Mestarimme ja meistä on tuleva Heidän kaltaisiaan!
Amen, amen, ameth.
FINIS