Re: Sylvia Plathin runoudesta
Posted: Wed Oct 30, 2019 2:12 pm
Minulle Plathin runoista kenties merkityksellisin on ollut ”The Hanging Man”.
By the roots of my hair some god got hold of me.
I sizzled in his blue volts like a desert prophet.
The nights snapped out of sight like a lizard's eyelid:
A world of bald white days in a shadeless socket.
A vulturous boredom pinned me in this tree.
If he were I, he would do what I did.
En osaa ottaa näitä kuutta säettä kuin henkilökohtaisesti enkä tulkita niitä kuin kuolemaan johtavan masennuksen kuvauksena. Sanonnan ja kuvien ”kireys” sekä etenkin viimeisen säkeen toteava sävy tuntuvat nousevan juuri niistä mielentiloista, joita olen käynyt läpi itsemurhaa ajatellessani. Loisteputkivalaistusta ikävyydestä, ikuisesta tiistai-iltapäivästä.
Runo alkaa sähköisesti. ”Siniset voltit”, sihinä ja hiusjuuriin tarttuminen vaikuttavat viittauksilta shokkihoitoon, jota ilmeisesti edelleen joissain tilanteissa annetaan vaikeasti mielenterveysongelmaisille ja jota Plathkin lukemani mukaan sai. Hoidon sivuvaikutuksiin voivat lukeutua mm. muistinmenetykset, joita tosin ei runossa yhdistetä pimeyteen vaan päinvastoin ahdistavan kirkkaaseen valoon. ”Jokin jumala” — uhkaava, kasvoton, välinpitämätön taho, jota tungettelevat instituutiot monessa kohtaa Arielia ilmentävät — repäisee puhujan varsinaisesta elämästään täydellisen immanenssin aavikolle, paikkaan, jossa ei ole varjoja eikä yötä, mielikuvituksen ruokkijoita, vaan ainoastaan musertavan selkeä nyt-ja-tässä. Muistin mukana vaikuttaa katoavan käsitys myös tulevaisuudesta — ja miksipä itsemurhaan muuten päädyttäisikään.
Englanninkielistä modernismia tuntevat tulevat aavikoista runoiltaessa varmaan herkästi ajatelleeksi T. S. Eliotia. The Waste Land alkoi soida ainakin minun päässäni heti kun pysähdyin kunnolla miettimään, mikä ”The Hanging Manissa” lopulta kiehtoo. ”And the dead tree gives no shelter, the cricket no relief, / And the dry stone no sound of water…” — varjon ja veden puute on molemmissa runoissa samaa merkityskatoa, Eliotilla laajasti kulttuurisessa, Plathilla yksityisemmässä kontekstissa. Molemmat runlilijat yrittävät profeetallisesti kohdata moderniuden kammottavan puolen. (Plath puristaa huuliaan yhteen jotenkin hyytävän tutusti näyttäessään ahdistuksen kourallisessa pillereitä.) Merkittävänä lisäyhtäläisyytenä Hirtetty-kortti esiintyy myös Eliotilla (ja vielä aika lähellä yllä lainattua kohtaa). Koska en kuitenkaan tiedä Tarotista mitään, en pysty tästä mitään sen valaisevampaa sanomaan.
Neljäs säe kokonaisuudessaan on lähes täydellinen kuvaus masennus-ahdistuksesta samaan aikaan eksyttävän avoimena ja kuristavan suljettuna. ”Varjottomassa kuopassa” ei ole suojaa eikä mahdollisuutta liikkua vapaasti: siitä tulee väistämättä mieleen oma tyhjä asunto aamuina, joina herätessä heti tietää, ettei ulos voi mennä eikä sisällä tehdä mitään mielekästä — että edessä on taas yksi kalju valkoinen päivä. Nimenomaan aamujen sietämättömyydestä ovat minulle puhuneet monet muutkin masentuneet / ahdistuneet, ja olen jopa kuullut spontaanin vertauksen tästä mielentilasta kuivana avolouhoksena. (Toinen kohta, jossa Plathin harkittu symboliikka täsmää arjessani sattumalta vastaan tulleen kanssa, on liskon silmäluomi edellisessä säkeessä: olen vuosien ajan puhunut tietynlaisesta kurjasta olosta ”matelijamaisena” ja puoliksi vitsaillut, että tunnen sosiaalisesti vaivaannuttavissa tilanteissa olevani nurkissa ryömivä limainen lisko.)
Ja sitten viimein tullaan saaliinhimoiseen haaskalintu-ikävyyteen, joka laittaa pisteen puhujan elämälle, vaikkei ilmeisesti tietoisuudelle. Jos Plathin suhde kuolemaan on sairaalloinen tai jotenkin pinnallinen, kuten yllä on väitetty, niin tässä kuvassa molemmat viat tiivistyvät. Koen, ettei se kuolema, josta ”The Hanging Manissa” (sekä esim. ”Lady Lazaruksessa”) puhutaan, tietyssä mielessä edes ole sama kuin okkultistien pyhänä pitämä (uni elämien välillä; D. H. Lawrencen ”good oblivion”). Kyseessä on pikemminkin näännyttävän yksinkertainen toive, ettei omaa itseä koskaan olisi ollut. Tämän toiveen — masennuksen tiivistymän — leimaamassa arkielämässä ei ole mitään kerrottavaa, mitään kiinnostavaa: sen tylsyydestä voi vain vaieta, valehdella tai heittää kyynistä läppää. Jälkimmäinen on Plathin strategia ”Lady Lazaruksessa”, hauskimmassa ja halvimmassa runossaan, joka totisesti muistuttaa korppikotkan raakkumista; vaikeneminen — vaikkei todellakaan rauha! — taas ikään kuin läpäisee käsittelemäni runon sen lyhyyden takia. Köyden kuristamalta kurkulta sopiikin odottaa tiivistä ilmaisua.
Viimeinen säe ei leiki metaforilla enää edes kyllästyneesti tai epätoivoisesti: ratkaisu olemassaolon tyhjyyteen esitetään paljaana informaationa kuin faksissa tai jonkinlaisessa kuulutuksessa. Samalla Sylvia (nyt välttämättä etunimellä) tuntuu kuitenkin tarjoavan myrkyllistä lohtua juuri minulle vakuuttamalla, että voin käyttää samaa uloskäyntiä kuin hänkin. Ajatus siitä, että itsemurha on todellinen mahdollisuus, onkin monesti helpottanut oloani tuntuvasti ja siten paradoksaalisesti etäännyttänyt itsemurha-aikeitani. Tunnen kivuliasta läheisyyttä tähän kiivaaseen ahdistuneeseen runoilijaan ajatellessani, että jos olisin hän, tekisin kuten hän teki.
By the roots of my hair some god got hold of me.
I sizzled in his blue volts like a desert prophet.
The nights snapped out of sight like a lizard's eyelid:
A world of bald white days in a shadeless socket.
A vulturous boredom pinned me in this tree.
If he were I, he would do what I did.
En osaa ottaa näitä kuutta säettä kuin henkilökohtaisesti enkä tulkita niitä kuin kuolemaan johtavan masennuksen kuvauksena. Sanonnan ja kuvien ”kireys” sekä etenkin viimeisen säkeen toteava sävy tuntuvat nousevan juuri niistä mielentiloista, joita olen käynyt läpi itsemurhaa ajatellessani. Loisteputkivalaistusta ikävyydestä, ikuisesta tiistai-iltapäivästä.
Runo alkaa sähköisesti. ”Siniset voltit”, sihinä ja hiusjuuriin tarttuminen vaikuttavat viittauksilta shokkihoitoon, jota ilmeisesti edelleen joissain tilanteissa annetaan vaikeasti mielenterveysongelmaisille ja jota Plathkin lukemani mukaan sai. Hoidon sivuvaikutuksiin voivat lukeutua mm. muistinmenetykset, joita tosin ei runossa yhdistetä pimeyteen vaan päinvastoin ahdistavan kirkkaaseen valoon. ”Jokin jumala” — uhkaava, kasvoton, välinpitämätön taho, jota tungettelevat instituutiot monessa kohtaa Arielia ilmentävät — repäisee puhujan varsinaisesta elämästään täydellisen immanenssin aavikolle, paikkaan, jossa ei ole varjoja eikä yötä, mielikuvituksen ruokkijoita, vaan ainoastaan musertavan selkeä nyt-ja-tässä. Muistin mukana vaikuttaa katoavan käsitys myös tulevaisuudesta — ja miksipä itsemurhaan muuten päädyttäisikään.
Englanninkielistä modernismia tuntevat tulevat aavikoista runoiltaessa varmaan herkästi ajatelleeksi T. S. Eliotia. The Waste Land alkoi soida ainakin minun päässäni heti kun pysähdyin kunnolla miettimään, mikä ”The Hanging Manissa” lopulta kiehtoo. ”And the dead tree gives no shelter, the cricket no relief, / And the dry stone no sound of water…” — varjon ja veden puute on molemmissa runoissa samaa merkityskatoa, Eliotilla laajasti kulttuurisessa, Plathilla yksityisemmässä kontekstissa. Molemmat runlilijat yrittävät profeetallisesti kohdata moderniuden kammottavan puolen. (Plath puristaa huuliaan yhteen jotenkin hyytävän tutusti näyttäessään ahdistuksen kourallisessa pillereitä.) Merkittävänä lisäyhtäläisyytenä Hirtetty-kortti esiintyy myös Eliotilla (ja vielä aika lähellä yllä lainattua kohtaa). Koska en kuitenkaan tiedä Tarotista mitään, en pysty tästä mitään sen valaisevampaa sanomaan.
Neljäs säe kokonaisuudessaan on lähes täydellinen kuvaus masennus-ahdistuksesta samaan aikaan eksyttävän avoimena ja kuristavan suljettuna. ”Varjottomassa kuopassa” ei ole suojaa eikä mahdollisuutta liikkua vapaasti: siitä tulee väistämättä mieleen oma tyhjä asunto aamuina, joina herätessä heti tietää, ettei ulos voi mennä eikä sisällä tehdä mitään mielekästä — että edessä on taas yksi kalju valkoinen päivä. Nimenomaan aamujen sietämättömyydestä ovat minulle puhuneet monet muutkin masentuneet / ahdistuneet, ja olen jopa kuullut spontaanin vertauksen tästä mielentilasta kuivana avolouhoksena. (Toinen kohta, jossa Plathin harkittu symboliikka täsmää arjessani sattumalta vastaan tulleen kanssa, on liskon silmäluomi edellisessä säkeessä: olen vuosien ajan puhunut tietynlaisesta kurjasta olosta ”matelijamaisena” ja puoliksi vitsaillut, että tunnen sosiaalisesti vaivaannuttavissa tilanteissa olevani nurkissa ryömivä limainen lisko.)
Ja sitten viimein tullaan saaliinhimoiseen haaskalintu-ikävyyteen, joka laittaa pisteen puhujan elämälle, vaikkei ilmeisesti tietoisuudelle. Jos Plathin suhde kuolemaan on sairaalloinen tai jotenkin pinnallinen, kuten yllä on väitetty, niin tässä kuvassa molemmat viat tiivistyvät. Koen, ettei se kuolema, josta ”The Hanging Manissa” (sekä esim. ”Lady Lazaruksessa”) puhutaan, tietyssä mielessä edes ole sama kuin okkultistien pyhänä pitämä (uni elämien välillä; D. H. Lawrencen ”good oblivion”). Kyseessä on pikemminkin näännyttävän yksinkertainen toive, ettei omaa itseä koskaan olisi ollut. Tämän toiveen — masennuksen tiivistymän — leimaamassa arkielämässä ei ole mitään kerrottavaa, mitään kiinnostavaa: sen tylsyydestä voi vain vaieta, valehdella tai heittää kyynistä läppää. Jälkimmäinen on Plathin strategia ”Lady Lazaruksessa”, hauskimmassa ja halvimmassa runossaan, joka totisesti muistuttaa korppikotkan raakkumista; vaikeneminen — vaikkei todellakaan rauha! — taas ikään kuin läpäisee käsittelemäni runon sen lyhyyden takia. Köyden kuristamalta kurkulta sopiikin odottaa tiivistä ilmaisua.
Viimeinen säe ei leiki metaforilla enää edes kyllästyneesti tai epätoivoisesti: ratkaisu olemassaolon tyhjyyteen esitetään paljaana informaationa kuin faksissa tai jonkinlaisessa kuulutuksessa. Samalla Sylvia (nyt välttämättä etunimellä) tuntuu kuitenkin tarjoavan myrkyllistä lohtua juuri minulle vakuuttamalla, että voin käyttää samaa uloskäyntiä kuin hänkin. Ajatus siitä, että itsemurha on todellinen mahdollisuus, onkin monesti helpottanut oloani tuntuvasti ja siten paradoksaalisesti etäännyttänyt itsemurha-aikeitani. Tunnen kivuliasta läheisyyttä tähän kiivaaseen ahdistuneeseen runoilijaan ajatellessani, että jos olisin hän, tekisin kuten hän teki.