Sylvia Plathin runoudesta

Keskustelut kuvataiteesta, musiikista, runoudesta ja muista taidemuodoista.
User avatar
Cancer
Posts: 258
Joined: Thu Dec 13, 2012 4:45 pm
Location: Helsinki

Re: Sylvia Plathin runoudesta

Post by Cancer »

Minulle Plathin runoista kenties merkityksellisin on ollut ”The Hanging Man”.

By the roots of my hair some god got hold of me.
I sizzled in his blue volts like a desert prophet.

The nights snapped out of sight like a lizard's eyelid:
A world of bald white days in a shadeless socket.

A vulturous boredom pinned me in this tree.
If he were I, he would do what I did.


En osaa ottaa näitä kuutta säettä kuin henkilökohtaisesti enkä tulkita niitä kuin kuolemaan johtavan masennuksen kuvauksena. Sanonnan ja kuvien ”kireys” sekä etenkin viimeisen säkeen toteava sävy tuntuvat nousevan juuri niistä mielentiloista, joita olen käynyt läpi itsemurhaa ajatellessani. Loisteputkivalaistusta ikävyydestä, ikuisesta tiistai-iltapäivästä.

Runo alkaa sähköisesti. ”Siniset voltit”, sihinä ja hiusjuuriin tarttuminen vaikuttavat viittauksilta shokkihoitoon, jota ilmeisesti edelleen joissain tilanteissa annetaan vaikeasti mielenterveysongelmaisille ja jota Plathkin lukemani mukaan sai. Hoidon sivuvaikutuksiin voivat lukeutua mm. muistinmenetykset, joita tosin ei runossa yhdistetä pimeyteen vaan päinvastoin ahdistavan kirkkaaseen valoon. ”Jokin jumala” — uhkaava, kasvoton, välinpitämätön taho, jota tungettelevat instituutiot monessa kohtaa Arielia ilmentävät — repäisee puhujan varsinaisesta elämästään täydellisen immanenssin aavikolle, paikkaan, jossa ei ole varjoja eikä yötä, mielikuvituksen ruokkijoita, vaan ainoastaan musertavan selkeä nyt-ja-tässä. Muistin mukana vaikuttaa katoavan käsitys myös tulevaisuudesta — ja miksipä itsemurhaan muuten päädyttäisikään.

Englanninkielistä modernismia tuntevat tulevat aavikoista runoiltaessa varmaan herkästi ajatelleeksi T. S. Eliotia. The Waste Land alkoi soida ainakin minun päässäni heti kun pysähdyin kunnolla miettimään, mikä ”The Hanging Manissa” lopulta kiehtoo. ”And the dead tree gives no shelter, the cricket no relief, / And the dry stone no sound of water…” — varjon ja veden puute on molemmissa runoissa samaa merkityskatoa, Eliotilla laajasti kulttuurisessa, Plathilla yksityisemmässä kontekstissa. Molemmat runlilijat yrittävät profeetallisesti kohdata moderniuden kammottavan puolen. (Plath puristaa huuliaan yhteen jotenkin hyytävän tutusti näyttäessään ahdistuksen kourallisessa pillereitä.) Merkittävänä lisäyhtäläisyytenä Hirtetty-kortti esiintyy myös Eliotilla (ja vielä aika lähellä yllä lainattua kohtaa). Koska en kuitenkaan tiedä Tarotista mitään, en pysty tästä mitään sen valaisevampaa sanomaan.

Neljäs säe kokonaisuudessaan on lähes täydellinen kuvaus masennus-ahdistuksesta samaan aikaan eksyttävän avoimena ja kuristavan suljettuna. ”Varjottomassa kuopassa” ei ole suojaa eikä mahdollisuutta liikkua vapaasti: siitä tulee väistämättä mieleen oma tyhjä asunto aamuina, joina herätessä heti tietää, ettei ulos voi mennä eikä sisällä tehdä mitään mielekästä — että edessä on taas yksi kalju valkoinen päivä. Nimenomaan aamujen sietämättömyydestä ovat minulle puhuneet monet muutkin masentuneet / ahdistuneet, ja olen jopa kuullut spontaanin vertauksen tästä mielentilasta kuivana avolouhoksena. (Toinen kohta, jossa Plathin harkittu symboliikka täsmää arjessani sattumalta vastaan tulleen kanssa, on liskon silmäluomi edellisessä säkeessä: olen vuosien ajan puhunut tietynlaisesta kurjasta olosta ”matelijamaisena” ja puoliksi vitsaillut, että tunnen sosiaalisesti vaivaannuttavissa tilanteissa olevani nurkissa ryömivä limainen lisko.)

Ja sitten viimein tullaan saaliinhimoiseen haaskalintu-ikävyyteen, joka laittaa pisteen puhujan elämälle, vaikkei ilmeisesti tietoisuudelle. Jos Plathin suhde kuolemaan on sairaalloinen tai jotenkin pinnallinen, kuten yllä on väitetty, niin tässä kuvassa molemmat viat tiivistyvät. Koen, ettei se kuolema, josta ”The Hanging Manissa” (sekä esim. ”Lady Lazaruksessa”) puhutaan, tietyssä mielessä edes ole sama kuin okkultistien pyhänä pitämä (uni elämien välillä; D. H. Lawrencen ”good oblivion”). Kyseessä on pikemminkin näännyttävän yksinkertainen toive, ettei omaa itseä koskaan olisi ollut. Tämän toiveen — masennuksen tiivistymän — leimaamassa arkielämässä ei ole mitään kerrottavaa, mitään kiinnostavaa: sen tylsyydestä voi vain vaieta, valehdella tai heittää kyynistä läppää. Jälkimmäinen on Plathin strategia ”Lady Lazaruksessa”, hauskimmassa ja halvimmassa runossaan, joka totisesti muistuttaa korppikotkan raakkumista; vaikeneminen — vaikkei todellakaan rauha! — taas ikään kuin läpäisee käsittelemäni runon sen lyhyyden takia. Köyden kuristamalta kurkulta sopiikin odottaa tiivistä ilmaisua.

Viimeinen säe ei leiki metaforilla enää edes kyllästyneesti tai epätoivoisesti: ratkaisu olemassaolon tyhjyyteen esitetään paljaana informaationa kuin faksissa tai jonkinlaisessa kuulutuksessa. Samalla Sylvia (nyt välttämättä etunimellä) tuntuu kuitenkin tarjoavan myrkyllistä lohtua juuri minulle vakuuttamalla, että voin käyttää samaa uloskäyntiä kuin hänkin. Ajatus siitä, että itsemurha on todellinen mahdollisuus, onkin monesti helpottanut oloani tuntuvasti ja siten paradoksaalisesti etäännyttänyt itsemurha-aikeitani. Tunnen kivuliasta läheisyyttä tähän kiivaaseen ahdistuneeseen runoilijaan ajatellessani, että jos olisin hän, tekisin kuten hän teki.
Tiden läker inga sår.
obnoxion
Posts: 1806
Joined: Tue May 25, 2010 7:59 pm

Re: Sylvia Plathin runoudesta

Post by obnoxion »

Kiitos, Cancer, kun nostit tämän rakkaan ketjun!
Cancer wrote: Wed Oct 30, 2019 2:12 pm Runo alkaa sähköisesti. ”Siniset voltit”, sihinä ja hiusjuuriin tarttuminen vaikuttavat viittauksilta shokkihoitoon, jota ilmeisesti edelleen joissain tilanteissa annetaan vaikeasti mielenterveysongelmaisille ja jota Plathkin lukemani mukaan sai. Hoidon sivuvaikutuksiin voivat lukeutua mm. muistinmenetykset, joita tosin ei runossa yhdistetä pimeyteen vaan päinvastoin ahdistavan kirkkaaseen valoon
Plathin aikaan tätä edelleen varsin käypää hoitoa taidettiin antaa "kuivana" eli ilman anestesiaa.

Miä ajattelet, muuttuuko runon ajatus jos sen riimiparit symmetrisoidaan? Tällainen rakkaan runon leikkely osiin ja sen jälkeinen uudeksi yhdistely on runoterapian menetelmä jonka itse olen kokenut innostavaksi, ja siihen on usein helppo tarttua myös lievästi alavireisessä tilassa. Tältä runo siis näyttäisi kun riimiparit yhdistetään säkeiksi:

By the roots of my hair some god got hold of me.
A vulturous boredom pinned me in this tree.

I sizzled in his blue volts like a desert prophet.
A world of bald white days in a shadeless socket.

The nights snapped out of sight like a lizard's eyelid:
If he were I, he would do what I did.
One day of Brahma has 14 Indras; his life has 54 000 Indras. One day of Vishnu is the lifetime of Brahma. The lifetime of Vishnu is one day of Shiva.
User avatar
Cancer
Posts: 258
Joined: Thu Dec 13, 2012 4:45 pm
Location: Helsinki

Re: Sylvia Plathin runoudesta

Post by Cancer »

obnoxion wrote: Wed Oct 30, 2019 7:53 pmMitä ajattelet, muuttuuko runon ajatus jos sen riimiparit symmetrisoidaan?
En totta puhuen ollut edes huomannut, että runossa on riimejä, ennen kuin tähän jossain netissä lukemassani tulkinnassa kiinnitettiin huomiota. Kertoo jotain riimikaavan vaikeudesta, että tällöin osasin runon jo ulkoa ja laususkelin sitä säännöllisesti.

Minusta merkitys ei uudelleenjärjesteltäessä juurikaan muutu. Säkeet ovat sillä tavalla kokonaisia itsessään, että tuntuvat kestävän paikaltaan irrottamisen. Eniten uuden version kohdalla tulee ehkä miettineeksi, mikä on vierekkäin päätyneiden "some god"in ja "vulturous boredom"in suhde - onko ensimmäinen ehkä ulkopuolelta tuleva sysäys, joka saa puhujan alunperin luiskahtamaan depressioon (kuten vaikka vahingollinen hoitosuhde), siinä missä jälkimmäinen on sisäinen piinaaja, joka kohdataan vasta normaaliuden kulissin jo romahdettua? Sitä kautta, että "siniset voltit" tässä kuuluvatkin jälkimmäiselle, aloin myös miettiä, onko (alkuperäisen version) toisessa ja viimeisessä säkeessä kyseessä sama "he".
Tiden läker inga sår.
obnoxion
Posts: 1806
Joined: Tue May 25, 2010 7:59 pm

Re: Sylvia Plathin runoudesta

Post by obnoxion »

Cancer wrote: Thu Oct 31, 2019 10:58 am En totta puhuen ollut edes huomannut, että runossa on riimejä, ennen kuin tähän jossain netissä lukemassani tulkinnassa kiinnitettiin huomiota. Kertoo jotain riimikaavan vaikeudesta, että tällöin osasin runon jo ulkoa ja laususkelin sitä säännöllisesti.

Minusta merkitys ei uudelleenjärjesteltäessä juurikaan muutu. Säkeet ovat sillä tavalla kokonaisia itsessään, että tuntuvat kestävän paikaltaan irrottamisen.
Itse pyrin usein kirjoittamaan juuri näin, eli ehein sirpalein, joista voidaan järjestellä monia taianomaisia kokonaisuuksia. Enkä tarkoita että kyse olisi aine edes mosaiikinomaisista järjestelyistä, vaan jostakin saumattomammasta. Tällainen ilmaisuvoima jota itse tunnen ajattelussani tarvitsevan on, tai näin olen ymmärtäny, komplementaarinen filosofiselle kielenkäytölle, joka on myös päätynyt tieteen kieleksi.

Minä näen tässä runossa hyvin monenlaisia tarinoita, mutta ensin minun on pestävä silmäni Sylvia Plathin henkilöstä ja elämäntarinasta. Se on tietenkin hyvin vaivalloista, enkä sitä ryhdy tässä yrittämään.

Riimiparien kanssa ajattelen että tällainen korppikotkajumaluus on kerännyt runoilijan saaliikseen ja vienyt pesäpuuhunsa, sillä niin samaistunut runoilija on kuolleisiin että jopa haaskansyöjä kokee hänet omakseen. Ymmärtääkseni Plath on tässä vaiheesa jo tottunut viiltämään itseään tyhjinä hetkinään, mikä voinee yhdistyä korppikotkien nokkimiseen. Kirjoitan monikossa, sillä kotipuuhun vietynä kyse lienee korppikotkan poikasten ruokkimisesta. Ehkä kyse on siitä miten ahtaaksi äitiyden rooli puristui lahjakkaan naisen ympärillä.

Itseys supistuu runossa päähän - hiuksien juurista aina tyhjeneviin silmäkuoppiin häviten. (Käsittääkseni Plath on leikitellyt "I" ja "eye" sanojen foneettisella identtisyydellä runoudesaan). Lopulta runoilija asuu silmäkuopassaan kuin profeetta erakkoluolassaan, nähden vain suoraan sinisen taivaan ja sen sähköisen elämän. Liskon silmänräpäyksestä ajattelen, että olisiko kyse läpinäkyvästä vilkkuluomesta. Tällainen voisi tarkoittaa suojattomuutta, ja vastata hyvin tyhjässä, luomettomassa silmäkuopassa paahtuvaa kokemusta sietämättömästi altistuneesta itsestä - if he were (lidless) eye, he would do what I did....
One day of Brahma has 14 Indras; his life has 54 000 Indras. One day of Vishnu is the lifetime of Brahma. The lifetime of Vishnu is one day of Shiva.
User avatar
Cancer
Posts: 258
Joined: Thu Dec 13, 2012 4:45 pm
Location: Helsinki

Re: Sylvia Plathin runoudesta

Post by Cancer »

obnoxion wrote: Thu Oct 31, 2019 12:26 pm...pestävä silmäni Sylvia Plathin henkilöstä ja elämäntarinasta...
Minusta tuntuu, että tulkitessani useammin likaan runoja omalla elämälläni kuin edes yritän puhdistaa niitä runoilijan elämästä. Tämä saattaa johtua siitä, että tunnustaminen on niin keskeinen tekijä omissa kaunokirjallisissa pyrkimyksissäni. En kirjaimellisesti osaa kertoa joistain tunteistani muuten kuin runo- tai novellimuodossa. Sellaista altista hiljaisuutta, joka sallii minun hetken puhua vaivautumatta ja punastelematta, kun hyvin harvoin on muualla kuin kuvitellun ihannelukijan keskittyneessä mielessä. Ja tietysti ei-kenellekään puhumisessa on sekin etu, ettei sanottu heti muutu siirroksi sosiaalisessa pelissä.

Myös ”The Hanging Manin” kohdalla tulkintani avautuisi hiljalleen tarinoinniksi, jos jatkaisin ja tarkentaisin kyllin pitkään. Alkuperäisen viestini yritin pitää edes jotenkuten yleisellä tasolla, vaikka henkilökohtaisuutta tähdensinkin, koska tällainen lähestymistapa tuntuu hävettävältä ja vähemmän validilta kuin objektiivisuushakuinen kirjallisuustieteily. Yksityisyyden rajat myös tulevat jossain vaiheessa vastaan. Joka tapauksessa se, mikä tästä runosta (ja suuresta osasta Plathin muuta myöhäistuotantoa) alunperin teki minulle niin poikkeuksellisen merkittävän, oli Plathista kovasti pitäneen ja häneen samastuneen tyttöystäväni itsemurha. ”If he were I, he would do what I did” oli minulle joskus hyvin konkreettinen kehotus ymmärtää itsetuhoisuutta ja olla tuomitsematta sietämättömänkään turhauttavia käytösmalleja, joihin huonosti voivat ihmiset lankeavat. Samalla se tuntui vahvistukselta myöhemmin löytyneelle yhteydelleni siihen piirteeseen Plathissa, jota yllä kutsut sairaalloisuudeksi.

Nyt kun aloin asiaa pohtia, liittyy tuo itseyden tasapainottomuus (yhtäältä itsekeskeisyys, toisaalta puuskittainen halu kadota) ehkä juuri tunnustuksellisuuteen. Koen monesti hirvittävän voimakasta (myötä)häpeää tietyllä tavalla tunnustuksellisissa tilanteissa, vaikkei niissä muiden mielestä olisi mitään kiusaannuttavaa. Samaan aikaan juuri ”tunnustus” puheen moodina on esim. runoudessa kuumeisimmin tavoittelemani tila. Siinä on ikään kuin jotain, joka menee todella helposti pilalle, ja tällöin pilaa kaiken muunkin. Runous on salaisuus, jota täytyy varjella äärimmäisen tarkasti kunnes inspiraatio mahdollistaa yhden täydellisen luottamuksen hetken.
obnoxion wrote: Thu Oct 31, 2019 12:26 pmRiimiparien kanssa ajattelen että tällainen korppikotkajumaluus on kerännyt runoilijan saaliikseen ja vienyt pesäpuuhunsa, sillä niin samaistunut runoilija on kuolleisiin että jopa haaskansyöjä kokee hänet omakseen. Ymmärtääkseni Plath on tässä vaiheesa jo tottunut viiltämään itseään tyhjinä hetkinään, mikä voinee yhdistyä korppikotkien nokkimiseen. Kirjoitan monikossa, sillä kotipuuhun vietynä kyse lienee korppikotkan poikasten ruokkimisesta. Ehkä kyse on siitä miten ahtaaksi äitiyden rooli puristui lahjakkaan naisen ympärillä.

Itseys supistuu runossa päähän - hiuksien juurista aina tyhjeneviin silmäkuoppiin häviten. (Käsittääkseni Plath on leikitellyt "I" ja "eye" sanojen foneettisella identtisyydellä runoudesaan). Lopulta runoilija asuu silmäkuopassaan kuin profeetta erakkoluolassaan, nähden vain suoraan sinisen taivaan ja sen sähköisen elämän. Liskon silmänräpäyksestä ajattelen, että olisiko kyse läpinäkyvästä vilkkuluomesta. Tällainen voisi tarkoittaa suojattomuutta, ja vastata hyvin tyhjässä, luomettomassa silmäkuopassa paahtuvaa kokemusta sietämättömästi altistuneesta itsestä - if he were (lidless) eye, he would do what I did....
Saat kuvat elämään aivan uutta elämää, kuten aina. Ja minä kun ehdin jo luulla, että olen ajatellut runon tältä erää tyhjiin.

Ensin päähän, sitten pelkkään silmään tiivistyvä itse, jolla ei ole muuta katseltavaa kuin särisevä taivas loisteputkiaurinkoineen, sopii hyvin noihin ylläoleviin pohdintoihini. Tunnustaminen voi olla keino vapautua itseyden kireästä kehästä - tai löysätä sitä - mutta epäpuhtain motiivein (joita taide puhtaiden lisäksi myös aina tarvitsee) tulee siitä uusien köysien punomista, uusien solmujen solmimista.
Tiden läker inga sår.
obnoxion
Posts: 1806
Joined: Tue May 25, 2010 7:59 pm

Re: Sylvia Plathin runoudesta

Post by obnoxion »

Cancer wrote: Thu Oct 31, 2019 2:40 pm tunnustaminen on niin keskeinen tekijä omissa kaunokirjallisissa pyrkimyksissäni.
Tunnustuksellisuus kirjallisuudessa on eettisesti kalteva pinta, kun siihen liittyy muita ihmisiä. Esimerkiksi rajanylityksestä tulee mieleen hiljattain edesmenneen Matti Mäkelän teos "Kaksi vaimoa".

Kuinka paljon Sylvia Plath kirjoitti runoihinsa suoranaista vereslihaansa on minusta edelleen epäselvä kysymys. Jacqueline Rose kirjoittaa ("The Haunting of Sylvia Plath" kirjassaan) Plathin varhaisesta runosta "The Lady and the Earthenware Head", jossa runoilija yrittää päästä eroon itseään esittävästä luonnollisen kokoisesta verevästä terrakottapäästä kirjahyllyssään, jonka ei kuitenkaan tahdo joutuvan lintujen tai poikalapsien armoille. Lopulta sille löytyy paikka pajupuusta. Mutta savipään voima kasvaa, siitä tulee uhkaava ja tuhoutumaton:

An antique hag-head, too tough for knife to finish,
Refusing to diminish
By one jot its basilisk-look of love.


Ted Hughesin vastine runolle ("Savipää", suomentanut Alice Martin, joka on maagisessa realismissaan mielestäni yksi "Syntymäpäiväkirjeiden" parhaista runoista) on selkeästi tunnustuksellinen näkökulma Plathin alkuperäistä runona innoittaneisiin tapahtumiin. Mutta etenkin Ted Hughesin runoa vasten Plathin runo irtaantuu henkilökohtaisuudesta ja kasvaa metafyysiseksi. Ajattelen että Sylvia Plathin runoissa me usein olemme näkevinämme Sylvian, kun todellisuudessa katsommekin Sylvian savipäätä pajupuussa. Ted Hughesin - joka osaltaan on paljon hallinoinut Plathin tunnustuksellisuuden perintöä - sanoin, se oli:

...risuinen onkalo, melkein pöllön eteinen,
myyttinen pyhäkkö kaksoisolennollesi.
Sovitin sen pystyyn, tukevaksi. Ja pajupuu
oli hermi jolla oli sinun pääsi, se loi katseen itään
noista työkalunpistämistä pupilleista. Me jätimme sen
elämään maailman elämää ja säätä ainiaan.

Tässä nousee nyt esiin paljon samoja kuvia joita olemme käsitelleet. Oma ajatukseni on että Plath ei ole runoissaan lainkaan niin riisuttu kuin hän antaa vaikuttaa. Kyse on enneminkin runoilijan taidosta, josta saimme mielestäni maistiaisen pohtiessamme hetki sitten sinun lempirunoasi. Tämä ei mitenkään estä löytämästä itseään hänen runoistaan, vaan se on mahdollista juuri siksi että runot eivät ole ensisijassa runoilijalle terapeuttisia. Minusta on lohdullista että Plath säilyttää yksityisyytensä;
Että hän ikään kuin jättäessä verevän terrakottapäänsä pajupuuhun, saa vaihdossa sielulleen salaisen rauhan johon hänen runouttaan rakastavan lukijansa basiliskin katse ei löydä.
One day of Brahma has 14 Indras; his life has 54 000 Indras. One day of Vishnu is the lifetime of Brahma. The lifetime of Vishnu is one day of Shiva.
Locked