Kenazis wrote:En huomannut tähän liittyvää keskustelua, joten avataan tämä kevyt aiheiden rypäs. Onko argumentointi Jumalan olemassaolosta tai olemattomuudesta mielekästä, toivotonta vai jotain muuta? Onko jokin tapa mielestäsi pätevämpi tai vähemmän pätevä?
Yleisesti ottaen varsinainen argumentointi sen puolesta, että Jumalan täytyy olla olemassa, on mielestäni turhaa tai jopa haitallista. Hengellisyys tai ateismi perustuvat molemmat henkilökohtaiselle kokemukselle, joka ei ole välitettävissä toisille, varsinkaan suorilla argumenteilla. Palaan lopuksi sellaiseen argumentointiin minkä uskon olevan hyödyksi.
Kenazis wrote:
Yleisimmät argumentit ovat ontologinen-, kosmologinen-, teleologinen- ja moraalinen argumentti. Ontologista argumentointia voidaan lähestyä mm. Jumalan käsitteeseen sisältyvän olemassaolon välttämättömyyden kautta. Kosmologisessa argumentissa usein vedotaan siihen, että maailmankaikkeus on saanut alkunsa tai luotu (jonain tiettynä hetkenä). Teleologinen argumentointi perustelee Jumalan olemassaoloa maailmankaikkeudessa näkyvän suunnitelmallisuuden ja tarkoituksellisuuden avulla.
Kantin
Puhtaan järjen kritiikissä esitetään varsin systemaattinen näiden argumenttien torjunta, johon on esitetty sittemmin hyvin vähän jos lainkaan uskottavaa kritiikkiä. Lyhyesti idea on siis, että kuten Nefastos yllä esittää, ontologinen todistus kaatuu siihen, ettei olemassaolo ole ominaisuus. Kant lisää tähän, että kosmologinen todistus taas nojaa viime kädessä ontologiseen ja teleologinen kosmologiseen todistukseen. Kantkin kuitenkin myöntää teleologisen todistuksen esteettisen ja potentiaalisesti moraalisuutta edistävän arvon. Toki nyt viime vuosikymmeninä rapakon takana nousseen uuden kristillisen filosofian kovat nimet ovat esittäneet lukuisia modattuja klassisisa jumalatodistuksia ja ainakin osa niistä voi olla päteviä, mutta ne perustuvat poikkeuksetta ovelasti piilotetuille aivan uskomattomille lähtöoletuksille.
Kenazis wrote:
Moraalinen argumentti pohjaa useimmiten näkemyksiin yhteisistä ja universaaleista moraalikäsityksistä.
Ovatko jotkut nykyajattelijat esittäneet tällaista? Aikana jolloin kristinusko oli vahva yhteisöä kasassa pitävä voima on helppo ymmärtää, että tämä vaikutti vielä uskottavalta. Idea siitä, että objektiiinen moraali vaatisi jonkin transsendentin tuomarin on kuitenkin paitsi tökerön huono myös itse asiassa aika anti-moraalinen. Tuomari kun voi päättää minkä tahansa olevan moraalista, vaikkapa sen kuuluisan oman lapsen murhaamisen. Jos taas Jumalan säätämän moraalin taustalla onkin jokin looginen välttämättömyys (kuten Kantilla moraalilaki), minkä alaisuudessa Jumalakin toimii, niin Jumala siinä välissä muuttuu turhaksi. Karkeasti ottaen universaali moraali voidaan oikeuttaa joko konstruktivistisesti tai realistisesti. Konstruktivistin mukaan ihmisyyttä konstituoivat tietyt perustavat eettiset periaatteet, joiden ulkopuolelle meillä ei ole pääsyä, ja tästä näkökulmasta kysymys siitä "ovatko ne oikeasti totta" muuttuu mielettömäksi. Realisti taas sanoisi, että luonnossa on moraalisia tosiasioita samaan tapaan kuin siinä on fyysisiä, psyykkisiä tai matemaattisia tosiasioita, vaikkakin vain ihminen voi realisoida nämä tosiasiat tietoisena periaatteena.
Nefastos wrote:
Jos ymmärretään Jumala tänä universumin absoluuttisena mysteerinä, joka on "voima voimana voimassa" eli kaikkien tapahtumien ja itse tapahtumisen (luonnonilmöiden sisäisen skeeman) läpäisevä tai, jos niin tahdotaan sanoa, sitä "kannatteleva" voima, jo yksin ongelman ilmeneminen todistaa Jumalan olemassaolon. Ei tietenkään persoonallista sellaisessa merkityksessä, minkä ihminen antaa sanalle persoona. (Se jättää edelleenpohdittavaksi kysymyksen superkarakeristiikasta, jossa tietyt persoonallisiksi mielletyt piirteet kuten rakkaudellisuus ovat absoluuttisempia kuin toiset, esimerkiksi kateus, mistä voitaisiin johtaa hypoteesi tai väite jonkinlaisesta kosmisesta persoonallisuudesta. Mutta tässähän kysymys ei ollut millainen Jumala on, vaan onko Jumalaa.)
Tässä ongelma on, että ensin oletetaan rationalistinen viitekehys (ennen kaikkea Leibnizin riittävän syyn periaate: kaikelle olemassaolevalle on oltava sen selittävä syy), havaitaan, että ihminen ei pääse täydelliseen rationaaliseen ymmärrykseen kaikesta (paitsi Hegelin mukaan
) jolloin jää "mysteeri" ja tarvitaan Jumala sen ratkaisemiseksi ja maailman mielekkyyden takaamiseksi. Slavoj Zizekin, Markus Gabrielin ja Quentin Meillassouxin kaltaiset nykyateistit lähtevätkin aina koko rationalistisen viitekehyksen kiistämisestä ja ajattelevat maailman ontologiseksi perusluonteeksi minkäänlaiselle järjelle täysin vieraan kaaoksen.
Se mikä minusta on kuitenkin tarpeen, on argumentointi sen puolesta, että on aivan mielekästä ajatella, että Jumala on olemassa. Tämä ei ole tosiaankaan mikään itsestäänselvyy,s vaan vaikuttaisi, että valtaosa nuorempaa väestöä ajattelee päinvastaisen itsestäänselvyydeksi. Ja se vanhemman väestön jumalakuva taas on usein mitä on eikä erityisesti eduksi. Filosofit eivät tietenkään ollessaan filosofeja oleta kauheasti itsestäänselvyyksiä, mutta arkihenkilöinä tuntuvat olettavan automaattisesti, että kuuluisat Kantin, Nietzschen, Heideggerin argumentit, jotka nähdäkseni kyllä osoittavatkin varsin epäkiitolliseksi sekä skolastisen kuvan Jumalasta että Jumalan olemassaolon todistamisen, osoittaisivat myös vanhentuneeksi ylipäätään minkäänlaisen metafyysisen jumalakäsityksen. Eli niille, jotka jo uskovat, on hyödytöntä todistella, ja niille, jotka eivät usko, on täysi työ osoittaa, että ateismi ei ole itsestäänselvyys. Erityisesti minusta olisi toivottavaa, että kukaan fiksu teisti tai ateisti ei tekisi "katso kuinka paljon pahaa uskonnosta/uskonnottomuudesta on seurannut" - argumentteja. Niissä on oikeastaan kyse esiasteesta toisenlaisten ihmisten demonisointiin; jos yhtään pyrkii ymmärtämään itsestä poikkeavien ihmisten kokemusmaailmaa, näkee aika nopeasti, että mikään ei seuraa teismistä tai ateismista ytimellisesti vaan niiden taakse piiloutuvista psykologisista, kulttuurisista ja poliittisista agendoista.