Nefastos wrote:Siksi itse miellän itseni satanistiksi mutta sen sijaan en koe olevani Jumalan palvelija (esim. kristitty), koska en koe että tuo "Kaikki" joka on Jumala on oikein. Maailman tulisi olla toisenlainen. Mutta uskon myös että mitä pidemmälle tieni minua vie, mitä enemmän ymmärrän Saatanasta, sitä enemmän Saatana myös paljastaa minulle Jumalasta; ja lopulta, kun olen valmis, Hän on vienyt minut Jumalan luo, jonka kaikkein suurin palvelija Hän itse on.
Kirjoituksissasi kaiken pohjana tuntuu olevan Ykseyden filosofia, jota voi käsittääkseni tulkita niin, että Absoluutin näkökulmasta kaikki on täydellisesti paikoillaan, ikään kuin valtavassa liikkeessä monimuotoistumisten ketjussa kohti alkupistettä (vaikka tuo piste ei itse asiassa olisikaan tämän valtavan prosessin jälkeen yksi yhteen alkutilanteen kanssa), ja tässä liikkeessä ihmisten teot vaikuttavat ennen kaikkea sen nopeuteen (kärsimyksen pitkittämiseen tai vähentämiseen). Vastakohtien syntymiseltä (kuolemalta, ennen pitkää myös kärsimykseltä) ei voi välttyä, kun luomattomasta nousee (laskeutuu?) ilmennykseen ensimmäinen luotu, kun täydellisyys rikkoutuu, kun havaitseminen ylipäätään on mahdollista yms. Ja tässä kohtaa myös Saatanan luonne Jumalan palvelijana ja ihmisen tienä Jumalan luo käy järkeen.
Minua kuitenkin hämmentää ajatus siitä, miten "maailman
(kokonaisuutena) tulisi olla toisenlainen", miten "et ole
(myös) Jumalan palvelija" yms. Jos kaikki lopulta pohjautuu samaan ykseyteen, miten tuo ykseys,
kaikki, voi olla vääränlainen? Tiedostan, että tämä saattaa tuntua hölmöltä sanojen pyörittelyltä ja saivartelulta, mutta
miten kaikki voi olla järjestetty väärin? Miten muuten sitten voisi olla? Eikö samalla putoa pohja pois hartaalta uskonnollisuudelta ja okkultismiltakin? Toki voidaan kuvitella maailma ilman kärsimystä ja pahuutta, ja tähän idealisti toteaakin, että silloin se on myös toteutettavissa. Tämän ymmärrän, mutta tipun kärryiltä siinä, kun Jumalan syyttäminen tuntuukin kohdistuvan Absoluuttiin, jonka ulkopuolelle ei käsittääkseni pitäisi jäädä enää mitään (minkään transsendenssin takana olevaa
vieläkin transsendentimpaa transsendenssiakaan).
Vai onko tässä sittenkin Jumalan ja Absoluutin välillä jokin ero? Onko niin, että siihen asti, että "Saatana on vienyt [ihmisen] Jumalan luo", Absoluuttikin on vain jumalankuva muiden joukossa, ja kuitenkin lopulta, "kun [ihminen] on valmis", voidaan käsittää Jumala vieläkin kokonaisvaltaisemmin ja todellakin sisäistäen nähdä pahimmat kuviteltavissa olevat kärsimyksetkin omalla täydellisellä paikallaan ykseydessä, tietyn aikakauden väistämättömänä osana (enkä tarkoita, että niiden traagisuus yksilöille tällöinkään vähenisi)? Tai ehkä tässä vaiheessa ihminen on itsekin jo siinä määrin "jotain aivan muuta", että koko kysymyksenasettelu on mieletön. Voiko siinä tapauksessa toisaalta Absoluutista sanoa ennen tuota yhtään mitään, sitäkään, että "maailman tulisi olla toisenlainen"? Vai onko kyse kenties siitä, että tuollainen muotoilu vain on nimenomaan käytännön ja toiminnan kannalta parempi, kuin sanoa olevansa Jumalan palvelija? Ehkä tässä oleellinen on myös ainakin
Kyynisyyden voittaminen -ketjussa esittämäsi ajatus siitä, että mahdollisesti "Jumala voi saavuttaa faktisen hyvyyden maailmassa vain ihmisen kautta".
Tarkoitukseni ei ole nipottaa sanavalinnoista tai käydä peitsi tanassa taistoon ja haastamaan vain vääntämisen riemusta, vaan kysyn, koska olen viime aikoina miettinyt samoja asioita melkeinpä kaiken aikaa, ja minua kiinnostaisi kuulla enemmän. Enkä oleta saavani vastauksia jokaiseen virkkeeseen, jonka perässä on kysymysmerkki. Toki tässä puhutaan varsin hankalasti objektiivisesti keskusteltavissa olevista asioista, sanoilla, joilla on väistämättäkin eri yhteyksissä eri merkityksiä, ja voi olla, että minulta on vain mennyt ohi jotain, joka hieman toisenlaiselle luonteelle olisi itsestäänselvää jo sen perusteella, mitä tällä foorumilla (tai AT:n kirjallisuudessa) on aiemmin sanottu.