Mikä on ihminen? Kristinusko ja humanismi.
Posted: Fri Jul 22, 2016 3:36 am
Toisessa viestiketjussa pohdittiin, mikä on humanismin suhde kristinuskoon. Kun humanismi ymmärretään laajalti vain erilaisia ihmiskuvia koskevana, voidaan asiaa pohtia filosofisesti vasta, kun päästään filosofiseen ymmärrykseen ihmisestä. Tämäkään filosofinen ymmärrys ei sulje korviaan dialogiselta kritiikiltä, eikä se suinkaan ole vielä lopussaan. Kuitenkin sillä on siksikin jotakin sanottavaa omasta lopustaan.Hetken olentoja! Mitä hän on? Mitä hän ei ole? Unen varjo on ihminen.
— Pindaros
Kuten ihmisen perinteinen määritelmä sanoo: ”homo est animal rationale mortalis”, eli: ihminen on järjellinen kuolevainen elollinen. Tämä on vanha latinankielinen teologinen määritelmä, kuten Boëthiuksella ja Augustinuksella, mutta löydetään lähimain kreikankielisestä filosofiastakin: ihminen on "zōon thnēton epistēmēts dektikon", eli tietoa vastaanottavainen kuolevainen elollinen. Etenkin Platon käytti kuolevaisuutta ihmisen määritelmässään — joskin erottamaan elollisen ihmisen ihmisen käsitteellisestä "ideasta".
Inhimillistä tietoisuutta luonnehtii esimerkiksi se, että se ei ole täydellisessä hallinnassa itsestään. Sen kokemuksellisuuteen kuuluu odottamaton. Toisaalta inhimillinen tietoisuus on myös ohjautunut melko vakaista ilmiöistä, kuten itsevalinnasta käsin. Luther sanoi, että itsevalinta on inhimilliselle tietoisuudelle viimeinen päämäärä, johon se on suuntautunut: ihminen on itseensä taipunut olento.
Olisi kuitenkin vaikeaa, ellei mahdotonta osoittaa, että itsevalinnan häviämisen kaikkien muotojen täytyy olla yli-inhimillisiä tms., vaikka sellaisikin on — tosin kyseessä on silloinkin vain tiedostamattomuus itsevalinnasta. Tarkemmin voitaisiin sanoa, että ihmisen olemassaolo on ohjautunut kuolemanhuolesta käsin, jossa huoli huolehtii itsestään, eli kuolemanhuolen jatkuvuudesta sen välttämättömyydessä päättyä. Mahdollisuus päättyä, välttämättömyydessä päättyä tekee kuolemanhuolen jatkuvuuden mahdolliseksi. Se, mistä kuolemanhuoli viime kädessä huolehtii, on kuolemanhuoli itse. Huoli ihmisen olemisen perusmääreenä on oikeastaan peräisin modernilta ajalta, Heideggerilta, joka osoittaa kuitenkin sen alkeelliseen tulkintaan myös antiikissa Hyginuksella [surkea käännös]:
Kun Huoli ylitti jokea, se keräsi savea ja alkoi muovata sitä. Kun hän pohti tekemäänsä, Ajatus saapui paikalle. Huoli kysyi häntä antamaan henkensä hahmolle, mihin Ajatus suostui auliisti. Kun Huoli kuitenkin halusi antaa luomukselle oman nimensä, Ajatus kielsi ja vaati, että sille annettaisiin hänen nimensä. Kun molemmat kiistelivät, Maa nousi ja vaati sille omaa nimeään, koska hän oli antanut sille ruumiinsa. Tuomion antoi lopulta Aika: "Sinä, Ajatus, koska annoit hengen, saat sielun kuoleman jälkeen; Maa, joka tarjosit ruumiin, saat ruumiin. Huoli, joka alun perin teki hänet, pitäköön hallussaan häntä niin kauan kuin hän elää. Kuitenkin, koska hänen nimestään on kiistaa, kutsuttakoon nimellä 'ihminen (homo)', sillä hänet on tehty mullasta (humo).
Tästä me saamme nyt laajan määritelmän humanismille. Heprean 'Aatami' tarkoittaa samaten ihmistä, ihmiskuntaa ja maata. Kuolemanhuoli on itsevalintaa, johon kuoleman välttämättömyys kuuluu — siksi ahdistus on osa ihmisen perusolemusta, joka määrittää hänen mahdollisuuksiaan suhtautua itseensä. Tämän takia kuolemanhuoli on suuntautunut poispäin itsestään. Itsepetos on ihmisen yksi perusmahdollisuuksista kuolemanhuoleen kuuluvassa ahdistuksessa. Toisaalta on mahdollista elää ahdistuksessa ja kyetä siksi avaamaan toisille sellaista, minkä he kätkevät itseltään. Tämä kaksinainen mahdollisuus selittää osaltaan, miksi olemisen yhteys kuolemaan on ymmärretty vain harvoin.
Tietysti voidaan ajatella ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista pyrkimystä varjella elämäänsä, tai jotka eivät tunne ahdistusta, vaikka toimisivat sillä tavalla, jne. — he ovat kuitenkin poikkeuksia ja jollain tavalla ihmisyyden ylä- tai alapuolella, aivan kuten järjettömät ihmiset. Perinteisessä ihmisen määritelmässä tieto, tai järki, sekä kuolevaisuus ja elollisuus ovat monimutkaisessa suhteessa keskenään. Elämällä on mahdollisuus hävittää tietoisuutensa kuolevaisuudestaan, mikä tapahtuu usein järjen, tai tiedon alueella. Toisaalta itsetietoisuus kuolevaisuudesta on tiedon ja järjen tasolle siirrettyä kuolevaisuutta, jossa elämä tietää, ts. järkevästi ymmärtää rajallisuutensa. Tässä tiedossa, tai järjessä, järki tai tieto ilmaisee rajallisuuttaan tietoisuudessa itsestään.
Boëthiuksella ja Augustinuksella esiintyvä ihmisen määre 'ratio' kadotti käännöksenä latinan kielitilaan kreikan "zōon logon echonista", eli Aristoteleen puhuvasta elollisesta olennaisesti ilmaisullisen puolensa, joka on välttämätöntä palauttaa, jotta voidaan osoittaa järjen ja tieteen kielisidonnaiseen yhteisöllisyyteen. Modernina aikana on sanottu, että kuoleminen antaa olemiselle sen mielen. Kenties filosofian onkin välttämätöntä päätyä sellaiseen lopputulokseen. Kun ajattelemme kuolemista ikään kuin kovana perustana, joka määrittää olevaa koskevan puheen rajat, voidaan puhetta verrata kukkiin, joilla hautakivi koristellaan. Puhe on avautunut siinä tilassa, jossa sen on välttämätöntä tulla loppuunsa, kun se ei ole vielä lopussa — tieteellinen, järkevä puhe kuolemanhuolesta osoittaa itseensä puheena, joka ei ole kadottanut itseään ahdistukseen. Tämän takia se kykenee myös valaisemaan omaa tietoista käsittämistään ilmaisevassa puheessaan oman kuolevaisuutensa.
Mikä on sitten ihmisen suhde kristinuskoon, kun ihminen ymmärretään laajassa merkityksessä, joka käsittää hänen elollisuutensa, kuolevaisuutensa ja järjellisyytensä, tai tieteensä? Sikäli kun kristinuskoon kuuluu huolettomuus kuoleman edessä, sen täytyisi filosofian kannalta olla itsepetoksen muoto. Kuitenkin Uudessa testamentissa Kristus näyttää rukoilevan, ettei hänen tarvitsisi kuolla ja valittaa ristillä Jumalan hylänneen hänet. Ei näytä, että Kristus suhtautui kuolemaansa huolettomasti ja vailla ahdistusta. Kuitenkin Kristus Uuden testamentin mukaan heräsi henkiin ja hän myös tiesi sen ennalta.
Kerran Kristuskin, vaikka oli Jumala, näyttää ahdistuneen kuolemasta, miten kristitty ei ahdistuisi siitä? Teologisesti asiaa on tulkittu niin, että Kristus kantoi ns. vanhan Aatamin, eli ihmisen tai ihmiskunnan synnin kuolemalla, niin että ne jotka uskovat Kristukseen, tulevat myös elämään, vaikka kuolisivat. Näyttää, että me kristitytkin voimme pelätä ja ahdistua kuolemasta, vaikka uskommekin. Siten ei humanismi laajasti ymmärrettynäkään näytä olevan perustavassa ristiriidassa — so. kuten yö ja päivä sulkevat toisensa kokonaan pois — kristinuskon kanssa. Jumalahan on itsekin inhimillinen, sillä Hän syö ja juo, pelkää ja hikoilee, vuotaa verta ja kuolee.