The Star of Azazel - Azazelin Tähti

Onko täällä henkilöitä, jotka ovat pohtineet eri "modernismeja" ajattelutapoina/filosofioina?
Eli modernismi, postmodernismi, (uus)modernismi ja transmodernismi. Itse voisin kai sanoa olleeni aiemmin/nuorempana vahvasti postmodernismin kannalla, mutta nykyään koen sen olevan todella rasittavaa keskusteluissa, kun on näitä "kaikki on suhteellista" ja "en usko tuollaiseen" (vaikka kyseessä olisi tutkimustieto) henkilöitä. Tuntuu, että se on taas yksi yleinen heilahdusreaktio näihin musta-valkoajattelijoihin, joille kaikki on 100% faktaa. Törmäsin näitä termejä katsoessani sellaiseen kuin transmodernismi, joka vaikuttaa mielestäni kehittyneemmältä asenteelta. Sana taaskin vapaa kaikin puolin.

Tässä näkyy taas (tämä universaalilta vaikuttava) teesi-antiteesi-synteesi - prosessi, jossa vahvasti objektiivista "vastaan" nousee vahvasti subjektiivinen. Näiden hetken aikaa taistellessa syntyy ymmärrys keskitiestä.

Tulin itse filosofiaan Nietzschen kautta, joten postmoderni relativismi tuntuu minusta tiettyyn pisteeseen asti hyvinkin mielekkäältä. Mutta kaikista äärimmäisimpään relativismiin en taivu, uskon että on joitakin ihmisen saavutettavissa olevia totuuksia on olemassa, jopa moraalin saralla. Nietzschen ennakoima posmoderni ajattelu pitää kuitenkin sisällään todella tärkeän korostuksen diskurssien merkityksestä ihmisen kehityksen suhteen. Vaikka koen tietynlaisen pohjan olevan hyvin reaalisesti olemassa, niin ajattelen itsetietoisen ihmisen olevan siitä tietyllä tapaa irrallinen ja siten valtavan voimakkaiden diskurssien riepoteltavana. Mihinkään "Todelliseen itseen" en usko teoreettisella tasolla, vaan uskon minuuteni olevan monenlaisien diskurssien, valintojen sekä suhtautumisen tapojen muodostama elävä kudos. Mutta tämä ei tarkoita sitä, ettenkö voisi silti kokea toimivani jonkinlaisen vaikeasti kuvailtavan "sisäisen äänen" neuvojen mukaan, ja tähän käytännön elämismaailman voimakkaaseen tuntemiseen oma uskoni pohjaa, jos sitä nyt "uskoksi" voi edes sanoa. Oikeastaan se on kaikista varminta mitä minulla täällä on.

Relativismiin liittyy tiettyjä ongelmakohtia riippumatta siitä, missä yhteydessä se esiintyy. On nimittäin vaikea johtaa loogisesti enää mitään muuta kuin yksityinen todellisuus ristiriidattomasti todeksi, jos päädytään asettamaan ensisijaiseksi subjektiivinen kokemus/arvo/mieltymys. Siispä vaarana on päätyminen solipsismiin. Tämä vaara leijuu myös post-modernismin yllä. Tavallaan kysymys on siitä, kuinka suljetusta empiirisestä lähtökohdasta, johon relativismi perustuu todetessaan erilaisia näkemyksien olevan vertautumattomia kokonaisuuksia, on periaatteessa mahdotonta enää päätellä yhteistä taustamuodostelmaa, joka luo edes jonkinlaisen jaetun objektiivisen todellisuuden. Ajatellaan esimerkkinä kieltä: jos se koetaan yksityisenä, ts. omia tuntemuksia ja ajatuksia kuvaavana, niin katoaa perusta olettaa muilla esiintyvän ylipäänsä vastaavia asioita. Havaitessani muiden ihmisten kertovan omista tunteistaan en havaitse niitä aktuaalisesti, ainoastaan oman kielellisen representaationi toisten tunteista, jolloin oma kokemukseni rakentaa muut mahdolliset kokijat, joten en ole varsinaisesti oikeutettu pitämään niitä johdonmukaisesti ehdottoman todellisina.
Arvorelativismissa samankaltainen problematiikka muodostuu siinä vaiheessa, kun pitäisi todistaa ettei mikään arvojärjestelmä ole toista parempi. Tämä näkemys olettaa jo aksiomaattisesti relativismin pätevyyden, jolloin syntyy kehäpäätelmä, kun ollakseen tosi täytyy relativismin vain yksinkertaisesti lähteä oletuksesta ettei eettisiä näkemyksiä voi asettaa järjestykseen. Jos asia on näin, niin ainakin yksi periaate on varma, mikä ei sovi yhteen relativismin perusajatuksen kanssa. Tästä syystä pidän jyrkkää relativismia varsin epäuskottavana lähtökohtana.
Kokonaisvaltaista järjestelmää ei muutenkaan ole mahdollista todistaa suoraan sen omin keinoin, vaan tarvitsee laajemman meta-järjestelmän, jonka todistuskeinot ovat edellistä järjestelmää rikkaammat. Pyrittäessä (loogisesti) pätevään todistukseen tarvitaan jonkinlaiset aksioomat taustalle, mutta seurauksena on ettei niitä voidakaan enää todistaa järjestelmän omin keinoin - sen ollessa kategorisesti ristiriitaista ottaen huomioon aksioomien määritelmän -, ja siksi siis tarvitaan uusi todistamistaso. Kuitenkin meta-järjestelmä vaatii todistuksen meta-meta-järjestelmässä, joka puolestaan tarvitsee uuden todistuksen, ja näin ollen lopulta päädytään regressioon. Näenkin myös moraalirealismin todistamisen mahdottomaksi tai vähintään erittäin hankalaksi. Joka tapauksessa solipsismiin voidaan mielestäni antaa ratkaisu vain eettisin perustein olettamalla reaalinen ulkomaailma, jossa teoilla on merkityksellisiä vaikutuksia - ja tämä kannustaa kuitenkin jonkinlaiseen moraaliseen realismiin.

Kaikki perusteet paitsi oma solipsistinen kupla ammutaan alas ja siitä käsin sitten päätetään oman pään mukaan onko muilla väliä vai ei. Intersubjektiivinen maailma on sosiaalinen konstruktio