Nefastos wrote:Wyrmfang wrote:Jos esim. aikakin lakkaa, eikö kehitys lakkaa? Sanotaanko oikeastaan ylipäätään mitään mielekästä jos sanotaan tällöin, että se on silloin kehitystä "täysin ihmiselle käsittämättömässä muodossa"?
Riippuu ihan tarkastelijasta, onko se mielekästä. Se ei ole väistämättä epämielekästä, koska kyseisen ajatusmallin mukaan aika ei ole eikä ole koskaan ollut ehdoton. Niinpä nirvânaan (absoluuttiseen henkeen) uskovalle kehitys on yhdeltä puoleltaan aina käsinukkeleikkiä. "Kehitys" ei tällöin ole perimmäinen itseisarvo, vaan oheisarvo, jolla on toissijainen merkitys tietoisuuden~"para-"eksistenssin itsetarkoituksellisuuden rinnalla.
Huomaa kuitenkin, että en sanonut "täysin ihmiselle käsittämätön" vaan "nykyihmiselle käsittämätön", viitaten siihen tapaan, jolla ajatukset nykyään yleisesti muotoutuvat.
Wyrmfang wrote:Tätä ei voi kuitata vain sillä, että täytyy mennä semantiikan yläpuolelle, sillä tässä mennään myös ihmiselle mahdollisten ideoiden yläpuolelle. Ja jos postuloidaan "ideoita jotka eivät ole ihmiselle" mahdollisia, voidaan samalla ajatuksella perustella mitä tahansa. Luottaisin itse tällaiseen perusteluun vain, jos on kategorisesti pakko, ja näin ei nähdäkseni ole, sillä en näe mitä menetetään siinä, jos henkinen kehitys ajatellaan päämääräksi itsessään.
Tietenkin. Usko älyn ylittävästä olemassaolon muodosta voi syntyä vain henkilökohtaisesta mystisestä kokemuksesta, jolla on hyvin vähän tekemistä postuloinnin kanssa. Sellainen on kaikille muille kuin kokijalle itselleen joko (luultavammin) traagista itsepetosta tai (parhaimmillaan) kiehtova mahdollisuus.
Aluksi huomio, että moderni fysiikka lienee tehnyt ajatuksen ajasta absoluuttisena mahdottoman ylipäätään. Täysin toinen kysymys on taas, onko "ajan ulkopuolella" mitään fenomenaalisesti mielekästä.
Näkemyksesi perustuu ilmeisesti samankaltaiselle ajattelulle kuin Schellingin identiteettifilosofian ensimmäisessä teoksessa
Darstellung meines Systems der Philosophie (Schellinghän osasi 15-vuotiaana sanskriittia, ja oli hyvin perillä itämaisesta ajattelusta). Ajatus on siis ilmeisesti, että kaikki tavallisessa mielessä kokemus, joka yleensä filosofiassa otetaan lähtökohdaksi joko empiristisesti tai rationalistisesti, on illuusiota varsinaisen todellisuuden ollessa jotain, jonka vain harvat voivat tavoittaa. Daniel Breazeale kuvaa artikkelissaan
"Exhibiting the Particular in the Universal": Philosophical Construction and Intuition in Schelling´s Philosophy of Identity tästä ajatuksesta lähtevää filosofiaa seuraavasti:
Schelling describes his own philosophical constructions not as proofs, derivations, or deductions, but as "demonstrations" in the geometrical sense: ostensive rather than discursive proofs. Such constructions all share the same goal and strategy: to make visible or self-evident the ultimate unity of reality, to exhibit or to display the particular in the universal, to demonstrate the unity of the one and the many -and to do so in the manner of a geometrical proof that "exhibits" in a particular figure a necessary and universal truth about all such figures, directly and self-evidently.
Sittemmin Schelling irtisanoutui tästä ajatuksesta hyvin nopeasti, aika lailla samoista syistä mitkä itse näen siinä ongelmallisina: tulee vaikeaksi ymmärtää miten alkuperäinen ykseys luo edes illuusion mistään muusta ja sitä kautta vaikeaksi luoda uskottava käytännöllinen (filosofisessa mielessä) näkemys vapaudesta ja pahasta. Kuten Breazeale argumentoi, ajattelutavassa myös epistemologia ja metafysiikka tuntuvat oikeuttavan toisensa kehäpäätelmällä. Kuten esität yllä, tämä ei tietenkään ko. ajattelutavan näkökulmasta näyttäydy ongelmana, koska ykseys nähdään kokemuksellisesti itsestäänselvänä asiana jota tarvitse eikä voi argumentoida.
Arkikielisemmin Breazealen kritiikin voisikin kuitenkin tiivistää siten, että kuinka tahansa vakuuttava subjektiivinen kokemus ei voi oikeuttaa objektiivisia väitteitä. Ei ole välttämättä mitään sisäistä ristiriitaa siinä, ettei voisi, mutta meidän muiden näkökulmasta, joiden uskonnolliset kokemukset ovat olleet vaatimattomampia luonteeltaan (tai jos niitä ei ole lainkaan), tosiaan tällainen näyttäytyy samana kuin kenen tahansa väite vastaavasta apodiktisen varmasta mystisestä kokemustiedosta. Ja tunnetusti joidenkin kokemus todistaa vastaavalla tavalla heille itselleen vaikkapa Allahin kaikkivoipaisuuden, tai toisaalta näkemys apodiktisen varmasta uskonnollisesta kokemuksesta voi elämässä muuttua myöhemmin vähemmän varmaksi tai jopa valheelliseksi.
Moraali on kuvassa mukana ilmeisesti sitä kautta, että jos todellisuudessa minä olen samaa kuin toinen, niin on tietenkin tahdollisesti ristiriitaista vahingoittaa toista koska vahingoitan vain itseäni? Kuulostaa näin esitettynä tietysti laskelmoinnilta, mutta kysehän olisi tässäkin välittömästä kokemuksellisesta asiasta. Oletettavasti aidon uskonnollisen kokemuksen tuossa mielessä voi saada vain omaamalla ensin riittävät moraaliset valmiudet. Puhtaasti järjen tasollahan homma menee pikemminkin niin, että jos ihmisenä koettu todellisuus on illuusiota, niin moraali nyt kaikista asioista ensimmäisenä on sitä - vaikutelma mistä pääsisi kokonaan eroon esittämällä asia niin päin, että henkisen kehityksen tavoite on korkein hyvä.
EDIT:
Nefastos wrote:Usko älyn ylittävästä olemassaolon muodosta voi syntyä vain henkilökohtaisesta mystisestä kokemuksesta, jolla on hyvin vähän tekemistä postuloinnin kanssa. Sellainen on kaikille muille kuin kokijalle itselleen joko (luultavammin) traagista itsepetosta tai (parhaimmillaan) kiehtova mahdollisuus.
Tähän vielä, että on sekin vaihtoehto miten itse näen asian: omaamatta ihan tuollaisessa mielessä uskonnolista kokemusta voi silti olla suhteellisen vakuuttunut, että on mahdollista vakuuttua perustavalla tavalla subjektiivisesta kokemuksen tarjoamasta totuudesta (niin että kyseessä ei ole itsepetos). On toinen kysymys, mikä on korrekti tapa representoida asia filosofisesti. Vaikka kokemusta ei voikaan sanallisesti ilmaista, on silti paljon väliä, miten sitä pyrkii ilmaisemaan (miten esimerkiksi käyttää sanoja "totuus" tai "ykseys").