Persoonallisuuden tarpeet ja okkultismi
Posted: Thu Dec 27, 2012 11:29 pm
Okkulttiseen ja henkiseen kehitykseen kuuluu ehdottomasti olennaisena osana itseuhraus. Mutta voiko tuo itseuhraus alkaa polkea persoonaa väkivaltaisesti jalkoihinsa, jolloin henkisen työn eteen tehty uhraus kääntyisi itseään vastaan? Ts. jossain tilanteessa ei ole välttämättä rehellistä "kiduttaa" itseään, vaan hyväksyä oman persoonallisuuden tarpeet osana itseä, sillä myös nuo alemmat asiat ovat henkisiä, jos niitä ei käsitetä egoistisen ja vahingoittavan toiminnan oikeuttajina. Eikä omien persoonallisten tarpeiden myöntämisestä saa tehdä itselleen tekosyytä laiskuudelle ja passiivisuudelle. (Olkoonkin, että olen huomannut, että myös liian "puhtoisen" henkisen ideaalin seuraaminen saattaa itseasiassa olla arkielämän realiteettien pakenemista, joka on myöskin eräänlaista jämähtämistä.)
Hedelmällisintä tässäkin asiassa lienee kultaisen keskitien löytäminen. Eettisiä ja henkisiä ideaaleja kaiken pohjana ei saa koskaan unohtaa, mutta oman persoonallisuuden tarpeita ei puolestaan myöskään saa polkea jalkoihinsa, jos tuo omien tarpeiden uhraus on joko tietoisesti tai alitajuisesti epärehellinen ratkaisu. Mutta tässä tulee myös varoa oman persoonallisuuden glorifiointia; on päivänselvää, ettei oma persoonasi ole sen arvokkaampi kuin muutkaan. Olisi mieletöntä tuntea erityistä narsistista ylpeyttä tuosta katoavaisesta tomumajastaan. Toisaalta tulee välttää aktiivisesta henkisestä pyrinnöstä usein seuraavaa itseruoskintaa ja vihaa omaa olemustaan kohtaan, joka seuraa helposti siitä, että kokee olevansa kykenemätön täyttämään suuria ideaalejaan. Jotta voisi rakastaa muita, tulee kyetä rakastamaan itseäänkin. Enkä tällä itserakkaudella tarkoita mitään oman itsensä jalustalle korottamista, vaan sitä että kykenee arvostamaan itseään ja omaa työtään; myös sillä on oma paikka tässä maailmassa, kuten jokaisella muullakin olennolla.
Hedelmällisintä tässäkin asiassa lienee kultaisen keskitien löytäminen. Eettisiä ja henkisiä ideaaleja kaiken pohjana ei saa koskaan unohtaa, mutta oman persoonallisuuden tarpeita ei puolestaan myöskään saa polkea jalkoihinsa, jos tuo omien tarpeiden uhraus on joko tietoisesti tai alitajuisesti epärehellinen ratkaisu. Mutta tässä tulee myös varoa oman persoonallisuuden glorifiointia; on päivänselvää, ettei oma persoonasi ole sen arvokkaampi kuin muutkaan. Olisi mieletöntä tuntea erityistä narsistista ylpeyttä tuosta katoavaisesta tomumajastaan. Toisaalta tulee välttää aktiivisesta henkisestä pyrinnöstä usein seuraavaa itseruoskintaa ja vihaa omaa olemustaan kohtaan, joka seuraa helposti siitä, että kokee olevansa kykenemätön täyttämään suuria ideaalejaan. Jotta voisi rakastaa muita, tulee kyetä rakastamaan itseäänkin. Enkä tällä itserakkaudella tarkoita mitään oman itsensä jalustalle korottamista, vaan sitä että kykenee arvostamaan itseään ja omaa työtään; myös sillä on oma paikka tässä maailmassa, kuten jokaisella muullakin olennolla.