Aine ja henki ykseyden aspekteina - Kaksiaspektinen monismi

[Insanus]

Aitoa reduktiota pitäisi vastata täyden deduktion: jos jokin selitys A voidaan oikeasti palauttaa (redusoida) johonkin selitykseen B, niin B:stä täytyisi voida myös johtaa (dedusoida) täydellisesti A:n selitysvoima. Reduktio←→ deduktio.

[/quote]

Tämä on niin ankara ote, että minulla herää kysymys onko kovissakaan luonnontieteissä esimerkkejä tästä. Ei sitä mahdoton ole uskoa, mutta kaipaisin joitain esimerkkejä. Eikö esimerkiksi se esimerkki aivokuoren ja ajattelun suhteesta epäonnistu näillä kriteereillä täysin, osoittaen pelkän korrelaation, kuten jos vaikka empiirisenä tieteilijänä heitän linnunsiemenet illalla pihalle ja aamulla luulen saapuneiden lintujen kasvaneen siemenistä!

Voisit siis ajatella sekä monistista ykseyttä, että sen aspekteja henkenä ja aineena abstrakteina käsitteinä, tai vaihtoehtoisesti tutkia kaikkia niitä empiirisesti.

[/quote]

Lueskelin puolihuolimattomasti yhden Solmsin artikkelin aamuni huviksi ja sain ainakin kuvan että ainakin hän haluaisi puhua ykseydestä abstraktisti.
Tässä lainaus Mark Solmsin artikkelista The Hard Problem of Consciousness and the Free-Energy Principle:

Adopting a dual-aspect monist position on the philosophical mind/body problem allows us to find the causal mechanism of consciousness not in the manifest brain but rather in it's functional organization, which ultimately underpins both the physiological and psychological manifestations of experience. In order to transcend the figurative language of dualism, this unifying (monist) organization should be described in abstract terms (i.e., neither in physiological nor psychological terms but rather in mathematical ones).

Pankseppin tutkimustulokset sisältävät samoin aineen, hengen ja niiden ykseyden käsitteet. Esimerkiksi henki voidaan ilmeisesti dedusoida psykologiasta, mutta psykologia ei redusoidu henkeen. Samoin psykobiologinen monistinen ykseys näyttää kyllä sisältävän abstraktimman (eteerisemmän?) ykseyden, mutta sama ei päde toisin päin.
Olenko väärässä vai onko tässä teistä jotakin kyseenalaista? Millä tavalla?
[/quote]

En ymmärrä miten henki dedusoidaan psykologiasta, voisitko avata vähän?

[Smaragd]

Aitoa reduktiota pitäisi vastata täyden deduktion: jos jokin selitys A voidaan oikeasti palauttaa (redusoida) johonkin selitykseen B, niin B:stä täytyisi voida myös johtaa (dedusoida) täydellisesti A:n selitysvoima. Reduktio←→ deduktio.


Voisit siis ajatella sekä monistista ykseyttä, että sen aspekteja henkenä ja aineena abstrakteina käsitteinä, tai vaihtoehtoisesti tutkia kaikkia niitä empiirisesti.
Ovatko vaihtoehdot kuitenkaan symmetrisiä? Minusta näyttää, että eivät ole. Kuulen kuitenkin mielelläni teidän näkemyksenne asiaan.

Luonnollisesti, koska esoteriassa ei anneta kovin keskeistä roolia loogiselle päättelylle

Vastaan tähän asiaan vain kerran enkä aio jatkaa keskustelua sen pidemmälle, koska syy sille ettei loogiselle päättelylle anneta keskeistä tilaa esoteriassa on se ettei minkään aspektin tulisi antaa ottaa liian keskeista roolia. Tällaiset keskusroolin liian painokkaasti ottavat aspektit ovat aina patologista demonista muotoa ihmisen osapuolista. Minulla ei ainakaan ole energiaa pysyttäytyä esoterian keskiössä (se mikä minua eniten kiinnostaa ja jonka koen kaikkein vitaaleimmaksi) ja samaan aikaan antaa energiaa muiden ihmisten demonisille painotuksille, jotka ovat pohjattomat ja nielevät kaiken ja enemmänkin mitä niille annetaan.

Noniin itse asiaan. Eli reduktio-deduktio asia ei toimi noin yksinkertaisesti sillä Platoniset ideat ovat käsittääkseni kuvattava arkkityyppisen todellisuuden syvyyksiin, jossa asiat alkavat olla hyvin lähellä ykseyden tilaa. Silloin kaksijalkaisuus ei ole tylppä luonnontieteen tai matematiikan laskemaa kaksijalkaisuutta. Asiaa on hyvin vaikea selittää ja meidän täytyy sinne kurotellessa luopua pilkkovasta järjestä ainoana ajattelun työkaluna. Ehkä arkkityyppistä tasoa kuvaillessa olisi hyvä palata siihen ajatukseen kuinka arkkityyppiset olennot ovat yhtäaikaa äärimmäisen yksilöllisiä ja saumattomasti yhteydessä toisiinsa - yhtä. Nyt kun tästä näkökulmasta lähestymme Platonin ideamaailmaa niin hengen ja aineen yhteys näyttäytyy ihan erilaisena kuin mitä reduktio-deduktio yksinkertaistus antaa ymmärtää.

En usko esoteriaa voitavan lähestyä ellei ihminen löydä demonisista tiloistaan nöyryyttä omaksua okkultismia kokonaisvaltaisesti lähtöpisteekseen ja siten asettaa itsensä järjestykseen ja tasapainoon. Sen verran vielä paimennan ettei näillä foorumeilla ole mielekästä keskustella esoteristina jos keskustelijat eivät suhtaudu asiaan edes lähimain yhtälaisella pyrinnöllä, koska silloin heitän aikaa ja energiaa hukkaan muiden loputtomalle pyörittelylle. Se on selvää ettei moisessa asetelmassa mikään muu edisty kuin datan lisääntyminen muistiin, jota sitten käytetään esoterian kannalta hyödyttömiin tarkoituksiin.

[Wyrmfang]

Niin, siis oma huomioni puhtaasti loogisen ajattelun sivuroolista esoteriassa ei ollut arvottava, ja ajattelen itsekin tuosta asiasta sinun kanssa samansuuntaisesti, vaikka nykyisin identifioidun esoteriasta kiinnostuneeksi filosofiksi enkä filosofiasta kiinnostuneeksi esoteristiksi. Huomioni koski sitä, kuinka esoteerisesti tulkittuun kaksoisaspektimonismiin liittyvä idea kokonaisuudesta on itsessään tulosta tietyistä oletuksista, jotka ovat monesta eri suunnasta myös kyseenalaistettavissa (yhtä hyvin logiikan kuin intuition näkökulmasta). Mercaton tulokulma on aivan eri kuin minun, eikä hän ole toistaiseksi juuri tuonut omia sitoumuksiaan esille.

Menee heti metafilosofiseksi offtopiciksi, mutta menköön koska en usko, että näistä huomioista tulee mitään kiistaa.

Ja yllä olevaan liittyen siis ei ole välttämätöntä, eikä minun mielestä oikein hyväkään omaksua mitään aksioomina sanan matemaattisessa mielessä, oli kyse sitten loogisesta argumentoinnista tai jostain kokonaisvaltaisemmasta. Yksi tapa muotoilla, mistä filosofiassa ylipäätään on kyse, olisi pyrkimys tuollaisten aksioomien purkamiseen aina uudelleen ja uudelleen, vaikka kaikilla onkin eri syistä nousevia enemmän tai vähemmän vahvoja sympatioita omaksua tiettyjä lähtökohtia ja ratkaisuja niistä.

Vai ei tule kiistaa Älä nyt aliarvioi nyrjähtäneen itseään imartelevan älyn kykyä sapelinkalisteluun!
Jos nyt kirjaimellisesti mitään ”ei ole” hyvä omaksua aksioomana, niin klassinen logiikan aksioomahan on, että sama asia ei voi ”olla” ja ”ei-olla” samanaikaisesti. Tarkoitatko nyt, että mitään ”ei ole” hyvä omaksua aksioomana, vai että ”on” hyvä omaksua aksioomana?

No sitä ei kyllä sovi aliarvioida. Tarkoitan aavistuksen käytännöllisemmällä tasolla ihan vaan sitä, että on hyvä laajentaa ajattelua niin erilaisiin tulokulmiin kuin pystyy olettamatta, että on löytänyt jo sellaisen viitekehyksen, johon kaikki potentiaalisesti olemassaolevat tulokulmat asettuvat nätisti johonkin omalle paikalleen. Sinänsä ihan kiinnostava aihe, onko vaikka tämänkin taustalla kuitenkin jokin absoluuttinen aksiooma, mutta jos on, sen täytyy olla erittäin minimaalinen.

[Mercato]

Vastaan tähän asiaan vain kerran enkä aio jatkaa keskustelua sen pidemmälle, koska syy sille ettei loogiselle päättelylle anneta keskeistä tilaa esoteriassa on se ettei minkään aspektin tulisi antaa ottaa liian keskeista roolia. Tällaiset keskusroolin liian painokkaasti ottavat aspektit ovat aina patologista demonista muotoa ihmisen osapuolista. Minulla ei ainakaan ole energiaa pysyttäytyä esoterian keskiössä (se mikä minua eniten kiinnostaa ja jonka koen kaikkein vitaaleimmaksi) ja samaan aikaan antaa energiaa muiden ihmisten demonisille painotuksille, jotka ovat pohjattomat ja nielevät kaiken ja enemmänkin mitä niille annetaan.

Noniin itse asiaan. Eli reduktio-deduktio asia ei toimi noin yksinkertaisesti sillä Platoniset ideat ovat käsittääkseni kuvattava arkkityyppisen todellisuuden syvyyksiin, jossa asiat alkavat olla hyvin lähellä ykseyden tilaa. Silloin kaksijalkaisuus ei ole tylppä luonnontieteen tai matematiikan laskemaa kaksijalkaisuutta. Asiaa on hyvin vaikea selittää ja meidän täytyy sinne kurotellessa luopua pilkkovasta järjestä ainoana ajattelun työkaluna. Ehkä arkkityyppistä tasoa kuvaillessa olisi hyvä palata siihen ajatukseen kuinka arkkityyppiset olennot ovat yhtäaikaa äärimmäisen yksilöllisiä ja saumattomasti yhteydessä toisiinsa - yhtä. Nyt kun tästä näkökulmasta lähestymme Platonin ideamaailmaa niin hengen ja aineen yhteys näyttäytyy ihan erilaisena kuin mitä reduktio-deduktio yksinkertaistus antaa ymmärtää.

Eikö nyt ole vähän rajua sanoa että kyse on demonisuudesta Anna vähän armoa jookos kookos

Jos jatketaan hieman muualta, niin mitä tarkoitat arkkityypeillä?
Jos pohtii vaikka Jungin arkkityyppejä, niin mekanistisen selityksen puoli liittyy siihen varsin luontevasti. Jungin mukaan jos psyykkisen ja fysiologisen toiminnan välillä oli jokin analogia, sen täytyisi hänestä sijaita aivokuoren alapuolella aivorungossa. Tämä oletus syntyi Jungilla keskeisen Itsen arkkityypin psykologian pohdinnasta ja sen yleismaailmallisesta löytymisestä, jota mandala myös esittää. Syy, miksi Jung sijoitti kyseisen arkkityypin fysiologisen perustan aivorunkoon, johtui siitä että kuten Itsen arkkityyppi paitsi jäsentää ja ohjaa, sen yhdistävät ominaisuudet ovat myös ensisijaisesti tunteellisia. Siksi hän oletti, että sellainen aivokuoren alainen järjestelmä jotenkin heijastaisi alitajunnan arkkityyppistä muotoa. Itsen arkkityyppi on Jungille arkkityyppien joukossa keskeinen. Lisäksi hän korosti erityisesti miten ei pitäisi ylenkatsoa arkkityypin tunnearvoa.
Arkkityyppi ”sellaisenaan” eli erotettuna sen kuvasta, on Jungin mukaan sen kuvan ”alitajuinen, näkymätön ’perustussuunnitelma’”. Kaksoisaspekti-monismissa aineellinen ja subjektiivinen maailma ovat kaksi toisiaan täydentävää ilmentymää yksittäisestä todellisuudesta, josta Jung käyttää nimitystä ”psykoidi”.
Pankseppin tutkimuksissa on sitten löydetty laajalti tukea Jungin uskomukselle: perustunteiden perusta on aivorungossa, jossa ihmisen kokemuksen itsestä elimellinen perusta sijaitsee. Perustunne alkukantaisena arvotuksena on arkkityyppi sellaisenaan ja sen subjektiivinen tunne yhdistettynä objektiiviseen aivojen ja käytöksen toimintaan on puolestaan Pankseppin käsittein psykoidinen tapahtuma. Jungin arkkityypeistä keskeisimmän soveltaminen ei näyttäisi sulkevan pois mekanistista selitystä sen osatekijänä tai toisin päin. Pankseppin ja Jungin kaksoisaspekti-monismin välillä näyttää olevan siten vahvoja yhtäläisyyksiä. Tietysti voi olla, että itse käytät käsitettä aivan poikkeavalla tavalla. Selitä ihmeessä miten itse hahmotat asiaa.

[Mercato]

Tämä on niin ankara ote, että minulla herää kysymys onko kovissakaan luonnontieteissä esimerkkejä tästä. Ei sitä mahdoton ole uskoa, mutta kaipaisin joitain esimerkkejä. Eikö esimerkiksi se esimerkki aivokuoren ja ajattelun suhteesta epäonnistu näillä kriteereillä täysin, osoittaen pelkän korrelaation, kuten jos vaikka empiirisenä tieteilijänä heitän linnunsiemenet illalla pihalle ja aamulla luulen saapuneiden lintujen kasvaneen siemenistä!

Lueskelin puolihuolimattomasti yhden Solmsin artikkelin aamuni huviksi ja sain ainakin kuvan että ainakin hän haluaisi puhua ykseydestä abstraktisti.
Tässä lainaus Mark Solmsin artikkelista The Hard Problem of Consciousness and the Free-Energy Principle:

Adopting a dual-aspect monist position on the philosophical mind/body problem allows us to find the causal mechanism of consciousness not in the manifest brain but rather in it's functional organization, which ultimately underpins both the physiological and psychological manifestations of experience. In order to transcend the figurative language of dualism, this unifying (monist) organization should be described in abstract terms (i.e., neither in physiological nor psychological terms but rather in mathematical ones).


En ymmärrä miten henki dedusoidaan psykologiasta, voisitko avata vähän?

Loistavia kysymyksiä ja huomioita.

Missä jonkin havaitaan redusoituvan koko alaltaan johonkin toiseen niin, että se voidaan myös dedusoida siitä? Esimerkiksi kaasun lämpötila redusoituu sen liikkuvien molekyylien keskimääräiseen kineettiseen energiaan. Ehkä en ole tehnyt selväksi mitä tarkoitan. Kysymys on mielestäni vain siitä, että ymmärtää mitä selitys sisältää ja mitä se ei sisällä, eli psykologian kielellä kalibroinnista. Esimerkiksi säätieteilijät ovat tieteilijöistä parhaiten kalibroituja, koska he tietävät tieteilijöistä parhaiten, mitä heidän mittalaitteensa selittävät ja mitä eivät.

Korrelaation ja kausaation suhde on myös hyvä kysymys, vaikka en ehkä täysin ymmärrä mitä tarkoitat. Jos pystyn kokeellisesti eristämään vaikutussuhteen osatekijät niin, että ainoa koetilanteessa manipuloitava muuttuja laihojen ja lihavien lintujen välillä on siementen heittäminen, niin kyllä, juuri siemenet aiheuttavat kokeellisen koeasetelman mukaan lintujen lihomisen. Tai sitten koetilanne olisi epäonnistunut.
Jos tekisin kyseisen kokeen vaikka puistossa, niin en voisi välttämättä tietää sitä, koska vastuussa voisi olla vaikka yöaikaan lintuja pullalla ruokkiva mummo. Tällöin havaittaisiin toisaalta jo kyseistä asetelmaa manipuloimalla, että jos en heitä linnuille siemeniä, niin ne lihovat silti. Selvä juttu: lihominen ei siis johtunut siemenistä.
Jos linnut kuitenkin havaitusti säännöllisesti laihtuvat ilman siemeniä ja lihovat säännöllisesti kun siemeniä heitetään, eikä asiassa sallita toisia muuttujia — eli kun viedään linnut esimerkiksi eristettyihin olosuhteisiin laboratorioon, jossa kukaan mummo ei yöaikaan voi salaa ruokkia niitä pullalla — niin se on sitten kausaatio.

Taidokas huomio myös Solmsista. Olen vaikuttunut, että viitsit etsiä häneltä luettavaa käsiisi. En ole varma mitä Solms tarkoittaa, koska kuvailu ei tarkoita välttämättä samaa kuin selittäminen. Sillä mitä mieltä Solms on ei ole minulle toisaalta muutenkaan sitovaa merkitystä. Nullius in verba, kuten sanoo The Royal Society of London for Improving Natural Knowledge motto.
Jos yrittäisin selittää mitä itse asialla tarkoitan, niin se olisi aika raskassoutuista Sanotaan lyhyesti vaikka niin, että esimerkiksi painovoimalaista ei voi dedusoida jalkapallon putoamisnopeutta, koska siihen tarvitaan myös mittauksia massoista, etäisyyksistä, nopeuksista, tms. Painovoimalaki kuvaa kyseisten suureiden suhteet laskelman tekemiseksi mittausten kanssa, mutta ei mitään suuretta kuten jalkapallon massaa tms. joka täytyy erikseen mitata. Mistä jalkapallon putoamisen selitys voidaan dedusoida ja mihin se redusoituu? Siihen, että painovoimalakia sovelletaan jalkapalloon. Ei painovoimalaki, eikä jalkapallo sellaisenaan, vaan soveltaminen näiden välillä on konkreettinen selitys. Pelkkä jalkapallo ei ole selitys, eikä myöskään painovoimalaki sellaisenaan ole jalkapallon tai minkään toisen asian selitys.

Täytyypä myötäillä Smaragdia siinä, että tarkkaan syynäävistä ajatustalkoista tulee kiistämättä demoninen olo Ei ole ihme, että monet lääkärit ja asianajajat — vaikka en halua samaistaa itseäni oikeasti hyödyllisiin ihmisiin — ryyppäävät niin ahkerasti: ajatustyö on stressaavaa. Ihminen ei ole välttämättä kehittynyt harrastamaan sitä suuressa määrin sen enempää kuin käsi on kehittynyt soittamaan harpsikordia. Se on vähän kuin joku pyytäisi muistamaan kirjainyhdistelmän ’xuhhsoejayshkifgsn’: se on välittömästi inhottavampaa kuin jos joku pyytäisi muistamaan sanan ’punaviini’

[Mercato]

En ymmärrä miten henki dedusoidaan psykologiasta, voisitko avata vähän?

Miten itse ajattelet asiaa?

Jälleen erinomaisen haastava kysymys. Riippuu tietysti jossain määrin mitä tarkoitat hengellä. Oletetaan, että vaikkapa jotakin ajatonta. Korjaa sitten jos käsitin jotain väärin. Tässä taitaa olla pakko vastata vähän pitkälti, mutta onneksi ei kovin älyllisesti.

Miten ajattomuuden käsitteeseen minusta päädytään? Mietin vaikkapa nyt edellistä hetkeä sängyssäni ja nykyistä hetkeäni kirjoituspöydän ääressä.
Jos poistan ajattelussani tästä hetkien yksi toisensa jälkeen tapahtumisesta kaikki eroavuudet, niin minulla on ajan käsite, joka on sama ja pysyy kaikissa hetkissä. Sen hetkien sarjassa missään hetkessä ei ole enää mitään erityistä ja muuttuvaa, suhteessa minuun itseeni kuten sängyssä tai pöydän ääressä.

Ajan käsite ikään kuin leijuu nyt persoonattomana kaikkien personaallisten hetkieni yläpuolella, luovuttaen näille kaikille jotakin ilman että nämä osallistuvat siihen. Se näyttää ilmenevän jokaisessa hetkessä olematta itse hetkellinen. Se vaikuttaa aineettomalta, sitoutumattomalta mihinkään ohitse kiitävään ja havaittavaan.
Se näyttää ulottuvan kaikkialle olematta missään. Se vaikuttaa ikuiselta. Sattuman vaihtelun sijaan välttämättömältä. Kaikki asiat näyttävät syntyvän ja tuhoutuvan ajassa, mutta aika ei synny tai tuhoudu.

Ihme ja kumma: jostakin näköjään ajallisesta olen abstrahoimalla loihtinut sen ajattoman vastakohdan.

Tietysti jossain määrin alkuperäinen kokemukseni nykyisen ja menneen erosta edellytti jo jotakin yhteistä erilaisten hetkien välillä, mutta en ollut vielä irrottanut sitä erillleen yksittäisistä hetkistä.

Siinä mielessä uskoisin, että vaikkapa eläinten kokemus on täydempi, koska ne eivät ole oppineet abstrahoimaan pitkälle. Jokainen muistaa ajan lapsuudesta, kun kokeminen oli tunnetasolla täydempää. Esimerkiksi maut tuntuivat vahvemmin, koska niitä ei havainnoinut älyllisten luokkien kautta.

Äly näyttää vastaavan tunteiden latistumisesta ja jopa asioiden katoamisesta kokonaan tietoisuudesta. Aikakin näyttää kuluvan vanhempana nopeammin, koska hahmotamme asioita kasvavassa määrin yleisten luokkien kautta ja siksi emme havaitse hetkien kulumista ainutlaatuisina.
Muistoja tallentuu vanhempana löyhemmin, koska ne eivät tunnu juuri missään, mikä vaikuttaa ajan nopeuden kokemukseen. Tavallaan kaikki on jo nähty ja siksi mitään ei enää havaita.

[Aperiemus]

Tietysti jos esoteerinen viitekehys oletetaan jo valmiiksi taustalle, jokin kaksiaspektisen monisminen kaltainen ajattelutapa on varmasti luontevin. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että tällöin esoteria oikeuttaa kaksiaspektisen monismin, eikä niin päin, että looginen tarve ajatella tuon kaltaista filosofista ratkaisua toimisi perusteluna omaksua esoteerinen maailmankuva.

Yksi tapa muotoilla, mistä filosofiassa ylipäätään on kyse, olisi pyrkimys tuollaisten aksioomien purkamiseen aina uudelleen ja uudelleen, vaikka kaikilla onkin eri syistä nousevia enemmän tai vähemmän vahvoja sympatioita omaksua tiettyjä lähtökohtia ja ratkaisuja niistä.

Hyviä kiteytyksiä, joista on helppo saada kiinni. Voivatko filosofia ja jumala siis koskaan ”asua saman katon alla”? Puhun nyt siis siitä, että toimiakseen uskonnonhan tulee aina olettaa jumala, joka jää tuon purkamisen ulkopuolelle. Muutenhan rituaalilta, kuten esimerkiksi rukoukselta, joka ylläpitää jonkinlaista ihmisen kokonaisvaltaista asennetta, katoaa pohja. Filosofian ja uskonnon yhteiselo tästä kulmasta olisi siis mahdollista vain, jos filosofointi aloitetaan uskonnon ”jälkeen”. Toki ymmärrän filosofian ja uskonnon tässä nyt hyvin länsimaisittain.

Asiaan liittyen: Mitä tulee monismiin, niin minulla on sille nykyään hyvin vähän käyttöä. Kaipaan rituaalia, koska se vaatii alistumaan, ja jonkinlainen kaksinapaisuus toimii siinä tarkoituksessa paremmin. Haen kaksinapaisuudella takaa jonkinlaista elettyä suhdetta herran ja palvelijan, mestarin ja oppipojan, antavan ja vastaanottavan välillä. Aivan kuin siinä olisi jotain eroottissävytteistäkin? Azazelin Tähden käsitteistöllä asian voisi kenties ilmaista siten, että olen hyvin OKT-painottunut.

Toinen kysymykseni onkin siis, että minkä tähden dualismi (tai miksei pluralismikin) koetaan yleensä ongelmana, joka tulee pyrkiä palauttamaan jonkinlaiseen ykseyteen? Miksi aina yksi perimmäinen selitys, yksi perimmäinen voima, sen sijaan, että niitä olisi samanaikaisesti useita? Ja sitä paitsi jos ykseyden täytyy olla kasassa pysyäkseen niin abstrakti, ettei sillä ole oikeastaan enää mitään aktuaalista vaikutusta, niin miksei hankkiutua ylipäätään eroon koko ykseydestä? Korostan, että puhun nyt siis hyvin käsitteellisellä tasolla. Ihmisten välillä, jotka ovat omaksuneet jonkinlaisen monismin rituaalinsa ja moraalinsa lähtökohdaksi, on käytännössä massiivisia eroja.

Itse tarkoitin samalla kuitenkin myös sitä, että esimerkiksi ylipäätään idea tällaisesta "eri perspektiivien yhteyden havaitsevasta kokonaiskäsityksestä" on vain yksi mahdollinen ajattelutapa, jonka piirissä kaksiaspektinen monismi näyttäytyy melkeinpä ainoana järkevänä vaihtoehtona, mutta heti jos esim. tuo idea kyseenalaistetaan, kysymyksenasettelu muuttuu olennaisesti.

Voisiko tätä hahmottaa kenties perennialismin kritiikin valossa? Toisin sanoen se, mikä näyttäytyy ulospäin eri perspektiivien pluralismina kätkeekin todellisuudessa yhden korotetun perspektiivin, joka läpäisee ja määrittää nuo muut? Esimerkkinä mieleen nousee Marsilio Ficinon hyökkäykset pakanoita, islamia ja juutalaisuutta kohtaan, ja kuinka hänen ajatuksensa prisca theologiasta oli erinomainen väline tällaisiin hyökkäyksiin. Toisin sanoen se oli positio, joka sanoo ”Ei ainoastaan, että tunnen jumalani, tunnen myös sinun jumalasi, ja tunnen itse asiassa sinun jumalasi paremmin kuin sinä itse.” Ficinolle kristologia olisi siis tällainen korotettu perspektiivi (pakanafilosofien ketju valmistelemassa Kristuksen tulemista).

[Mercato]

Lueskelin puolihuolimattomasti yhden Solmsin artikkelin aamuni huviksi ja sain ainakin kuvan että ainakin hän haluaisi puhua ykseydestä abstraktisti.
Tässä lainaus Mark Solmsin artikkelista The Hard Problem of Consciousness and the Free-Energy Principle:

Adopting a dual-aspect monist position on the philosophical mind/body problem allows us to find the causal mechanism of consciousness not in the manifest brain but rather in it's functional organization, which ultimately underpins both the physiological and psychological manifestations of experience. In order to transcend the figurative language of dualism, this unifying (monist) organization should be described in abstract terms (i.e., neither in physiological nor psychological terms but rather in mathematical ones).

Kiitoksia vielä erinomaisesta huomiostasi.
Vastaaminen vaati ylimääräistä paneutumista, mikä oli opettavaista.

Käyttääkseni vertauskuvaa, jos minulla olisi vaikkapa lautanen, joka on haljennut kahtia, niin miten saisin siitä yhden lautasen? Solmsista ainoa ykseys, joka voidaan siinä tapauksessa löytää, on tyhjyys puolikkaiden välissä. Eikö ole omituinen ajatus?

Kysymys on mainitsemassasi kohtaa Solmsille tosiaan selityksestä. Hänestä matemaattinen kaava, joka abstrahoidaan useista ilmiöistä, on niiden yhdistävä selitys. Omana esimerkkinäni painovoimalaki on jalkapallon ja polkupyörän putoamisen selitys. Omalta kannaltani kysyisin, voidaanko jalkapallo ja polkupyörä johtaa painovoimalaista? Ei tietenkään. Painovoimalaki ei itsessään, eli pelkäksi matemaattiseksi kaavaksi eristettynä, ole minkään asian selitys. Käyttämällä reduktio↔deduktio kaavaa huomataan, että asioita kuten tunteita tai aivorunkoa ei voida johtaa matemaattisesta kaavasta, joka tässä tapauksessa olisi vaikkapa Fristonin A = U − TS.

Solms lähtee siitä, että fysiologiset ja psykologiset ilmiöt otetaan annettuina ja niille etsitään sen jälkeen abstraktia kaavaa, joka pätisi molempiin. Tämä abstrakti kaava olisi ilmiöiden monistinen ykseys. Eli samalla lailla kuin painovoimalaki on suhteessa polkupyörään ja jalkapalloon.

Tässä ei ole merkitystä sillä, että Solmsin käytännön reduktionistiset yritykset ovat myös hänestä vain impressionistisia siveltimenvetoja, jotka jättävät selityksiin aukkoja.
Vaikka haluttu matemaattinen kaava löydettäisiin, samoin kuin painovoimalaki jalkapallon ja polkupyörän putoamiselle, niin miksi selityksen yksi abstrakti puoli olisi sen monistinen ykseys? Ajatus on omituinen, koska matemaattisesta kaavasta ei voida parhaassa tapauksessakaan dedusoida psykologista eikä fysiologista puolta, eli koko hässäkkä ei redusoituisi matemaattiseen kaavaan.
Se mikä olisi parhaassa tapauksessakin yksi, on psykologinen, fysiologinen ja matemaattinen yhdessä. Se että jotakin abstrahoidaan selityksen osatekijöiden ykseydestä erilleen vähentää informaatiota. Kaikkien tunkeminen yhteen sen sijaan maksimoi informaatiota. Joskus on tietysti väliaikaisesti hyödyllistä työskennellä pienemmän määrän informaatiota kanssa, mutta sellainen tieto ei ole täydellisintä.

Eli sen sijaan että väittäisin Solmsin tavoin monistiseksi ykseydeksi matemaattista kaavaa, joka abstrahoidaan erilleen psykologisesta ja fysiologisesta informaatiosta, sanoisin että parhaassa tapauksessa matemaattisen kaavan soveltaminen psykologiseen ja fysiologiseen on monistinen ykseys. Vertauskuvallisesti ajattelisin matemaattista kaavaa kuin liimana kahden lautasen puolikkaan välillä niin, että ykseys on kaksi puolikasta ynnä liima, mutta Solmsille ykseys on kuten rako lautasten välissä.

[Wyrmfang]

Hyviä kiteytyksiä, joista on helppo saada kiinni. Voivatko filosofia ja jumala siis koskaan ”asua saman katon alla”?

Riippuu mitä tarkoitetaan Jumalalla ja mitä filosofialla. Mutta jos Jumala ymmärretään siihen tapaan kuin teosofiassa, ja filosofiassa painotetaan sitä ideaa, jonka tässä toin esille, niin vastaukseni on, että eivät samanaikaisesti mutta hyvinkin yhtenä kokonaisuutena yhdessä ihmisessä. Filosofian perusolemus on kriittinen etäisyys, mutta se ei tietysti itse tarjoa mitään positiivista. Taide, tiede, henkisyys/uskonnollisuus ja esoteria näiden eräänlaisena välimuotona (sanon mielummin nyt tässä yhteydessä väärinymmärryksiä välttääkseni näin kuin "synteesinä") tarjoavat eri merkityksissä välittömämpää sisältöä, ja filosofia taas mahdollistaa etäisyyden ottamisen siihen ja pohtimisen esimerkiksi näiden erityyppisten sisältöjen suhteesta. Puhuan tietysti filosofiasta verraten idealisoituna harjoitteena enkä niin paljon aktuaalisesta filosofian historiasta, jossa filosofinen ajattelu tässä mielessä yhdistyy aina edellä mainittuihin muihin "ajattelun muotoihin" silloinkin, kun huomattava filosofi on yrittänyt rakentaa jonkinlaista "puhdasta filosofiaa nollasta lähtien".

Toinen kysymykseni onkin siis, että minkä tähden dualismi (tai miksei pluralismikin) koetaan yleensä ongelmana, joka tulee pyrkiä palauttamaan jonkinlaiseen ykseyteen? Miksi aina yksi perimmäinen selitys, yksi perimmäinen voima, sen sijaan, että niitä olisi samanaikaisesti useita? Ja sitä paitsi jos ykseyden täytyy olla kasassa pysyäkseen niin abstrakti, ettei sillä ole oikeastaan enää mitään aktuaalista vaikutusta, niin miksei hankkiutua ylipäätään eroon koko ykseydestä? Korostan, että puhun nyt siis hyvin käsitteellisellä tasolla. Ihmisten välillä, jotka ovat omaksuneet jonkinlaisen monismin rituaalinsa ja moraalinsa lähtökohdaksi, on käytännössä massiivisia eroja.

Ääärimmäisen hyvä kysymys, johon en osaa antaa lyhyttä enkä hirveän hyvää pidempääkään vastausta omalta osaltani. Mutta kiinnostaa kyllä paremmalla ajalla laittaa jotain pohdintaa. Ollessani vielä jäsen yritin aika ajoin herätellä keskustelua tästä, koska AT:n peruslähtökohtana oleva ykseys tuntuu itse asiassa tarkoittavan monia täysin erilaisia asioita. Fosforoksen alussa se esimerkiksi esitetään ontologisena monismina, mutta yleensä korostetaan, että kyse onkin olennaisemmin rakkaudesta, hyvästä tms. jolloin taas herää kysymyksiä, eikö näistä voisi sitten käyttää ihan noita sanoja, kun on ilmeistä, että myös ykseyden nimissä voi tehdä hyvin epärakkaudellisia asioita jne. Ehkä tästä nyt lähtisi paremmin jotain, ja omatkin tietoni sekä keskustelutaitoni lienevät kehittyneet.

Voisiko tätä hahmottaa kenties perennialismin kritiikin valossa? Toisin sanoen se, mikä näyttäytyy ulospäin eri perspektiivien pluralismina kätkeekin todellisuudessa yhden korotetun perspektiivin, joka läpäisee ja määrittää nuo muut? Esimerkkinä mieleen nousee Marsilio Ficinon hyökkäykset pakanoita, islamia ja juutalaisuutta kohtaan, ja kuinka hänen ajatuksensa prisca theologiasta oli erinomainen väline tällaisiin hyökkäyksiin. Toisin sanoen se oli positio, joka sanoo ”Ei ainoastaan, että tunnen jumalani, tunnen myös sinun jumalasi, ja tunnen itse asiassa sinun jumalasi paremmin kuin sinä itse.” Ficinolle kristologia olisi siis tällainen korotettu perspektiivi (pakanafilosofien ketju valmistelemassa Kristuksen tulemista).

Juuri tätä tarkoitin. Perennialismillakin on voinut olla funktionsa aikanaan ja se voi pitää ehkä aina kutinsa jossain rajatummassa mielessä, mutta minun mielestä nykyhetkessä esoterian hedelmällisimmät piirteet liittyvät muihin ideoihin.

[Mercato]

No sitä ei kyllä sovi aliarvioida. Tarkoitan aavistuksen käytännöllisemmällä tasolla ihan vaan sitä, että on hyvä laajentaa ajattelua niin erilaisiin tulokulmiin kuin pystyy olettamatta, että on löytänyt jo sellaisen viitekehyksen, johon kaikki potentiaalisesti olemassaolevat tulokulmat asettuvat nätisti johonkin omalle paikalleen. Sinänsä ihan kiinnostava aihe, onko vaikka tämänkin taustalla kuitenkin jokin absoluuttinen aksiooma, mutta jos on, sen täytyy olla erittäin minimaalinen.

Näyttää olevan kuitenkin totta, että logiikan peruslauseenkin voi kyseenalaistaa hyvin perustein, vähän samaan tyyliin kuin Galileo kyseenalaisti aikoinaan Aristoteleen tornitodistuksen, jonka mukaan Maa ei voi liikkua koska jos kivi pudotetaan tornista se putoaa suoraan sen juureen. Mitä jos Maa sittenkin liikkuu? Kokeillaan samaa logiikassa.
Tämän selityksen asiasta olen kuullut sitten ammattifilosofilta

Jos ajatellaan logiikan peruslausetta, kuten Aristoteles sen aikoinaan esitti, niin siinä voisi kiinnittää huomiota sanaan ’samanaikaisesti’. Mitä oikestaan tarkoittaa, että jokin ei voi olla ja ei-olla samanaikaisesti? Päädytään näköjään välittömästi kimurantteihin kysymyksiin itsensä ajan luonteesta.
Kuulemma Aristoteleelle aika on ”liikkeen luku suhteessa aiempaan ja myöhempään” ja sellaisena ”liikkeen mitta”. Eli jos esimerkiksi alan laskemaan liikettä, kuten ”nyt 1, nyt 2, nyt 3…” niin lasken nyt-hetkiä, joista jokainen on liike. Laskemani numerosarjan osat liittyvät toisiinsa erillisten hetkien lävitse. Ei ole sama ajatella lukua 3 ja laskea kolmeen. Laskemisessa kolmeen sen osat seuraavat yksi toisensa jälkeen. Jokainen nyt-hetken lasku on yksittäinen liike ja luku 3 on sen mitta, montako nyt-hetkeä minulla kesti laskea kolmeen.
Aika on sillä tavalla liikkeen mitta, että se laskee jokaisen liikkeen erikseen ja kokoaa kaikki lopuksi yhteen. Samoin esimerkiksi jos minulla on vettä ja mittaan sen määräksi 3 desiä. Desimitta pilkkoo veden osiin ja antaa osille numerot: 1 desiä, 2 desiä, 3 desiä. Aika suhtautuu samalla tavalla liikkeeseen, mutta lisäksi suhteessa aiempaan ja myöhempään.

Jos kuitenkin ajattelisin vastoin Aristotelesta, että aika itse on pelkkää nykyistä liikettä ja aikaisempi sekä myöhempi ovat siis vain vähän kuin juomalasin säröt, niin kaikki mikä ajan näkökulmasta ”on” ja ”ei ole”, on lopulta samanaikaista, eli nykyisyyden liikettä. Siinä vaiheessa ei olisi mieltä ajatella, että jokin ei voi olla ja ei-olla samanaikaisesti, koska kaikki on nykyistä: myös menneisyys ja tulevaisuus ovat nykyistä tapahtumista.
Jos aika on jonkinlainen liikkeen alijärjestelmä, samoin kuin särö sisältyy juomalasiin, niin logiikan aksiooma ei ole pätevä yläjärjestelmän osalta. Miksi aika nyt ei olisi vain nykyisyyttä, samoin kuin ihmisen kuvitelma ihmisestä on ihmisen osa – eli miksi aika jaettuna aiempaan ja myöhempään ei olisi vain osa virtaavaa nykyisyyttä? Voimme sijoittaa loogisen eron olemisen ja ei-olemisen välillä liikkeen osiin ilman että turvaudumme eriaikaisuuteen – silloin liikkeen kokonaisuus kuitenkin on ja ei-on samanaikaisesti, aivan kuten yin-yan kuvio kokonaisuutena on musta ja valkoinen, eli ei valkoinen eikä musta.

Ilmeisesti huomaamme, että logiikan aksiooma ei välttämättä sovellu siis kaikkeen, vaan edellyttää pitkälle meneviä ennakko-oletuksia.
Mitä filosofia kuitenkaan on, jos sillä ei ole hyviä perusteita aksiooman varmuuden purkamiselle? Tuollainen selitys, joka tarttuu itse logiikan kulmakiven perustuksiin, näytää esimerkiksi erittelevän väitteen perusteen ja pohtivan sitten mahdollista toista vaihtoehtoa. Sellainen on näyttää olevan kaukana sokeasta uskosta siihen, että kyseinen periaate olisi epävarma.

Jos lainaan suuren kellomiehen, eli Flavor Flavin sanoja, niin aika edustaa tärkeintä asiaa elämässämme: ”there's not a minute to spare” .
Itse löysin sitä pohdintaan, mutta onko jo aika herätä? Kuulemma herätyskellon ääni on kuin teemalaulumme elämään, koska jokainen jakso alkaa siitä.
https://www.youtube.com/watch?v=JZDIitW ... cEnemyVEVO