Vesimiehen aika ja lapsekkuus/itsekkyys

[Kenazis]

Syvään päätyyn -seurantadokumentissa puhutaan mm. demoneista ja nähdään kuinka ayahuasca-seremonian jälkeen demoni/trauma ottaa vallan osallistujan psyykestä. Videot herättävät kysymyksiä mielenterveydellisistä ongelmista.

https://areena.yle.fi/1-62377370

Katsoin tämän juuri ja tuli sellainen olo tästä, että kaikki pyörii oman itsen ympärillä. Miten minä osaan, tiedän, tunnen, haluan huomiota...erittäin hyvä kuvaus nykyajan "länsimaalaisesta" mentaliteetista. Koin siis ohjelman luotaantyöntävänä.

[Nefastos]

kaikki pyörii oman itsen ympärillä. Miten minä osaan, tiedän, tunnen, haluan huomiota...erittäin hyvä kuvaus nykyajan "länsimaalaisesta" mentaliteetista. Koin siis ohjelman luotaantyöntävänä.

Tämä yhä itseriittoisemmin oman voimaannuttamisen trendi ottaa tosiaan usein huolestuttavia muotoja. Minulle oli kuitenkin aikoinaan hyvin rauhoittava oivallus lukea Vesimiehen ajasta (siis kulttuurisesta ajanjaksosta joka kestää pyöristettynä noin vuodesta 1900 noin vuoteen 4000) se Pekka Ervastin huomio, että "Vesimiehen kasvot ovat lapsen kasvot", siinä missä muiden neljän eläinrataristin hallitsijoilla on pyhien eläinten habitus. Hyvässä ja pahassa kulttuurinen aika on lapsekas, eli siihen liittyvät tuon ikäkausineljänneksen positiiviset ja negatiiviset tekijät yhtä lailla. Yksi jälkimmäisistä on tämä lapsen itsekkyys, joka on kasvanut viime vuosikymmeninä räjähdysmäisesti. Näkisin samaa vaikutusta myös aivan viime vuosina vahvasti nousseessa postfaktisessa näkemyksessä, jossa jokaista rohkaistaan luomaan maailmankuvansa ei harkinnan vaan tunnelmien mukaan. New Agessahan on kyse juuri tästä, ja sen tässä heikossa muodossa ilmentymisen karma on toki aiempien ylenmääräisen valtapelillisiksi käyneiden kirkollisen ja tieteellisen maailmankuvan päinvastaisessa, raskauttavassa ja alaspainavassa vastakohdassa. Uskoakseni vasta kun nämä etäiset vanhemmat itse oppivat luopumaan aiemmasta korskeudestaan, lapsikin voi lopettaa tempoilunsa päinvastaiseen suuntaan.

[Kavi]

kaikki pyörii oman itsen ympärillä. Miten minä osaan, tiedän, tunnen, haluan huomiota...erittäin hyvä kuvaus nykyajan "länsimaalaisesta" mentaliteetista. Koin siis ohjelman luotaantyöntävänä.

Tämä yhä itseriittoisemmin oman voimaannuttamisen trendi ottaa tosiaan usein huolestuttavia muotoja. Minulle oli kuitenkin aikoinaan hyvin rauhoittava oivallus lukea Vesimiehen ajasta (siis kulttuurisesta ajanjaksosta joka kestää pyöristettynä noin vuodesta 1900 noin vuoteen 4000) se Pekka Ervastin huomio, että "Vesimiehen kasvot ovat lapsen kasvot", siinä missä muiden neljän eläinrataristin hallitsijoilla on pyhien eläinten habitus. Hyvässä ja pahassa kulttuurinen aika on lapsekas, eli siihen liittyvät tuon ikäkausineljänneksen positiiviset ja negatiiviset tekijät yhtä lailla. Yksi jälkimmäisistä on tämä lapsen itsekkyys, joka on kasvanut viime vuosikymmeninä räjähdysmäisesti. Näkisin samaa vaikutusta myös aivan viime vuosina vahvasti nousseessa postfaktisessa näkemyksessä, jossa jokaista rohkaistaan luomaan maailmankuvansa ei harkinnan vaan tunnelmien mukaan. New Agessahan on kyse juuri tästä, ja sen tässä heikossa muodossa ilmentymisen karma on toki aiempien ylenmääräisen valtapelillisiksi käyneiden kirkollisen ja tieteellisen maailmankuvan päinvastaisessa, raskauttavassa ja alaspainavassa vastakohdassa. Uskoakseni vasta kun nämä etäiset vanhemmat itse oppivat luopumaan aiemmasta korskeudestaan, lapsikin voi lopettaa tempoilunsa päinvastaiseen suuntaan.

Onko tästä teemasta mitään suosituksia?
Ihmisen ikäkaudet pitäisi taas avata, mutta tällaisen (narsistisen kuten lapsella on tapana ajatella) lapsekkaan teeman ja solipsismin äärelle on kuin vahingosta ajautunut.
Hoksasin sen juuri vaikka uskoisin että koskettaa myös muita ihmisiä aivan yhtä lailla.

[Nefastos]

Onko tästä teemasta mitään suosituksia?

Tarkoitat, että onko tätä aikakautemme lapsekkuutta käsitelty jossain muissa teksteissä? Ainakaan minä en ole sellaisiin törmännyt. Tuo Ervastin esitys on muistaakseni kirjasta Ihmisyyden uskonto, joka on yksi hänen suositeltavimmista teoksistaan.

Ihmisen ikäkaudet pitäisi taas avata, mutta tällaisen (narsistisen kuten lapsella on tapana ajatella) lapsekkaan teeman ja solipsismin äärelle on kuin vahingosta ajautunut.
Hoksasin sen juuri vaikka uskoisin että koskettaa myös muita ihmisiä aivan yhtä lailla.

Niin, ja tässähän on paljon positiivista myös. Minulla jäi pysyvästi mieleen Risto Pulkkisen eräästä artikkelista (täälläkin joskus kauan sitten mainitsemani) huomio maagikon tilan korrespondenssista pienen lapsen eriytymättömään tilaan hänen kokiessaan itsensä ja äidin tavallaan samaksi olemukseksi. Tätä ei tulisi ajatella lähtökohtaisesti vain patologiana – vaikka sairaalloisuuden mahdollisuus väijyy toki lähellä –, vaan ymmärtää, että tällainen on suhteemme Luontoon eli Magna Materiin: ihminen ei ole separatistinen, irrallinen olemus, vaan täysin eriytymättömästi yhtä kokonaisuuden kanssa. Ainoa mikä lopulta erottaa olennaisesti pojan ja miehen (lapsen ja aikuisen) on ymmärrys omasta vastuullisuudesta systeemissä, ja tarkoitan tietysti vastuullisuutta joka synnyttää dynaamista ponnistusta, enkä sellaista josta sikiää hyödytön synnintunto ja epäonnistumisten pelko.

Mainitsemaasi Ihmisen ikäkausia tässä kontekstissa lukiessa on muistettava, että ihmisen ikäkaudet kulkevat vuodenkierron mukaisesti Oinaasta Kaloihin, kun taas makrokosminen kierto eli maan akselipisteen siirtymisestä johtuva Suuren Vuoden kierto merkkien läpi kulkee päinvastoin Kaloista Oinaaseen. Siten yksilöiden ja kulttuurien lapsuusaika osuu eläinradan eri kohtiin.

p.s. Kun ajatellaan maailman tapahtumia nyt ja Vesimiehen ajan alusta kuluneiden noin 130 vuoden aikana, sanoisin että yleinen näkemys ajan ominaisesta sisällöstä on osoittautunut kyseenalaiseksi. Vähemmän myönteisestä tulkinnasta enemmän esim. tässä keskustelussa.

[Istar]

The 5th Dimensionin Aquarius oli yksi lempikappaleistani hippiaikanani . Havahduin ihmisten valtavaan itsekkyyteen ja kaksinaismoralismiin 13-vuotiaana. Itsensä irrottamisessa sairaalloisesta ihmisyhteisöstä ja yhteiskunnasta auttoi silloin pyrkimys paremman maailman luomiseen, ainakin ajatusten tasolla. Omat ensimmäiset yhteydet henkisiin liikkeisiin ovat new agen saralta ja löysin meditaation pariin sitä kautta. Siirryin kuitenkin varsin nopeasti pois liikkeen parista, sillä new agessa suhtaudutaan kritiikittömästi henkisiin ilmiöihin ja korostetaan yltiöpositiivisuutta. Siinä keskitytään voimakkaasti myös yksilön henkisten kokemusten merkitykseen.

Negatiivisen itsekkyyden vastaparina voidaan ajatella itsetuntemuksen ja itsetietoisuuden mahdollista lisääntymistä. Ikävä kyllä ihmisen itsekkyys voi vahvistua erityisesti tiettyjen henkisten suuntausten parissa. Vesimiehen ajanjaksoon liittyvä uuden, paremman maailman odotus on nostanut taas päätään. Esim. You Tubesta löytyy runsaasti materiaalia 5D-ulottuvuuteen siirtymisestä.

[Necros]

Onko tämä lapsekas henkinen eteneminen sitten vähän niinkuin hiekkalaatikolla leikkimistä? Immersoidutaan tunnelmiin, tehdään ensimmäisiä havaintoja itseydestä ja sen suhteesta toiseuteen. Nuoruuden haasteet odottavat edessäpäin, mutta lapsena toimitaan rajatussa ympäristössä ja turvarakenteita tarvitaan. Rohkeimmat sitten kiipeävät puiden latvoihin suurenmoisempiin kokemuksiin ja näköaloihin, mutta näiden takana piilevät todelliset vaarat. Näitä vastaavuuksia on jännittävää mietiskellä, ehkä ne avaavat oikeasti myös jotain olennaista tämän aikakauden luonteesta.

Lapsuudesta seuraava vaihe eli nuoruus tuo itselleni mieleen vahvan itseyden hahmottamisen toiseuden kautta, josta seurasi paljon ylilyöntejä ja eri vakavuusasteisia konflikteja. Lapsuudessa tavallaan tapahtuu samaan tyyliin räikeitäkin sosiaalisia konflikteja ja radikaaleja asioita kokeillaan ja vaarat ovat läsnä, mutta oma tiedostaminen on lapsena näistä aika rajattua. Muistan pari paikkaa omasta lapsuudesta että tilanteet olivat kohtuullisen vaarallisia ja oma tietoisuus pyöri vahvasti kuitenkiin edelleen vain niissä tunnelmissa kun ystävien kanssa touhuttiin jännittävien kokemusten parissa, kuten polkupyörätemput, uimahypyt, kelkkamäet jne.

Eli on se tämän aikakauden lapsen henkinen polkukin täynnä vaaroja, vanhemmuutta tarvitaan, tulee se sitten okkulttisesti Sisäiseltä Mestarilta tai Valkoiselta Veljeskunnalta.

Mietin myös että ehkä tuollaisen lapsekkaan henkisyyden hienoja puolia on se ihmetys, into, uteliaisuus ja viattomuus, mutta kykenemättömyys vastuullisuuteen ja tosi ymmärrykseen edellyttänee jonkinmuotoista tukevaa vanhemmuutta ja ohjausta.

[Nefastos]

The 5th Dimensionin Aquarius oli yksi lempikappaleistani hippiaikanani .

Biisi on todella sympaattinen, ja varmasti moni – ainakin minä – toivoisi että näin asiat myös toimivat. Nekin antihippiryhmät jotka inhoavat moista haihattelua joutuvat projisoimaan kultakausiuskonsa jonnekin, ja jos ei se muualle mahdu, se nähdään sitten kadonneessa menneisyydessä. Ja siitä vasta oidipaalisia häiriöitä seuraakin.

new agessa suhtaudutaan kritiikittömästi henkisiin ilmiöihin ja korostetaan yltiöpositiivisuutta. Siinä keskitytään voimakkaasti myös yksilön henkisten kokemusten merkitykseen.

Ehkä kaikkein isoimpana ongelmana New Agessa näkisin henkisen ja astraalisen (psyykkisen) samaistamisen. Se että jotain erikoista ilmenee nähdään henkisenä eli essentiaalisesti korkealaatuisena, vaikka sisäisiin kokemuksiin liittyy vähintään yhtä suuri määrä huijausta kuin ilmiöihin ulkomaailmassa.

On hieman humoristista, että tätä samaa epätoivoista taistelua käytiin aikanaan varhaisen teosofian ja spiritismin välillä (~1880 AD): iso osa koko teosofian aloittamisen syytä oli pyrkimys tuoda rotia tuolloin hyvin intensiiviseen spiritistiseen uskoon, eli esittää näkemys että maagisia ilmiöitä voi tapahtua ja ne voivat silti olla jotain muuta kuin mitä väittävät olevansa; että näissä ilmiöissä voi olla mukana sekä tietoista että ennen kaikkea tiedostamatonta huijausta, halua tulla huijatuksi sekä oman mielensä että valeidentiteettejä omaksuvien henkien taholta. Sitten teosofia rappeutui toisessa polvessaan aivan yhtä kyseenalaistamattomaksi ilmiöiden metsästykseksi kuin mitä vastaan se oli alun perin laadittu nousemaan, ja kolmannessa polvessaan se oli jo synnyttänyt "kaikki mitä päähäsi pälkähtää on totta jos niin haluat" -New Agen.

Onko tämä lapsekas henkinen eteneminen sitten vähän niinkuin hiekkalaatikolla leikkimistä? Immersoidutaan tunnelmiin, tehdään ensimmäisiä havaintoja itseydestä ja sen suhteesta toiseuteen. Nuoruuden haasteet odottavat edessäpäin, mutta lapsena toimitaan rajatussa ympäristössä ja turvarakenteita tarvitaan. Rohkeimmat sitten kiipeävät puiden latvoihin suurenmoisempiin kokemuksiin ja näköaloihin, mutta näiden takana piilevät todelliset vaarat. Näitä vastaavuuksia on jännittävää mietiskellä, ehkä ne avaavat oikeasti myös jotain olennaista tämän aikakauden luonteesta.

Lapsen leikkiminen on ehdottomasti positiivista, ja minusta myös aikuisten pitäisi leikkiä enemmän. Se onkin yksi hienoja puolia näissä lapsekkuuden tunnelmissa: vielä omassa lapsuudessani eli kasarina ero lasten ja aikuisten välillä oli hyvin toisennäköinen kuin nykyään. Nykypäivänä ei ole mitenkään harvinaista että vanhemmat ja pienet lapset voivat seurata samoja ohjelmia, pelata samoja pelejä, diggailla samanlaisia asioita; tabu on murrettu sen suhteen että aikuisen tulisi olla jäyhä ja leikillisyydestä yli kasvanut mököttäjä. En ole ainoa joka keski-ikäisenä iloitsee vilpittömästi samojen pelien pelaamisesta ym. harrasteista jotka toivat minulle iloa 30 vuotta sitten. Tässä suhteessa kulttuuri on osunut positiivisesti elinvoimaiseen muutokseen. Mutta lapsuuden ilahduttavan mukana pitämisen kanssa seuraa tietysti haaste, koska tabu aikuisuuden intaktina pitämisestä oli sekin aiemmin mukana selkeästä syystä: mahdollistamaan tuo edellä mainitsemani elämän velvoittavuuden, toisia hyödyttävyyden kokemus. Jokainen ihminen ei osaa mitenkään velvoittaa itse itseään, ja tällöin kulttuuri tarvitsee sakraalin velvoittavuuden alueen, jollaista ei nykyään ole: sen sijalla toimiva yhteisöllinen paarialokero pikemminkin intensifioi ongelmaa (riippuvuuden ja siitä seuraavan systemaattisen vastustuksen kokemuksia) kuin tarjoaa siihen vastauksia.

kykenemättömyys vastuullisuuteen ja tosi ymmärrykseen edellyttänee jonkinmuotoista tukevaa vanhemmuutta ja ohjausta.

Tuntuukin siltä, että tämänhetkinen tarkka ajanjaksomme on kuin kulttuurimme lapsuuden uhmaikää, jossa halu itse saada päättää on huomattavasti suurempi kuin todellinen kyky tällaiseen päätöksentekoon. Mutta vaikka tämä tuntuu raskaalta, on yritettävä muistaa, että tuollainen tempoiluvaihekin on ihmisessä aivan tarkoituksella, täyttämässä tarvittavaa funktiota irtautumisen ja itsenäisyyden halun opettelussa.

Kun yhden eläinratamerkin läpi kulkeminen vie pyöreästi 2150 vuotta ja ihmisen ikäkausisykli on Ihmisen ikäkausien hypoteesin mukaan 77 vuotta, eläinratamerkin kulttuurinen elinkaari etenee yhden vuoden 28:aa aurinkovuotta kohti. Se tarkoittaa että Vesimiehen aika ei ole vielä aivan täyttänyt viittä suhteellista ikävuotta (se on noin 4½:ssa), joiden jälkeen uhmaiän tulisi olla ohi. Ervastin Nostradamus-tulkinnasta ennustama kolmas maailmansota lähiaikoina ehtii tähän vielä mukavasti, ja 1999 syntynyt Antikristuskin on vasta 23-vuotias.

[Zeraim]

Pahoittelen hivenen tajunnanvirtamaista kommentointia, mutta keskustelusta heräsi useita ajatusketjuja. Ymmärrän hyvin fiiliksen aikakaudella ilmentyneestä itsekeskeisyyden korostumisesta, kun katson somea tai monia itsekorostuksen muotoja joita näen itsessäni ja ympärilläni. En silti osaa pitää aikakautta ainakaan tällä hetkellä mitenkään itsekeskeisyyden huipentumana.

Samaan aikaan omasta perspektiivistäni olen näkevinäni erilaisia laajojakin itsekeskeisyydestä yleiseen hyvään siirtymisiä, vaikkakin toki hyvin lapsellisen laumamentaliteetin muodossa. Joka puolella korostetaan yhä enemmän vastuuta ympäristöstä, erilaisuuden hyväksymisestä, lapsityövoiman vähentämisestä, eläinten asemasta sekä tasa-arvoisuudesta yms. eettisistä arvoista. Tosin tämä tuntuu harvemmin olevan lähtöisin yksilön omasta sydämestä, vaan enemmän muodikkaista ideologioiden korostamisesta, jolla saa eettisyys/hyväksyntä pisteitä muulta laumalta, sellaista hyvän lapsen/ihmisen leimaa. Vaikka kyseisiin ilmiöihin liittyy erilaista itsepetosta, viherpesua ja muuta kökköä, niin en oikein tiedä muuta aikakautta kirjoitetun historian ajalta, jossa näin laajamittaisesti pyritään vaikuttamaan jopa oman lauman ulkopuolella (esim. entisiin siirtomaihin tai luonnonkatastrofialueille ilman suurempia poliittisia/kaupallisia kytköksiä) eettisiä arvoja korostaen ja yleiseen hyvään pyrkien.

Aikakausi on vasta aluillaan ja entisen traumat varmaan korostuvat vielä pitkään, jotka voivat ilmetä vaikka new agesta tai jostain esoterian muodosta kiinnostuneilla erilaisina itsekorostuksen muotoina. Esimerkiksi itseäni on kiehtonut vaikka havainnot, kuinka mindfulness lisää ihmisen itsekkyyttä. Kuitenkin se, mitä se usein lisää on myös jotain, mitä lähinnä ulkopuoliset kokevat itsekkäänä, kuten että ihminen on tietoisempi omista motiiveistaan, sosiaalisista peleistä, vakaammin tietoinen siitä, mitä oikeasti haluaa ja mitkä asiat ovat itselle tärkeitä ja millaisia vaikutuksia muut ihmiset ja asiat tuovat mukanaan. Sen jälkeen kyseinen yksilö ei välttämättä ole enää aivan yhtä paljoa sosiaalisen pelin armoilla ja samalla tavalla hae enää vain toisten hyväksyntää ja miellyttämistä. Tämä toiminnan ja itsetietoisuuden muutos näyttäytyy hankalana ja itsekkäämpänä muille. Tosin varmaan ne salaiset itsekeskeiset motivaatiotkin nostavat päätään kun alkaa antamaan enemmän tilaa sisäiselle kokemukselleen.

Jotenkin epäilen, että useammatkin henkisistä asioista kiinnostuneet ovat saattaneet joutua elämänsä varrella hankaliinkin tilanteisiin, olla jotenkin outoja ympäröivien ihmisten mielestä, saattaneet kokea erilaisia sosiaalisia vaikeuksia tai olla esim. kiusattuja. Tuntuu ainakin, että vaikeudet tai sisäiset ristiriidat ovat saattaneet olla yksi tekijä, joka nimenomaan on ajanut etsimään uudenlaisia merkityksiä ja selityksiä elämälle ja olemassaololleen. Siksi jotenkin pidän hyvin ymmärrettävänä, että ensimmäisenä alkaa tulla esiin myös erilaisia itsekorostuksen muotoja, kuten voimaantumista vähintään super(anti)jeesukseksi tai wiccajumalattareksi samalla, kun haetaan tärkeyden kokemusta, arvostusta ja mahdollisuutta vihdoin päästä kuuluviin. Uskoisin kuitenkin, että mikäli henkinen työstäminen jatkuu egotripinkin aikana, niin ihminen alkaa nähdä omaa ”mitättömyyttään” kaikkeuden mittakaavassa ja erilaiset aseman ja arvostuksen kaipaukset hiljalleen pyyhkiytyvät pois. Ja tämä samanlainen egotrippi saattaa korostua somessa jne, samalla kun koko yhteiskuntaa pyritään tasapäistämään koulutuksesta lähtien ja kaikessa pyritään ylikorostamaan kaikkien tasa-arvoa kaikissa tilanteissa. Ihmisen perustarpeisiin liittyy kuitenkin mm. tarve olla hyväksytty, ihana ja arvostettu. Eikä ne katoa kieltämällä ja ehkä on jopa tervettä elää nekin tarpeet läpi kasvaessaan.

Välillä mietin, että kuinka paljon johtuu omasta turhautumisestani ja ihmisyyteen pettymisestä, että usein ensimmäiseksi kiinnitän huomiota juuri negatiivisiin ilmentymiin, kuten tässäkin ketjussa puhuttuun itsekeskeisyyteen yms., kun ajattelen nykyaikaa. Haluaisin silti yhtyä The 5th Dimensionin hippifiiliksiin ja lainata Crowleyn ajatusta aikakaudesta, kun hän kirjoitteli aikakauden hallitsijasta termillä The Crowned and Conquering Child. Hän kuvasi aikakautta sanoin: ”Remember all ye that existence is pure joy!” ja ”Beauty and strength, leaping laughter and delicious languor, force and fire, are of us.” ja kaikkea muuta höpinää.

Itse haluan (lapsekkaastihan mäkin yhä vaan haluun sitä ja tätä) jotenkin nähdä, että tuo lapsekkuus voisi olla lapsen inspiraatiota, iloa, innostusta, kiinnostusta, avomielisyyttä ja puhtautta vielä vapaana yhteiskunnan normeista ja rajoitteista. Ehkä jopa jotain sellaista, mistä joskus sanottiin, että tulkaa lasten kaltaisiksi.

[Smaragd]

usein ensimmäiseksi kiinnitän huomiota juuri negatiivisiin ilmentymiin, kuten tässäkin ketjussa puhuttuun itsekeskeisyyteen yms., kun ajattelen nykyaikaa.

Nekin antihippiryhmät jotka inhoavat moista haihattelua joutuvat projisoimaan kultakausiuskonsa jonnekin, ja jos ei se muualle mahdu, se nähdään sitten kadonneessa menneisyydessä. Ja siitä vasta oidipaalisia häiriöitä seuraakin.

Tämä negatiivisen puolen rakentavasti huomioiminen on tietysti aina hyvin tärkeä osa työtä. Kun ajattelen tuota 5th Dimension hippimeininkiä (eli mitä se henkisesti edustaa, musiikkia voin kuunnella iloisella virneellä) niin sylettää vahvasti, mutta tämä reaktio ei kohdistu tiedostamattomiin epämääräisyyksiin vaan hyvin moneen jo tässä ketjussa mainittuun seikkaan ja erityisesti siihen miten nähdäkseni olisi tärkeää omaksua puhtaimmat mahdolliset pohjat pyrinnölleen ja pyrkiä maltillisesti luomaan nahka aina uudelleen kun jossain esim. kulttuurillisessa viitekehyksessä tai ihannekuvassa tms. on jotain mätää. Mahdollisimman puhtaan pohjan luominen on periaatteessa sama asia kuin tuo kultakausiuskon projisoiminen jonnekkin; ihannepohja voi olla läsnä aina, tässä ja nyt, mutta se tähtää yksilölliseen, ja mikäli ollaan solipsistisesta harhaisuudesta päästy yli, niin myös kollektiiviseen kultakauteen tulevaisuudessa. Kun tämä on tehty on helppo virnuilla iloisesti moisille musiikkiesityksillä, sillä silloin siihen ei omaa mitään kieroon vääntäviä siteitä ja voi itse valita tarpeen mukaan tarkkaillakko moista kulttuurillista ilmiötä siinä olevasta puhtaasta pisarasta vaiko kriittisemmästä tulokulmasta.

Tästä tullaan lapsekkaiden ihannekuvien ja realismin väliseen suhteeseen eli siihen rehellisyyden haasteeseen missä saatetaan osata nimetä ihanteita ja henkistä pohjaa, mutta ollaan vielä jossain määrin epäkypsiä maadoittamaan niitä arkeen ja tarkkailemaan sokeita pisteitään. Vaikka tämä itsereflektion haaste ulottuu ja levittyy myös kulttuurin teini- tai (varhais)aikuisuuden ikään niin lohdutuksena ajattelisin uhmaiän ylittämisen myötä jotain puolia asiasta aukeavan lapsellekkin.

Eli on se tämän aikakauden lapsen henkinen polkukin täynnä vaaroja, vanhemmuutta tarvitaan[...]

[...]kykenemättömyys vastuullisuuteen ja tosi ymmärrykseen edellyttänee jonkinmuotoista tukevaa vanhemmuutta ja ohjausta.

Tässä olen huomannut omakohtaisesti jonkinlaista positiivistakin niissä lapsenomaisissa piirteissä, jotka ovat negatiivisia pinnaltaan: se ovat pakottaneet hakemaan tukirakenteita, jotka palvelevat kokonaisuutta ja ylittävät etenkin suomalaisittain vaikeaa ansakuoppaa, jossa pyritään näennäiseen riippumattomuuteen muiden avusta. Esimerkiksi en henkilökohtaisesti ole lähes lainkaan kykenevä työskentelemään missään pitkäkestoisesti ellei koko systeemi ole riittävän vakaalla pohjalla ja kurottele omasta mielestäni riittävän tärkeisiin ja keskeisiin päämääriin. Tästä herää kysymys mahtaako esimerkiksi erinäiset ulkoiset initiaatiojärjestelmät, astetyöskentelyt ja mysteerionäytelmät (Yajna-Vidya) syntyneet alunperin vastaavien aikakausien kehityskohdassa, tai vähintäänkin ihmisyksilöiden vastaavaa kehitysvaihetta tukemaan. Ollaan tavallaan aidosti pyhän eksoterian äärellä, vaikkakin sen muodon yli on alunperinkin tarkoitus kasvaa. Shivan pyhyys on siellä astinlaudan taustalla, kuten alle liittämäni kuvan voisi yhdellä tapaa tulkita.

382px-Goddess_Kali_dancing_on_Shiva._Wellcome_L0043631.jpeg (35.85 KiB) Viewed 3817 times

[Kavi]

Tässä olen huomannut omakohtaisesti jonkinlaista positiivistakin niissä lapsenomaisissa piirteissä, jotka ovat negatiivisia pinnaltaan: se ovat pakottaneet hakemaan tukirakenteita, jotka palvelevat kokonaisuutta ja ylittävät etenkin suomalaisittain vaikeaa ansakuoppaa, jossa pyritään näennäiseen riippumattomuuteen muiden avusta. Esimerkiksi en henkilökohtaisesti ole lähes lainkaan kykenevä työskentelemään missään pitkäkestoisesti ellei koko systeemi ole riittävän vakaalla pohjalla ja kurottele omasta mielestäni riittävän tärkeisiin ja keskeisiin päämääriin. Tästä herää kysymys mahtaako esimerkiksi erinäiset ulkoiset initiaatiojärjestelmät, astetyöskentelyt ja mysteerionäytelmät (Yajna-Vidya) syntyneet alunperin vastaavien aikakausien kehityskohdassa, tai vähintäänkin ihmisyksilöiden vastaavaa kehitysvaihetta tukemaan. Ollaan tavallaan aidosti pyhän eksoterian äärellä, vaikkakin sen muodon yli on alunperinkin tarkoitus kasvaa.

Itsellänikin vähän tämä. Ehkä yleisesti ajatellaan, että lapsesta kasvaa aikuinen, jolloin lapseus muuntuu ja katoaa aikuisuuden tieltä.
Onhan meillä yhteiskunnallisestikin olemassa päiväkoti, peruskoulu, ammattikoulu/lukio jne... mutta ne tavat joilla ne on järjestetty vaatii ehkä jopa joitakin putoamaan niistä ulos.
En tiedä onko tätä mahdollista heijastaa astetyöskentelyyn ja sen sellaiseen?

Suomalaisittain tällaisiin maallisiin instituutioihin liittyy oletus ihmisen luontaisesta itseohjautuvuudesta. Sehän voi pitää paikkaansa, mutta mihin se ohjataan on eri asia.
Muistan, että alakoululaisena työskentely helpottui kun vieressä oli joku joka auttoi eteenpäin. Enemmänkin opettajasta sai synergian muodossa jotakin mikä auttoi etenemään, kuin että opettaja aktiivisesti pyrki pedagogisilla työvälineillä opettamaan. Pelkkä läsnäolo auttoi.
Nykyisellään, kun kaikki on aikuisia niin pitäisi itseriittoisesti pystyä kaikkeen yksin ja jos siihen ei kykene, on yleisesti hyväksyttyä nähdä tuo asia lähinnä yksilön omana moraalisena epäonnistumisena.
Tuon epäonnistumisen kuitenkin yksilö omaksuu mitä avonaisemmin sydämin ja siltikin katkeroituneena, tehden siitä ikään kuin "hyveen".