Unblack metal / kristillinen black metal

[Kavi]

Itse muusikontapaisena voisin heittää tällaisen filosofisesti vähemmän syvällisen mielipiteeni aiheesta: etupäässä norjalainen bläkkis, ynnä ainakin osittain esikuvansa Hellhammer & Celtic Frost (Venomia en laske) ilmeisesti pohjasivat musiikillisen ilmaisunsa antinomianismiin ja mieltämäänsä yleisen transgression ihanteisiinsa. Raakkuva laulutyyli (galdR etymologioineen), dissonantti/kromaattinen sointu- ja melodiankuljetus sekä yleinen lo-fi -äänenlaatu edustivat/edustavat tätä vastapainona valtavirran sovinnaiseen puhtoisempaan ilmaisuun. No, esim. Stryperin soundeihin.

Taustalla kenties aatteellisesti pintapuolinen dikotomia 'pakanat' vs. 'ilkeät/tyhmät uskikset', id est Toiseus?

Mutta miten sijoittuu enemmän tai vähemmän em. mustavalkoiselle kentälle sanoituksiltaan vaikkapa tämä Gorgorothin klassikko (toim.huom. Mustan Liekin käsitettä ymmärtääkseni lievästi väärinkäytetään)? Kyseisessä veisussa mainitut teesit eivät liene kovin monen valo- tai pimeysvuoden päässä Azazelin Tähdenkään filosofiasta. Sen sijaan tämä Via Dolorosa -taival saattaa olla eksoteeriselle kristitylle pitempi...

"Hauskana" loppukaneettina tuskin tarvii mainitakaan, että rokki ja metalli pitkälle toki pohjaavat negro spiritualeihin so. kristillishenkiseen musiikkiin. Mutta onhan tuossa onneksi laatusana "musta" mukana

Necro spiritual. Piti päästä sanomaan tämä.

Samaa raakkumista olen joskus pohtinut laulutyylistäkin toisinaan!
Toisinaan tulee kuunneltua ankeita virsiä, joissa henkii "there is no hope unless..." epätoivo jo pelkästään urkujen soitosta.
Jeesuksen karitsakin vaan säälii lampaitaan jotka synnin painossa taivaltaa.

Jotenkin myös se että jälkiprotestanttisissa maissa lähti liikkeelle, on jotenkin mielestäni otollinen näkökulma.

[Nebenkheperu]

Necro spiritual. Piti päästä sanomaan tämä.

Aijai, huumorin kukka se on se kauhein kukka

Jotenkin myös se että jälkiprotestanttisissa maissa lähti liikkeelle, on jotenkin mielestäni otollinen näkökulma.

Niinpä! Ymmärtääkseni Norja on jopa Suomea enemmän ilmapiiriltään lannistava ja sairauttava yhteiskunta. Laimea protestanttisuus + pohjoismainen vaisu sosiaalidemokratia = ei hedelmällisintä mahdollista maaperää yksilön itsetoteutukselle. Kun sekä taivaallinen että maallinen esivalta tuntuvat viestivän kansalaiselle riveiltä & niiden välistä "olet mitätön surkimus, mutta kunhan käyttäydyt kiltisti, niin me pidämme kyllä sinusta huolen".
Ei ihme että moinen ilmapiiri synnyttää erinäisiä ääriliikkeitä.

Norjan BM-skene oli toki antikristillinen, mutta toisaalta muutoinkin yhteiskuntavastainen. Keskeiset henkilöthän kovasti halusivat paluuta romantisoidun viikinkiajan heimojärjestelmään, henkilökohtaisen kunnian ajattelumalleihin yms.

Kenties mielenkiintoisesti, (uudelleen)heimoutumisajatusta ovat myös viime vuosina esittäneet erinäiset isommat satanistikuppikunnat. No, luonnollinen vastareaktio, ehkäpä, nyky(länsi)maailman kulttuurilliseen pirstoutumiseen.

Takaisin ketjun aiheeseen: itse voisin kyllä kuunnella kristillistäkin "bläkkistä", oli se contradictio in adiecto eli ei. Kunhan musiikki miellyttää. 90-luvulla oli kristillisiä death metal-pumppuja...öristiin "drink the blood of Jesus" ja sitä rataa.
Samoin doom metalin puolella, vaikkapa bändi Trouble. Tempoiltaan/sävellajeiltaan ko. genre tietty muistuttaa muutenkin virsiä.

Black Sabbathinkin varhaistuotannosta löytyy toki esim. biisi 'Lord of this world', joka on sanomaltaan avoimen kristillinen ja saarnaava. Geezer on eräänlainen hippikatolilainen vissiin...

[Wyrmfang]

Näkisin itse, että tämän keskustelun viitekehys on siinä, mitä black metal oli 1990-luvulla. Niin bm kuin yhteiskunta on muuttunut tällä välin sen verran paljon, että kysymyksenasettelu ei oikein ole enää mielekäs. 1990-luvun black metal oli ennen kaikkea antikristillistä, ja tämä "unblack metal" taas oli hyvin marginaalisen kristillisen porukan kohtuullisen hedelmätön vastareaktio vastareaktioon (ainakaan itselläni ei ole tiedossa yhtäkään varsinaisesti kiinnostavaa kristillistä bändiä tuolta ajalta).

Sittemmin yhteiskunnan sekularisaatio on edennyt pidemmälle, eikä institutionaalisella kristinuskolla ole enää sellaistakaan roolia kuin 1990-luvulla lukuunottamatta Suomessa ehkä Pohjois-Pohjanmaata. Siten loppuviimeksi melko harva bm bändi on nykyään myöskään enää mitenkään alleviivatun antikristillinen. Enemmän framella olevia juttuja voisi kartoittaa karkeasti 2000-luvun alussa syntyneillä "kolmannen aallon" käsitteillä DSBM (itsetuho, elämänvastaisuus, negatiiviset tunteet), NSBM (poliittiseen äärioikeistoon kallellaan olevat teemat ja tietyntyyppinen uuspakanuus) ja Religious BM (esoteria, mystiset kokemukset, pahuuden idolisointi). Nyt oikeastaan mennään jo pitkällä "neljättä aaltoa" ja kenttä on pirstaloitunut entisestään niin, että sitä ei ehkä enää tavoita karkeastikaan myöskään tämän jaon pohjalta.

Jos kristinuskolla tarkoitetaan sitä 1990-luvun ankeaa "reaaliluterilaisuutta", niin tällaisia bändejä lienee vielä paljon vähemmän kuin ysärillä. Jos taas puhutaan vaikka Jacob Böhmen edustamasta kristillisyydestä, niin ero AT:n satanismiin on oikeastaan aika olematon tässä kontekstissa. Tällaisia bändejähän on sitten ollut jo pitkään vaikka millä mitalla, joskus suoraan AT:een liittoksissa, usein täysin riippumatta. Tietysti tällöin ei yleensä mitenkään eksplisiittisesti saarnata kristillisyyttä, mutta varsinainen sisältö on paljon lähempänä esoteerista kristillisyyttä kuin satanismia missään sellaisessa mielessä kuin se on bm:iin ysärimielessä liitetty.

Sellainen erikoisproggis kuin Reverorum Ib Malacht on ainakin ihan "saarnannut" katolista kristinuskoa. Muitakin vastaavia oli muistaakseni. Tällä ei kuitenkaan ole oikein mitään tekemistä enää 1990-luvun unblack metallin kanssa, vaikka edelleen varmasti eksplisiittinen kristinuskon edustaminen nostaa useimpien bm ihmisten karvat pystyyn.

[Nebenkheperu]

Sittemmin yhteiskunnan sekularisaatio on edennyt pidemmälle, eikä institutionaalisella kristinuskolla ole enää sellaistakaan roolia kuin 1990-luvulla lukuunottamatta Suomessa ehkä Pohjois-Pohjanmaata.

Joo...tosin olen itsekin mainitsemastasi maakunnasta, enkä ole koskaan huomannut mitään erityistä "körttiläisyyttä" täällä. Olen kylläkin oululainen eli täkäläisesti urbaani; läänin pienillä maatalouspaikkakunnilla tilanne voi olla jyrkästi toinen. No, onhan täällä valitettavasti lestadiolaisuus edelleen voimissaan. Mutta se lienee ihan oma instituutionsa/kulttinsa enimmäkseen valtiokirkon ulkopuolella.

Tosiaan, jos ajattelemme mitä vaikkapa BM:n saralla on 90-luvun jälkeen tapahtunut, niin kehitys lienee seurannut yleistä (ala)kulttuurikentän sirpaloitumista. Oma musiikkimakuni on pitkään ollut muissa genreissä kuin bläkkiksessä, mutta viime aikoina olen kiinnostunut siitä. Alunperin 90-luvun alussa, kun BM "rantautui", en juuri innostunut siitä niinkin fiksusta syystä, kuin että "tää kuulostaa liikaa punkilta!"

Mutta ok, koska minulla ei ole hajuakaan "unblack"-metallista tms., olipa hieman tarpeetonta minulta edes kirjoitella tähän ketjuun. Sorkkeli