Smaragd wrote: ↑Tue Aug 02, 2022 10:43 am
Kotitontut ilmiönä tapaa usein vaatia jollain tapaa painottuneen subjektiivisen tilan, esim. kotitalon etäisyyden muusta ihmisasutuksesta, jottei objektiivinen maailma keskeytä oletettua sisäisen projisointia ulkoiseen intiimiin ympäristöön.
Olen itse muuttanut nyt takaisin maalle ja voin hyvin allekirjoittaa tämän muotoilemasi eron rakennetun, tajaamamaisen ja syrjäisen, sanoisinko "villin" ympäristön välillä. Istuin tämän mökkini terassilla eräs ilta tässä, katselin tyynein mielin auringonlaskua ja sateenkaarta. Sitten kuin salamaniskusta tunsin jonkin läsnäolon ja näin kuinka jokin valkea hahmo katosi vajan taa. Ensimmäistä kertaa tuossa hetkessä itselleni syntyi jonkinlainen omakohtainen hahmotus siitä, mitä tontulla tarkoitetaan. Enkä tiedä miksi yhdistin tuon nimen juuri tuohon ilmiöön, olen nähnyt erilaisia hahmoja ennenkin. Pelästyin, koska olen sen verran primitiivinen, että arkihahmotuksesta poikkeavat ilmiöt edustavat minulle jollain tasolla uhkaa. Kun sitten alkusäikähdyksen mentyä ohi tarkastelin tuota ilmiötä ja tuon hetken tunnelmaa, hahmotin siinä jonkinlaista molemminpuolista uteliaisuutta. On itselleni epäselvää missä määrin tontut ja talon henget tarkoittavat samaa asiaa - kenties talon henget ovat jonkinlainen yläkäsite.
Pohdin rakennetun ja "villin" ympäristön erilaista tuntua ja voisin kuvata sitä allegorialla, jonka kehitin asteltuani paljain jaloin soistuneeseen järvenrantaan. Taajamassa asuminen itselleni tuntuu siltä kuin kulkisin jalkineet jalassa kestopäällystetyllä tiellä, maalla asuminen tuntuu juuri siltä, miltä upottava, epämääräistä kasvillisuutta kasvava vetinen maa tuntuu paljaiden jalkojen alla. Et tiedä, kuinka syvälle tulet uppoamaan (vaikka järkesi pystyy antamaan siitä jonkin todennäköisyyslaskelman), et tiedä mitä maa ja vesi pitää sisällään, eikä järkesi pysty edes erottamaan seisotko maan vai veden päällä, koska kyse ei ole kummastaan erikseen. Ja tämän kaiken ja sinun välillä on vain paljaat jalkasi, ohut ihosi, vailla teollista, keinotekoista rajaa. Tämä villiys on jollain tavalla kauheaa ja juuri siksi sitä kohti menee. Luonto ei ole tietyn pisteen jälkeen romantisoitavissa, vaan se on kauhea, laaja kuin molokin kita. Se on äiti Saatana itse. Lopulta tuon äidin tarjoama lohtu on kuitenkin vailla vertaa. Koska se on lohtua, joka ei ole väistänyt mitään, joka ei ole teeskennellyt, joka ei ole tarjonut korvikkeita vaan ylitsepursuavaa elämän ja kuoleman kauheutta ravinnoksemme.
Smaragd wrote: ↑Tue Aug 02, 2022 10:43 am
Nähdäkseni kummittelemaan jääneiden kuolleiden ihmisten tahtotilattomuus on jotakuinkin samaa ilmiötä, jossa ne toimivat ikään kuin reaktioautomaatteina osana tilaan astuvien psyykkistä ainesta. Kummitus, tonttu ja räyhänhenki olisivat siis tavallaan olentoja, jotka heräävät eloon ihmisen psyykkeessä sen tullessa kosketuksiin moisia siteitä ylläpitävän vanhan rakennuksen atmosfääriä määrittävien asioiden kanssa. Löytyykö eriäviä tai saman suuntaisia näkemyksiä?
Kuten edellä jo todettiin, en minäkään koe, että näillä entiteeteillä olisi mitään itsenäistä, kokijan psyykeestä irrallista olomuotoa (tai jos onkin se ei ole meille millään tavoin havaittavissa). Muistan kuinka ensimmäiseen vanhaan taloon muutettuamme kaksivuotias lapseni tosiaan vuorovaikutti näkymättömien entiteettien kanssa, hymyili ja vilkutteli tyhjälle, heräsi kerran kauhuissaan päiväunilta ja sanoi pelästyneensä "tota miestä" osoittaen tyhjään, puhui "ihmisistä" jotka asuivat uutta taloamme ilmeisesti yhtälaisella oikeudella kuin me materiaalisetkin entiteetit. Tuolloin hieman hirvitti, koska olin tahtonut pitää kaiken "astraalisen" mahdollisimman kaukana elämästäni (koin olevani liian heikko). Tällaiset ilmiöt tuppaavat kokemukseni mukaan väistymään kun talossa eletään täysin rinnoin, maadoitetusti. Toisaalta esikoiseni oli varmasti jotenkin herkässä iässä, (ja on muutenkin ns. herkkä, noitasukua, kuten isänsä sanoo). Tarjosin tuolloin entisille isännille ja emännille jallupaukun, en kuitenaan rutiinisti uhraa talonhengille. Mielestäni se on kuitenkin kaunis ele: tiedän teidän olevan siellä, mutta minä olen emäntä nyt. Täällä nykyisessä paikassa en kuitenkaan ole uhrannut, paitsi saunassa lyhyesti. Vanhat talot ovat jotenkin todella erilaisia "energioiltaan", itse olen pääasiassa asuttanut levollisia vanhoja taloja. Aloin remontoida täällä ja se on kyllä jännä kuinka talo herää erilailla henkiin sitä remontoidessa. Fyysisen asumuksen järjestäminen ei ole koskaan pelkästään estetiikkaa tai materialismia, kiinnittymistä materiaan. Materiaa työstäessä ihminen työstää henkeä/henkiä. Näin aikakin itse sen koen. Tosin ajattelen myös, että nykyään tietynlainen liiallinen esteettisyyden korostus on turhaa - tahdon pyrkiä pragmaattisuuteen.
Tuosta mitä Nefastos sanoi mestruaatiosta: kuinka tiettyä "voimaa" vuotaa tuolloin ihmisestä potentiaalisesti ulos. Minun on pitänyt jo pitkään perustaa foorumille ketju kuukautisista, koska koen tuon ajan todellakin olevan erityistä - niin hyvässä kuin pahassa. Itse koen olevani juuri kuukautisten läheisyydessä altis, ikäänkuin suojaton (tälle on varmasti myös jokin evoluutiobiologinen selitysmalli), mutta jos tuon suojattomuuden osaa kohdata ja käsitellä liittyy siihen tavallista väkemämpää voimaa. Kaikenkaikkiaan kuukautiset tietynlaisena liminaalitilana omaavat näille tiloille ominaisen kaksoisjännitteen: jos työstät asian oikein, sinua siunataan entistä suuremmalla voimalla, jos laiskottelet, vuodat muutenkin kuin fyysisesti ts. menetät omaa voimaasi. Olen kokenut sen kuinka erilaiset entiteetit pyrkivät tarttumaan minuun kuukautisten aikana, ne käyttävät ravinnokseen kaikkea sitä alitajuista joita tuo liminaalivaihe nostaa pintaan. Eräs länsimaisen materialistisen kulttuurimme idioottimaisuuksista onkin juuri se kuinka kuukautisiin suhtaudutaan välttelevästi, ikäänkuin ne olisivat jotain ylimääräistä, josta täytyisi päästä kokonaan eroon.
Tuli mieleen tuosta pannukakkukysymyksestä slaavilaisen kansanperinteen Baba Jaga, jolla muistaakseni oli ylimääräinen käsipari (ilmassa leijuvat kädet, kuten Adam's Familyssä) tekemässä tuvan työt. Jossain määrin tällainen fantasia kielii varmasti agraari-ihmisen idealistisesta fantasiasta - jos työ tekisinkin itse itsensä. Toisaalta ko. kertomukset viittaavat myös siihen, että ihminen voi olla yhteydessä ehtymättömään lähteeseen. Jollain tapaa tuo yhteys saa elämän tuntumaan, ei työltä, vaan leikiltä. Mutta tämä kokemus on ehkä vain sellaisen ihmisen etuoikeus, joka on saanut valita mitä töitä tekee tai tekeekö ollenkaan. Väittelin kerran lasteni isän kanssa siitä, voiko ihminen (vastoin Maslow'n tarvehierarkiaa) kokea autuutta ja täyttymystä ollessaan nälkäkuoleman partaalla, vai syrjäyttääkö nälän ja puutteen kokemus korkeamman tietoisuuden (mikäli nälkä ja puute ei ole itse aiheutettua kuten esim. askeeteilla). Sanoin hänelle, että tahtoisin iloita ja tanssia vaikka olisin kuolemassa nälkään (ja uskoin pystyväni siihen) - hän piti minua (jälleen) tekopyhänä haihattelijana.