Addiktiot ja heikkoudet suhteessa henkiseen kehitykseen

[Anki]

Antaudun kyllä omille addiktioille (tällä hetkellä musiikki, seksuaalinen toiminta ja kahvi) niin kauan kuin se ei haittaa omaa elämää tai muiden elämää.

En halua ulkopuolisten paineiden ja odotusten vaikuttaa omaan ajatteluun siitä mikä on hyvä tai huono addiktio, niin kauan ku pysyy rehellisenä itselle ja muille, eikä aiheuta tuskaa addiktiolla.

Mitä nyt heikkouksiin tulee, niin epävarmuus on kyllä pahin. En paini sen kanssa vaan koitan muita vaikutuskanavia pitkin (vahvistamalla hyvää oloa omissa nahoissa, esim. Kuntosalilla ja valitsemalla keiden kanssa aikansa kuluttaa ja millä täyttää silmät), koska välttelen konfliktia itseni kanssa.

Toinen tulikin tuossa jo, että välttelen. Välttelen ihmisiä, konflikteja ja epämiellyttäviä tunteita. Ensin pitää kyllä saada epävarmuutta pois ennenkuin alan tämän toisen heikkouden kanssa työskentelemään.

Heikkoudella tässä meinaan sitten ominaisuuksia joilla pistän kapuloita omiin rattaisiin, asioita jotka jarruttaa kehityksessä ja aiheuttaa ikäviä tunteita arjessa.

[Smaragd]

Ensin pitää kyllä saada epävarmuutta pois ennenkuin alan tämän toisen heikkouden kanssa työskentelemään.

Jotain tämän tyyppisiä ongelmien verkkomaisia rakenteita on tosiaan hyvä havainnoida. Johdannaisongelmien pienempiä solmuja voi olla tosiaan melkein mahdoton ratkaista mikäli siellä taustalla on jotain isompaa. Toisaalta taas joissain tapauksissa saattaa olla hyötyä, että pienempiä ympärillä olevia asioita selvittää yhtäaikaa sen isomman kanssa hakien tietoisuutta niiden suhteesta toisiinsa. Ikään kuin pienemmät, helpommin havaittavat ongelmat olisivat kertomassa jotain spesifiä siitä isommasta.


Se perusasia minkä saattaa ohittaa liiankin itsestäänselvänä heikkouksien suhteen on niiden hyväksyminen. Käsittääkseni addiktioiden hoitomenetelmätkin lähtevät pääosin tästä liikkeelle. AA:n esittäytymistyyli puheenvuoroa aloittaessa lienee kaikille tuttu vähintään populaarikulttuurin kautta. Ja oli ongelma mikä tahansa, jos sen olemassaoloa ei hyväksy niin sitä on mahdoton käsitellä. Ilman rehellistä ongelman hyväksymistä sen ympärille ei tule tilaa tarkkailla asioita objektiivisesti, ikään kuin alempi minä pelossaan hyväksyä ongelma ei kykenisi irtautumaan siitä. Tuo hyväksyminen on ensiaskel ongelman käsittelyssä sillä siinä persoona pyrkii ottamaan etäisyyttä asiaan, jolloin se voi tarkastella sitä objektiivisemmin, kauempana pelosta, kauempana egosta, lähempänä Egon perspektiiviä. Sen jälkeen ongelman osoittama, sen taustalla piilevä hylätty aines on mahdollinen integroida kokonaisuuteen. Ollaan taas alkemian ikuisen lausahduksen äärellä: solve & coagula, mikä osoittaa taas varsin selkeästi kuinka heikkoudet voivat olla varsin selkeitä portaita - henkisen työn mahdollistajia.

Okkultismin tiimoilta kun saatetaan suhtautua jo melko ankarasti pelkkiin ajatusmuotojen haitallisiin vaikutuksiin on mielestäni ensin annettava tuo Vasemman käden hyväksyvä nyökkäys ongelmalle, mielen (sanan laajassa merkityksessä) heikkoudelle tms. ja vasta sitten mietittävä missä suhteessa Oikean käden puhtauden vaade voi astua kuvioihin. Muuten puhtauden vaade alkaa tekemään itsessään isompaa solmua sen sijaan että se selvittäisi yhtikäs mitään.

[Aranka]

Kannan nyt oman korteni tähän keskusteluun, koska aihepiiri on tuttu niin omakohtaisesti, kuin perheenjäsenten kautta.

Aloituksessa viehätti jako riippuvuuksiin ja heikkouksiin. Koen, että ensin mainittuja on helpompi työstää, koska ne ovat useasti selkeämmin toiminnallisia. Kuten aiemmin keskustelussa mainittiin, ikään kuin käänteisenä rituaalina koen jonkin aineen nauttimisen tai pahan tavan ylläpitämisen sijaistoimintana, sijoittuen kohtaan, jossa pitäisi olla jokin aivan toinen tapahtuma tai teko. Usein nämä kohdat toimivat ikään kuin "korkkeina": jos onnistuu katkaisemaan toiminnallisen automaation, sen alapuolella piilotteleva tila jää avoimeksi ja sieltä alkaa nousta ihan omia aikojaan esiin käsiteltäviä asioita, joita on alitajuisesti tätä toimintaa harjoittamalla vältellyt. Paljon eläimiä hoitaneena tiedän että riippuvuuden tapaisia käyttäytymismalleja esiintyy muillakin nisäkäslajeilla, ja vaikka ihminen onkin monimutkaisuudessaan hyvin erikoislaatuinen olento, on vaikeaa olla näkemättä tietynlaista analogiaa tämän tyyppisessä käyttäytymisessä.

Olen myös huomannut addiktioissani kerrostumia, eli päällimmäisenä ovat tietyllä tavalla yksinkertaisemmat ja helpommin purettavat rakenteet, ja vaikeustaso tuntuu nousevan kehityksen myötä. Samalla tavoin riippuvuudet asettuvat ainakin itselläni akselille fyysisestä aineettomaan (ajatukset, asenteet, alitajuiset mallit alkavat purkautua, kun fyysiset addiktiot alkavat olla ns. käsitelty - vaikka toki nämä jossain määrin ovat päällekkäisiä). Tällä hetkellä työstettävänä on läheisriippuvuus, jonka kanssa painiminen on osoittautunut hyvin pitkäksi ja haastavaksi prosessiksi esim. päihteidenkäytön lopettamiseen (tai hallintaan ottoon, en ole absolutisti) verrattuna. Hyvä peilaamisen piste on juuri tuo haitan kohdistuminen muihin. Jo pelkkä ajatus siitä, että eihän tämä vaikuta mitenkään muihin, on itselleni jo merkki, että tästä kohtaa pitää kaivaa.

Heikkoudet sen sijaan ovat paljon ärsyttävämpi asia, koska ne ovat vähemmän erillisiä ja jotenkin kutoutuneet piiloon oman persoonan rakenteisiin niin, että niitä ei voi vain purkaa, poistaa ja rakentaa uutta tilalle, kuten addiktiossa toimin. Operointi täytyy suorittaa paljon varovaisemmin ja yrittää saada ikään kuin elävää kudosta muokattua vahingoittamatta sitä, jotta tähän heikkoon kohtaan saataisiin aikaan toimivampi rakenne. Huonoina päivinä koen olevani vain kasa yhteen punoutuneita heikkouksia. Näinä päivinä kaipaan addiktioiden tuomaa turvaa, koska ne olivat ikään kuin tukirakenteita, joihin ripustauduin kun kaikki elollinen minussa tuntui epäonnistuneen. Nyt täytyy rujona laahustaa eteenpäin ja hyväksyä se, että joka tilanteessa ei vaan toimi kovin hyvin - ja koittaa korjata näitä kohtia pikkuhiljaa. Tulokset kuitenkin puhuvat puolestaan, kun tätä vain jaksaa tehdä.

Yhteenveto: koen, että addiktio on turvarakenne sellaiselle ihmismielelle, joka ei syystä tai toisesta (esim. traumat) pysty luomaan itselleen turvallista tilaa jossa kehittyä ja korjata itseään. Toivottavasti tässä oli jonkun muunkin mielestä jotain tolkkua.

[Smaragd]

Kuten aiemmin keskustelussa mainittiin, ikään kuin käänteisenä rituaalina koen jonkin aineen nauttimisen tai pahan tavan ylläpitämisen sijaistoimintana, sijoittuen kohtaan, jossa pitäisi olla jokin aivan toinen tapahtuma tai teko. Usein nämä kohdat toimivat ikään kuin "korkkeina": jos onnistuu katkaisemaan toiminnallisen automaation, sen alapuolella piilotteleva tila jää avoimeksi ja sieltä alkaa nousta ihan omia aikojaan esiin käsiteltäviä asioita, joita on alitajuisesti tätä toimintaa harjoittamalla vältellyt.

Tämä korkki-metafora on erityisen hyvä. Kun addiktioista pyristelee irti ja alkaa hakemaan jotain aivan toista tapahtumaa ja tekoa siihen pohjalle, niin biologia ja kulttuuri tapaa ohjata tyypillisesti parisuhteeseen ja mahdollisesti vielä perheen perustamiseen (vaikkakin monilla varmasti perhevastuut ja -ongelmat voi hyvin olla addiktioon johtavia tekijöitä), joista jälkimmäinen ympäristönä on niin dynaaminen että se tavallaan mahdollistaa ja sitoo ihmistä etsimään sitä oikeaa valintaa ja tekemistä kussakin hetkessä varsin tiiviillä tavalla. Mutta koska perinteisesti henkisessä pyrinnössä on ollut varsin olennainen suuntaus se, jossa ylitetään nämä biologiset tarpeisuudet asketismin ja monastiikan keinoilla niin mietityttää missä kohtaa menee se raja, jossa biologiset tarpeisuudet voi jättää sivuun? Luulen sen ainakin osittain liittyvän juuri tuohon dynamiikkaan. Kun kykenee omalla sisäisellä dynamiikallaan itsestään kaivamaan ne syvimmätkin sokeat pisteet esiin, jotka ei keskiverto tai edes edistyneemmilläkään ihmisillä tulisi esiin vasta kuin ulkoisen dynaamisen vastaparin peilaamana, niin kenties silloin alkaa jokin isompi pala biologisen instrumentin taakasta olla ylitetty. Tällöin ihmisen kehot alkavat olla myös instrumenttina erityisen teräviä. Niitä ei enää pidetä käsissä vain (tai pääosin) teroituksen tähden sillä ne ei enää edusta yksilöllistä taakkaa.

Paljon eläimiä hoitaneena tiedän että riippuvuuden tapaisia käyttäytymismalleja esiintyy muillakin nisäkäslajeilla, ja vaikka ihminen onkin monimutkaisuudessaan hyvin erikoislaatuinen olento, on vaikeaa olla näkemättä tietynlaista analogiaa tämän tyyppisessä käyttäytymisessä.

Minulla ei ole koskaan ollut lemmikkiä niin osittain tästä etäisyydestä johtuen tapaan nähdä lemmikkieläimissä aivan kammottavankin paljon addiktiopohjaista käyttäytymistä. Toisaalta herää kysymys missä kohtaa riippuvuus on positiivista ja missä se on addiktiota? Se että osaamme olla riippuvaisia toisistamme voi olla myös henkisesti kehittävä asia tiettyyn pisteeseen asti. Satanisti minussa tietysti pyrkii näkemään itse mahdollisimman kauas ja kykenemään toimimaan mahdollisimman laajoilla alueilla itsenäisesti, mutta kaikilla noilla alueilla minun tulisi kyetä satanistina myös löytämään oikea suhde toiseuteen. Olen siis buddhisesti riippuvainen kaikkialla siitä mitä toiset olennot ilmentävät. Tämä tuntuu menevän melko kauas addiktiosta, mutta toisaalta taas lähestymme heikkouksia.

Olen myös huomannut addiktioissani kerrostumia, eli päällimmäisenä ovat tietyllä tavalla yksinkertaisemmat ja helpommin purettavat rakenteet, ja vaikeustaso tuntuu nousevan kehityksen myötä. Samalla tavoin riippuvuudet asettuvat ainakin itselläni akselille fyysisestä aineettomaan (ajatukset, asenteet, alitajuiset mallit alkavat purkautua, kun fyysiset addiktiot alkavat olla ns. käsitelty - vaikka toki nämä jossain määrin ovat päällekkäisiä).

Tässä tullaan erinomaisen maadoitetusti siihen abstraktimman kielen näkemykseen, jossa demonien olentoluokka ymmärretään sijoittuvan elementtien kenttään. Sitä mukaan kun elementeistä mennään maasta veteen, vedestä ilmaan, ilmasta tuleen ja elementtien tuolle puolen, demonien luonne muuntuu ja lopulta katoaa. Muodon rajoittuneisuutta sokeasti toistava olento muuntuu pentagrammin viidennellä sakaralla - eettisen valinnan kulminaatiopisteessä - todella eläväksi, Fohatin sähköistämäksi ja oikein suunnatuksi voimaksi.

[Nebenkheperu]

Hmm...ehkä voin kutsua itseäni onnekkaaksi, sillä lienen koukuttunut "vain" alkoholiin ja tupakkaan. Viinaan en edes voimakkaasti - mutta koen sen käytön olevan itselleni silkkaa eskapismia epäterveellä tavalla, jonkinlaista osin tiedostamatonta tekosyytä välttää mielekkäitä (ja miellyttäviäkin!) omia fiksumpia aktiviteettejani. Toisaalta krapulan hirveät mielentilat nostavat esiin piilotajuisia yms. "olevaisen yöpuolen" sisältöjä, joita voisin pitää henkisenkin kehitykseni kannalta hyödyllisinä aspekteina tietää. Voimakkaasti saturnaalista (jungilaisittain Varjotyötä) settiä siis ja ehkäpä khemognosista myönteiseltä kantiltaan tulkittuna.

Tupakka onkin sitten paljon vaikeampi asia hylättäväksi, vaikkei se juuri vaikuta mielentilaan sinällään...

Mm. Crowleylla on sanansa sanottavana erilaisista addiktioista. Hänen mukaansa haitallinen tapa tulee korvata vähemmän haitallisella - ei niin, että huono tapa pitäisi vain yksinkertaisesti "poistaa". Tässä hän kai oli samoilla linjoilla kuin nykyajan psykologit sun muut. Ei tule antautua itsesyytöksiin tms. helppoihin älyllisiin tai tunteellisiin reaktioihin, jos/kun itse repsahtaa näissä asioissa. Ankara asenne vain voimistaa addiktioita entisestään.
Mielestäni tulee olla armollinen itseänsä kohtaan. Riippuvuuksista pääsee eroon, kun "aika on kypsä" sille, ts. tavallaan sisäsyntyisesti tulee olo, että nyt on syytä lopettaa. Hmm...spontaani virtaava tunne/ajatus vs. yrittäminen hampaat irvessä amputoida omia paheitaan pelkällä tahdonvoimalla. Suuri adepti Veltto Virtanen toteaa teoksessaan Murrosihminen liian simppelisti: "Tapa tapa".
Helpommin sanottu kuin tehty..."kädet yhteen liitä ja Azazel-herraa kiitä".

Maagisessa praktiikassa sanoisin alkoholin olevan huono valinta kautta linjan, koska se supistaa tietoisuudentilaa. Tajuntaa laajentavat nautintoaineet puolestaan tekevät sitä tyypillisesti liikaakin, johtaen ylenpalttiseen "häiriösignaaliin". Eli henkisissä esoteerisissa harjoitteissa olisi suotavaa olla selvin päin. Mutta "henkisessä kehityksessä" ylipäänsä nautintoaineet voivat antaa opetuksia tavallaan varoittavana esimerkkinä l. äärimmäisten (keinotekoisten) mielentilojen kautta, olivatpa ne sitten euforisia tai dysforisia.

Toisaalta, vasemman käden polun okkultismin keskeisiä tavoitteita on juuri harjoittajansa psyyken kokonaisvaltainen purkaminen ja kokoaminen; poisohjelmointi, tiedostamattoman saattaminen tietoiseksi ja niin edelleen. Tällöin paheet ovat hyviä olemassa...hedelmällistä treenimaastoa.
Vaikkapa tällaisia kysymyksiä voi asettaa itselleen suhteessa ongelmallisiksi näkemiinsä addiktioihin, joihin tulee vastata jyrkän rehellisesti, mieluusti kirjoitettuna ylös:
-Mitä myönteisiä asioita tapani antaa minulle; entä kielteisiä?
-Mikä on todennäköinen elinaikani odote, mikäli jatkan tällä linjalla?
-Aiheutuuko tästä haittaa muille välittömästi tai välillisesti?

Myös: erinäisillä maagisilla tekniikoilla voi edesauttaa pääsemistä eroon koetuista heikkouksistaan, en näe että niistä haittaakaan olisi. Vaikkapa sigilisaatiolla, vastuualueeseen liittyvien henkivoimien invokaatiolla l. haltijoitumisella ja niin päin pois - viime kädessä makuasioita, mutta käyttääkseni teosofisen todellisuustunnelin sanastoa, manas-buddhista työstöä.