Mainio kysymys ja jotain vastaavaa tullutkin viimeaikoina pohdittua useammalla elämän osa-alueella. Nähdäkseni mielikuvien todellisuudet menee useammassa eri tasossa, joissa jokaisessa on jonkin asteinen totuus läsnä laimeten yhä enemmän mitä lähemmäksi tulemme muotojen maailmaa.
Kuten oli puhetta
Turms, kuolematon keskustelussa aine on itsessään puhdasta, mutta se mitä me projisoimme siitä itse esiin, on kuin savupilvi, jonka lävitse katsomme maailmaa. Savuverhossa on kyse hyvin pitkälti oman enemmän tai vähemmän vinksallaan olevasta psyykeestämme. Okkultistin täytyy siis harjoitella näkemään oman psyykeensä lävitse opettelemalla tuntemaan itsensä ja siten näkemään maailman paljaana, sellaisena kuin se oikeasti on. Tämä kirkastamisen prosessi on tietysti aikaa vievä ja liukuva ennemmin kuin yhtäkkinen ja loikkiva. Se ei myöskään tarkoita etteikö visioita ja yöpuolta voisi ottaa huomioon, päinvastoin silloin sitä erityisesti pystyykin huomioimaan sillä yöpuolen monitasoiset merkitykset tulevat kirkastetulle mielelle selkeämmin tavoitettavaksi. Mystikko ei huku niihin vesiin, joihin oman mielen verkkoihinsa jääneet hukkuvat.
Tätä voisi havainnoida seuraavalla kaaviolla, jota alemmaksi mennessä todellisuuden kirkkaus alkaa hämärtymään yhä enemmän (tätä kannattaa verrata esim. prinsiippimalliimme):
Muodoton henki - arkkityypit
->
Astraali - muotojen esiasteet painettuna astraalin hienoaineiselle tasolle
->
Kiteytynyt aine - puhdas itsessään
->
Subjektiivisen mielen kaikesta yllä olevasta esiin projisoima monitasoinen mielikuva tai "savuverho", joka on aina suhteessa yksilön läpikäymään henkiseen prosessiin.
Aloitusviestin erinomaisia esimerkkejä käyttäen merenneito erityisen pitkään maailman mytologioissa mukana pysyneenä olentona tai mielikuvana omaa kenties puhtaammin arkkityyppisen olemuksen jo ihan silläkin perusteella, että merenneito on yleinen hahmo eikä sitä ole sidottu mihinkään yhteen lähteeseen tai tarinaan. Merenneidon arkkityyppiä pystytään siis hahmottamaan useiden muodollisesti jonkin verran toisistaan eroavien ilmennystensä ja narratiiviensa takaa.
Harry Potter -hahmot taas ovat varmastikkin ainakin osittain syntyneet jonkinlaisen arkkitypiikan kautta, mutta koska puhumme tietyn teoksen hahmoista sellaisenaan, niin silloin ne ovat enemmän kirjailijan mielikuvituksen kokoamia olentoja ja elävät kirjan narratiivin lumouksen sisässä. Nämä hahmot voivat kuitenkin tulla esim. jonkun uniin, mutta silloin kun ne ovat merkityksellisesti unissa läsnä, niin silloin juurikin noiden hahmojen arkkityyppiset osaset liikuttelevat niitä osana uniemme merkitysrikasta kudelmaa. Hermione ei välttämättä silloinkaan edusta mitään puhdasta arkkityyppiä, mutta arkkityyppi siellä taustalla on ottanut Hermionen osaksi ilmentämään tiettyjä osasia päivätajunnalle välitettävästä merkityksestä.
Väitän siis että kaikki nämä olennot ovat jollain tasolla olemassa, mutta niiden todellisuus riippuu niiden läheisyydestä arkkityyppiseen todellisuuteen. Tässä todellisuus merkitsee ikuista ja vähemmän todellinen olento kuolevaisuutta, haihtumiskykyä, olemassaolon suhteellisuutta. Eli tässä toistuu se perusajatus taustalla olevasta ikuisesta ajatuksesta, hengestä, ja tätä henkeä ilmentävistä aineen ajassa
havaituista muodoista. Yksinkertaistetusti ja maadoittavasti ilmaisten: on ajatus kivestä ja sitten on lukuisia kiviä, joiden muodot muuttuvat, ja joiden todellisuus saattaa olla jopa riippuvainen havaitsijasta.
Nämä luokittelut ovat varsin merkityksellisiä, sillä mikäli emme tee sitä työtä missä näemme asioiden ja olentojen erot, ja myöhemmin myös ykseyden, niin alistumme sokeudelle ja harjaantumattomuudellemme, palvomme kuvia ja kadotamme merkitykset ja merkityksellisyyden puuroutuneeseen visioomme.