Elämä rinnakkaisyhteisöissä

Oman elämän ja nykymaailman yhteen sovittaminen.
Locked
User avatar
Soror O
Posts: 416
Joined: Wed Sep 19, 2018 6:15 pm

Elämä rinnakkaisyhteisöissä

Post by Soror O »

Tämä lanka käsittelee elämää eko- ja yhteisökylissä, kommuuneissa ja erilaisissa yhteenliittymissä.

Alkuun hieman käsitteen määrittelyä:
Rinnakkaisyhteisöksi tässä mielletään ne yhteisöt, joiden elämäntapa eroaa yhteiskunnan ns. yleisestä elämäntavasta. Yhteiskunnan "yleiseksi elämäntavaksi" määriteltäköön tässä elämäntapa, jossa ihminen elää osana yhteiskunnan materiaalista (sähköverkko, vesihuolto) ja sosiaalista (koululaitos, työelämä) infrastruktuuria. Yhteiskunnan yleiseen elämäntapaan tässä liitettäköön myös kulutuskeskeinen ja materiaalinen maailmanhahmotus sekä tietynlainen vieraannuttaminen (luonnosta, elämän ja kuoleman sykleistä, itsestämme, toisistamme).

Olen tullut itse ajattelussani siihen pisteeseen, missä kaikki edistyksellisenä ja nykyaikaisena markkinoitu on alkanut tuntua itsestäni takaperoiselta ja tympeältä. Entistä yksityiskohtaisemmin säädelty yhteiskuntainfra tuntuu tukahduttavalta ja vieraalta. Vaikuttaa siltä, että tietynlainen kuolettavan hygieenisyyden vaade on alettu ulottaa ajatteluun ja julkiseen sanaan. Kaipaan yhteisöön, joka ei tuntuisi niin vieraalta. Toisaalta minkään uuden rakentaminen ei saisi tapahtua vain koetun aversion tähden, reaktiivisesti. Muuten ihminen voi unelmayhteisöstään muuten löytää sen, mitä lähti pakenemaan.

Itse voisin kuvata tätä kokemustani niin, että vesiklosetti on alkanut tuntua itsestäni oudolta konseptilta. Uloste ja ulosteen sekainen vesi johdetaan vesijohtoa pitkin vedenpuhdistamoon, jossa seuraa kemiallinen puhdistus. Jos uloste saisi maatua kuivakäymälässä oman aikansa, tulisi siitä luonnollisen prosessin kautta ruskeaa kultaa - hedelmällistä maata, jossa voisi kasvattaa jotain. Tämä uloste-esimerkki on vain yksi monista, mutta hyvin kuvaava. Aikanaan vesijohtoverkon kehittäminen kaupunkiin paransi ihmisten elämänlaatua merkittävästi ja vähensi sairastavuutta ja kuolleisuutta (mm. koleraan) - kuitenkin näen, että se mikä oli edistystä 1800-luvulla, ei väistämättä ole sitä enää 2020-luvulla. Lisäksi olen alkanut pitää kummallisena ajatusta siitä, että liikuttaisin itseäni "huvin vuoksi", esimerkiksi erikseen järjestetyillä ryhmäliikuntatunneilla. Sen sijaan ajatus siitä, että fyysinen rasitus olisi luonnollinen osa elämääni erilaisten välittömään elämänpiiriin kuuluvien töiden ja askareiden muodossa, tuntuu oikealta.

Lisäksi olen alkanut kaipaamaan uudella tasolla minimalismia ja asketismia. Asketismin ytimessä ei mielestäni tarvitse olla fyysisten aistinautintojen merkityksen kieltäminen, vaan niiden kondensoiminen (tiivistäminen). Jokainen nälkää kokenut todella tietää, kuinka jumalalliselta pelkkä ruisleipä voi maistua. Jokainen ilman kosketusta ollut tietää, kuinka sähköiseltä toisen ihmisen kosketus voi tuntua. Kaipaan elämänmuotoa, joka rohkaisee rakentavaan, vapaasti virtaavaan minimalismiin ja jossa se ei näyttäydy jonkinlaisena poikkeamana.

Olen saanut jo lähipiiristä kuulla kettuilua siitä, että haluan muuttaa takaisin 1800-luvulle. Itselläni on jostain syystä ollut hankala suhde (ylenmääräiseen) elektroniikkaan, näyttöihin ja piippaaviin ääniin, ja jotenkin näen itseni iloisena off-grid -eläjänä, kynttilänvalossa tunnelmoiden. Joskin itsessäni asuu myös nautinnonhaluinen, kylmänarka ja välillä helposti nujertuva haareminainen. Ben and Jerry'sia en ole enää pitkään aikaan syönyt -koska suosikkimakuni poistui valikoimasta.

Itselläni on ollut pitkään vahva "ulkoryhmäläisen" mentaliteetti - itselleni on hankalaa mieltää itseni osaksi yhteisöä. Tuntuu, että juuri osin tästä syystä tämä yhteisöasuminen vetää minua puoleensa. En tahtoisi kuitenkaan elää kommuunissa vaan erillistalojen yhteisössä. Toinen merkittävä vetotekijä yhteisöasumisessa ovat lapseni: tahdon asua luonnon keskellä, mutta kuitenkin niin, että lapsilla olisi seuraa vertaisista yhtä mutkattomasti kuin täällä nukkumalähiössä.

Näen myös, että parhaimmillaan yhteisöissä voidaan virittää elävä usko, elää todeksi henkisiä ihanteita. Visioin, että yhteisöissä voidaan synnyttää uudelleen kadoksissa ollut kulttuurimme aineeton ulottuvuus. Henkilökohtaisesti koen tämän liittyvän Maa-yhteyden palautumiseen: löydämme uudelleen paikkamme osana luonnon loputtomia syklejä: näemme, että kuolemalla ja syntymällä on paikkansa kaikkialla - ja meissä itsessämme.

Jotta tämä aihe ei eksyisi liikaa politiikkaan, pyritään pitämään keskustelun fokus oman henkilökohtaisten vaikutelmien ja kokemusten jakamisessa. Tässä langassa voi pohtia sitä, mitkä tekijät rinnakkaisyhteisöissä vetävät puoleensa ja minkälaiset työntävät pois.

Muutamia yhteisöjä:

Teosofinen Väinölän yhteisö
https://yle.fi/uutiset/3-10527349

Livonsaaren yhteisökylä Naantalissa
https://yle.fi/uutiset/3-9987831
If you want to reborn, let yourself die.
Kavi
Posts: 473
Joined: Mon May 09, 2016 4:52 pm

Re: Elämä rinnakkaisyhteisöissä

Post by Kavi »

Soror O wrote: Thu Mar 24, 2022 3:25 pm Tämä lanka käsittelee elämää eko- ja yhteisökylissä, kommuuneissa ja erilaisissa yhteenliittymissä.
Hyvä aihe!
Soror O wrote: Thu Mar 24, 2022 3:25 pm
Olen tullut itse ajattelussani siihen pisteeseen, missä kaikki edistyksellisenä ja nykyaikaisena markkinoitu on alkanut tuntua itsestäni takaperoiselta ja tympeältä. Entistä yksityiskohtaisemmin säädelty yhteiskuntainfra tuntuu tukahduttavalta ja vieraalta. Vaikuttaa siltä, että tietynlainen kuolettavan hygieenisyyden vaade on alettu ulottaa ajatteluun ja julkiseen sanaan. Kaipaan yhteisöön, joka ei tuntuisi niin vieraalta. Toisaalta minkään uuden rakentaminen ei saisi tapahtua vain koetun aversion tähden, reaktiivisesti. Muuten ihminen voi unelmayhteisöstään muuten löytää sen, mitä lähti pakenemaan.

Itse voisin kuvata tätä kokemustani niin, että vesiklosetti on alkanut tuntua itsestäni oudolta konseptilta. Uloste ja ulosteen sekainen vesi johdetaan vesijohtoa pitkin vedenpuhdistamoon, jossa seuraa kemiallinen puhdistus. Jos uloste saisi maatua kuivakäymälässä oman aikansa, tulisi siitä luonnollisen prosessin kautta ruskeaa kultaa - hedelmällistä maata, jossa voisi kasvattaa jotain. Tämä uloste-esimerkki on vain yksi monista, mutta hyvin kuvaava. Aikanaan vesijohtoverkon kehittäminen kaupunkiin paransi ihmisten elämänlaatua merkittävästi ja vähensi sairastavuutta ja kuolleisuutta (mm. koleraan) - kuitenkin näen, että se mikä oli edistystä 1800-luvulla, ei väistämättä ole sitä enää 2020-luvulla. Lisäksi olen alkanut pitää kummallisena ajatusta siitä, että liikuttaisin itseäni "huvin vuoksi", esimerkiksi erikseen järjestetyillä ryhmäliikuntatunneilla. Sen sijaan ajatus siitä, että fyysinen rasitus olisi luonnollinen osa elämääni erilaisten välittömään elämänpiiriin kuuluvien töiden ja askareiden muodossa, tuntuu oikealta.

Lisäksi olen alkanut kaipaamaan uudella tasolla minimalismia ja asketismia. Asketismin ytimessä ei mielestäni tarvitse olla fyysisten aistinautintojen merkityksen kieltäminen, vaan niiden kondensoiminen (tiivistäminen). Jokainen nälkää kokenut todella tietää, kuinka jumalalliselta pelkkä ruisleipä voi maistua. Jokainen ilman kosketusta ollut tietää, kuinka sähköiseltä toisen ihmisen kosketus voi tuntua. Kaipaan elämänmuotoa, joka rohkaisee rakentavaan, vapaasti virtaavaan minimalismiin ja jossa se ei näyttäydy jonkinlaisena poikkeamana.

Olen saanut jo lähipiiristä kuulla kettuilua siitä, että haluan muuttaa takaisin 1800-luvulle. Itselläni on jostain syystä ollut hankala suhde (ylenmääräiseen) elektroniikkaan, näyttöihin ja piippaaviin ääniin, ja jotenkin näen itseni iloisena off-grid -eläjänä, kynttilänvalossa tunnelmoiden. Joskin itsessäni asuu myös nautinnonhaluinen, kylmänarka ja välillä helposti nujertuva haareminainen. Ben and Jerry'sia en ole enää pitkään aikaan syönyt -koska suosikkimakuni poistui valikoimasta.
Oma vastaus ei sinänsä liity edes langan ydinteemaan, mikä olisi siis yhteisöt, jotka luovat ja synnyttävät jotakin erilaista ja uutta tapaa elää.

Teknologiasta ja edistysajattelusta varmaan löytää parempiakin kirjoittajia kuin minä. Oma näkemys on, ettei sen pitäisi olla mikään itseisarvo, mutta sellaiseksi on tapana nopeasti muuttua.
Samaistun paljon sokerin turruttavaan tunteeseen ja digistressiin, kun pläräilee kännykkää ja pitää taukoa vain siirtyäkseen isomman päätteen äärelle. Parhaita hetkiä itselläni on ollut, kun puhelin on ollut rikki.
Tuntuu kuin yöllä lepäisi paremmin.
Tietynlainen aistienärsykkeiden hiljentäminen ja minimalismi voisi sopia itsellenikin.

Ulosteesta ja vesiklosetista löytyy hauska Zizekin psykoanalyyttinen läppä, missä ongelmat jäävät kyllä kellumaan hetkeksi, mutta ne saa pois mielestä kun painaa nappia.
Ekokatastrofiin ja jonkinlaisen alkemistisen mädättämisen yhteydessä varmaan tässäkin mennään kuin yllä mainitussa kuivakäymälä/kompostissa.
Itsehän pidän kyykkyvessoista kaikkein eniten, mutta eipä jatketa siitä sen enempää.

Pidän tämän omalta osaltani nyt tässä, vaikka haluaisin palata rinnakkaisyhteisöihin vielä, mutta ehkä sellaisen teen myöhemmin ajan kanssa.
User avatar
Smaragd
Posts: 1120
Joined: Thu Jan 09, 2014 4:27 am

Re: Elämä rinnakkaisyhteisöissä

Post by Smaragd »

Idea kylästä on lähellä sydäntäni sillä olen kasvanut suhteellisen tiiviissä ja pienessä kyläyhteisössä, jolla oli yhteiset pääsiäiskokot (Suomessahan on hieman alueellista vaihtelua sen suhteen poltetaanko pääsiäis- vaiko juhannuskokkoa) ja muuta vuodenkierron mukana menevää yhteistoimintaa, jotka osittain ulottui pakanallisiin juuriin ja perinteisiin asti. Lisäksi sukujuureni ulottuu kylään vähintään niin kauas kuin kirkonkirjojen historia yltää. Tällaista suhdetta kylään ei voi keinotekoisesti rakentaa ja se on osasyy miksi en koe suurta vetoa löytää korvaavaa yhteyttä jostain toisesta kylästä lähempää asioita, jotka taas ovat individualistisen (suku- ja kulttuuriyhteyksieni ylittävän) dharman ja tarpeiden kannalta erityisen tähdellisiä ja prioriteettina korkeammalla niitä (siunattujakin) olosuhteita joihin tässä inkarnaatiossa olen syntynyt. Tuo kylä on minulla kenties useammin unissa kuin omat vanhempani, ja siten se on onnistunut vastaamaan jotain hyvin syvää arkkityyppistä ideaa sielussani.

Pidän siitä kuinka kylien harvempi asutus luo kohdentuneempia ja selkeämpiä merkityksiä tiettyihin kylän osiin ja taloihin. Talot eivät ole vain kerros- tai rivitalojen harmaata massaa, vaan yhdessä talossa on hyvin selkeä yhden talouden virittämä tunnelma ja merkitys. Jos vertaisin tätä maalaustaiteeseen niin kylässä näen värisävyjen sijoittuvan selkeämmin vierekkäin sävyjen kirjon sekoittumatta yhdeksi massaksi, luoden tietyllä tapaa jämäkämpää ja erottelevaa ilmaisua, kuin loputtomalla värien sekoittamisella aiheutuvaa pehmeyttä joka menee kliinisen tuntuiseksi. Kaipaan kuvataiteessa yleensä ensimmäisen tyyppistä ekspressiivisyyttä, kuin ilman hyvää syytä luotuja loputtomia pehmeitä pintoja. Symbolistisestikin on joskus parempi että esim. maalatussa tulessa näkyy jonkin verran punaista sen sijaan että kaikki punainen olisi häivytetty oranssiksi. Kylässä voisi siis sanoa alueellisten yksityiskohtien, tiettyjen asukkaiden vaikutuksen asumustensa ympäristöön näkyvän selkeämmin kuin kaupungissa.


Kun sitten tullaan rinnakkaisyhteisön ideaan niin en näe henkiläkohtaisesti löytäväni sellaisista ihan sitä mitä itse hakisin kylältä. Tietysti riippuu millaiselle pohjalle rinnakkaisyhteisö on rakennettu: onko siinä ajatuksena jonkinlainen ympäristöajattelu, maallinen kulttuuri, vai saattaisiko se mennä jopa luostarin suuntaan tarkkoine uskonnollisine rakenteineen.

Se mikä lapsuudenkylässäni oli erittäin olennaista oli sen tietynlainen kokonaisvaltaisuus, mikä tuntuu rinnakkaisyhteisöissä uupuvan, eli kylän rajat ovat mitkä ne ovat eikä yksittäisiä taloja voinut siirtää kylän ulkopuolelle. Silloin sinne kylän sieluun mahtui pelottavia juoppojen taloja, taloja joissa asui muusta yhteisöstä erillään pysytteleviä epäsosiaalisempia ihmisiä, joviaaleja lähes kylän sielun keskusta ilmentäviä taloja ja niiden asukkaita yms. Luostarit, ekokylät pääsykriteereineen yms. rajaavat jonkin osan näistä genius locinsa tai "kyläsielunsa" ulkopuolelle niin hyvässä kuin pahassakin. Tästä syystä on elintärkeää että tällaiset yhteisöt pitävät suhteensa ulkopuolelleen selkeänä ja vastavuoroisena. Esim. luostarit ovat usein menneisyydessä olleet elimillinen osa läheisiä kaupunkeja, jonka asukkaat ovat saattaneet saada sitä uskonnollista hedelmää osakseen messuissa yms., jota luostareissa on antaumuksella kasvatettu. Samasta syystä okkulttisten veljeskuntien tulisi olla jatkuvassa antavassa ja ymmärtävässä suhteessa ulkopuoliseen maailmaan.
Mikäli näitä elinehtoja ei kyetä noudattamaan niin rajatut yhteisöt, tai ainakin niiden koherenssi, välttämättäkin hajoaa tai mätänee sisältäpäin.

Painottaisin sitä tärkeyttä mille pohjalle yhteisö on perustettu. Etenkin jos se on rajattu yhteisö niin sen kehityssuunta (ja siinä asuvien ihmisten painotuksiin iskostuva kehityssuunta) määrittyy hyvin vahvasti sen pohjaideoiden kautta. Koska lapsuudenkyläni kokonaishenki on yhteiskunnallinen, ja koska se silloin on alisteinen valtakulttuurin mullistuksille siihen pisteeseen asti että kylän yhteishengen on pitkälti annettu tuhoutua, niin perustuksien antama painotus rajaa ankarasti sitä mihin suuntaan siellä yhtenäiskulttuuri voi kasvaa. Kulttuuri ei ole lapsuudenkylälläni kovinkaan ylevää, regressio on niin ilmeistä että paluumuutto tuntuisi niin raskaalta taakalta että se varmaankin musertaisi kaiken toivon.

Tuosta taakasta taas tuleen mieleen kuinka maltillisuuden hyve kuuluu ytimellisesti sellaiseen panteistiseen feminiinisen jumalaspektin painotukseen. Silloin uskonnollisuus on kenties ennemmin tukemassa maallista puurtamista, kuin että maallisen puurtamisen valikoituminen olisi uskonnollisille asioille täysin alisteisia.

Asiasta riittäisi vielä paljon kirjoitettavaa mm. miten nämä henkilökohtaiset näkökulmat kylään, juuriin ja yhteisöihin ovat pitäneet itselleni esim. neopakanallisia liikkeitä ja vastaavia varsin vieraannuttavina ilmiöinä kun sinne on katsonut tarkemmin, ja miten se liittyy rinnakkaisyhteisöjen rajaamisen ongelmiin yms., mutta tämä riittäköön tältä kertaa.
"Would to God that all the Lord's people were Prophets”, Numbers 11:29 as echoed by William Blake
User avatar
Soror O
Posts: 416
Joined: Wed Sep 19, 2018 6:15 pm

Re: Elämä rinnakkaisyhteisöissä

Post by Soror O »

Kiitos erinomaisen mielenkiintoisista vastauksista fratres Kavi ja Smaragd
Kavi wrote: Fri Mar 25, 2022 1:13 am Ulosteesta ja vesiklosetista löytyy hauska Zizekin psykoanalyyttinen läppä, missä ongelmat jäävät kyllä kellumaan hetkeksi, mutta ne saa pois mielestä kun painaa nappia.
Ekokatastrofiin ja jonkinlaisen alkemistisen mädättämisen yhteydessä varmaan tässäkin mennään kuin yllä mainitussa kuivakäymälä/kompostissa.
Itsehän pidän kyykkyvessoista kaikkein eniten, mutta eipä jatketa siitä sen enempää.
Pidän tämän omalta osaltani nyt tässä, vaikka haluaisin palata rinnakkaisyhteisöihin vielä, mutta ehkä sellaisen teen myöhemmin ajan kanssa.
Mielestäni mystikon maailmanhahmotuksen ytimessä on ehkä kyky tai uteliaisuus hahmottaa mikä tahansa asia uudelleen - ilman ennakko-oletusta. Uloste voi yhtä hyvin olla jotain pyhää, tietoa. Mädättäminen, juuri niin. Ei lainkaan epäolennaista - vaan kenties päinvastoin. Ja tämänkin olemme unohtaneet, tässä kliinisyydessä, jossa harvoin kohtaamme jätettä, kuollutta ja kompostoituvaa. Joskus kun haistan jonkun todella inhottavan (orgaanisen) hajun, tekee mieleni haistaa sitä lisää, vaikka/koska minua inhottaa.
Smaragd wrote: Sun Mar 27, 2022 3:37 pm Tuo kylä on minulla kenties useammin unissa kuin omat vanhempani, ja siten se on onnistunut vastaamaan jotain hyvin syvää arkkityyppistä ideaa sielussani.

Ehkä jollain tasolla tavoitan tätä kokemustasi paremmin kuin aikaisemmin, nyt kun olen itse alkanut pakonomaisesti(?) kaivata jotain samaa. Kylä on samalla kuin mentaalinen kartta, jossa kaikella on paikkansa. Ihmiset asettuvat osaksi maisemaa, kukin omalla, nimenomaisella tavallaan. Samalla he asettuvat suhteessa toisiinsa, hieman samoin kuin planeetat asettuvat suhteessa toisiinsa.
Smaragd wrote: Sun Mar 27, 2022 3:37 pm Kun sitten tullaan rinnakkaisyhteisön ideaan niin en näe henkiläkohtaisesti löytäväni sellaisista ihan sitä mitä itse hakisin kylältä. Tietysti riippuu millaiselle pohjalle rinnakkaisyhteisö on rakennettu: onko siinä ajatuksena jonkinlainen ympäristöajattelu, maallinen kulttuuri, vai saattaisiko se mennä jopa luostarin suuntaan tarkkoine uskonnollisine rakenteineen.
Vietin viikonlopun eräässä yhteisökylässä. Olin (positiivisesti?) yllättynyt tietystä moniäänisyydestä ja ristiriitaisuudesta, jota kylä ilmaisi. Mitään yhtenäisyyttä ei ollut - ja juuri siinä oli yhteys. Saunan pukuhuoneessa pystyi olemaan pitkiä aikoja hiljaa tuntemattoman seurassa. Ei ollut tarve rakentaa yhteyttä turhin sanoin.
Smaragd wrote: Sun Mar 27, 2022 3:37 pm Tästä syystä on elintärkeää että tällaiset yhteisöt pitävät suhteensa ulkopuolelleen selkeänä ja vastavuoroisena. Esim. luostarit ovat usein menneisyydessä olleet elimillinen osa läheisiä kaupunkeja, jonka asukkaat ovat saattaneet saada sitä uskonnollista hedelmää osakseen messuissa yms., jota luostareissa on antaumuksella kasvatettu. Samasta syystä okkulttisten veljeskuntien tulisi olla jatkuvassa antavassa ja ymmärtävässä suhteessa ulkopuoliseen maailmaan.
Mikäli näitä elinehtoja ei kyetä noudattamaan niin rajatut yhteisöt, tai ainakin niiden koherenssi, välttämättäkin hajoaa tai mätänee sisältäpäin.
Eräissä yhteisöoppimateriaaleissa on viitattu yhteisöön soluna. Solun rajasta, solukalvosta, todetaan wikipediassa näin: "Solukalvo on taipuisa mutta tiivis rakenne. Joustavat kalvolipidit ovat kiinnittyneet toisiinsa heikoilla sidoksilla, mikä mahdollistaa niiden liikkumisen toistensa lomitse. Solukalvon liikkuvuus on kasvirasvan luokkaa, sillä se sisältää runsaasti tyydyttymättömiä rasvahappoja. Se voi myös muodostaa poimuja ja rakkuloita, joita voi myös kuroutua irti kalvosta.[1] Solukalvo koostuu kahdesta vastakkaisesta fosfolipidikerroksesta, joiden toinen pää hakeutuu vedestä poispäin ja toinen pää kohti vettä." https://fi.wikipedia.org/wiki/Solukalvo
Smaragd wrote: Sun Mar 27, 2022 3:37 pm
Painottaisin sitä tärkeyttä mille pohjalle yhteisö on perustettu. Etenkin jos se on rajattu yhteisö niin sen kehityssuunta (ja siinä asuvien ihmisten painotuksiin iskostuva kehityssuunta) määrittyy hyvin vahvasti sen pohjaideoiden kautta. Koska lapsuudenkyläni kokonaishenki on yhteiskunnallinen, ja koska se silloin on alisteinen valtakulttuurin mullistuksille siihen pisteeseen asti että kylän yhteishengen on pitkälti annettu tuhoutua, niin perustuksien antama painotus rajaa ankarasti sitä mihin suuntaan siellä yhtenäiskulttuuri voi kasvaa. Kulttuuri ei ole lapsuudenkylälläni kovinkaan ylevää, regressio on niin ilmeistä että paluumuutto tuntuisi niin raskaalta taakalta että se varmaankin musertaisi kaiken toivon.

Yhteisön perustamisen intentio on olennainen. Vanhat kyläyhteisöt muodostuivat tietyllä tapaa orgaanisesti, "maisema" edellä. Maisema valitsi asujansa. Nykyajan yhteisö voi muodostua vaikka niin, että ystävät löytävät saman idean äärelle, ja sitten etsivät maiseman, jossa elää todeksi tuota ideaa.

Itselleni oli omalla tavallaan mielekäs yllätys se, kuinka saatoin kokea kultturishokkia yhtenäiskulttuurin sisällä. Ymmärsin oman keskiluokkaisuuteni vasta uppouduttani toisenlaiseen maailmanhahmotukseen yhteisökylässä vierailulla ollessani. Jos tässä ns. valtakulttuurissa tahdon saada asian x aikaiseksi, lähtöoletus on, että jos en ole opiskellut siihen ammattia itse, maksan jollekin rahassa siitä, että hän suorittaa minulle asian x (josta tietysti verottaja ottaa osansa. Yhteisökylän kulttuuri toimii eri tavoin, koska ihmisillä on elämäntavastansa johtuen rajallisesti tarvetta rahalle (tai siltä se vaikutti). Vaihdanta tapahtui noudattaen jotain salaista kaavaa, joka oli minulle, vierailijalle, tuntematon. Tavallaan rahan kylmä anonyymiys on kiehtonut minua, koska se on mahdollistanut tietyn riippumattomuuden, kohtaamattomuuden. Toisaalta se on hämmentänyt ja tuntunut intuitiivisesti vieraalta. Vaihdon välineenä se on ehkäissyt vaihdon: ihmiset ovat voineet alkaa vaihtaa asioita, ilman, että heillä on mitään yhteistä. (Lopulta mei kaikki olemme yhtä, mutta ymmärtänette kontekstin tässä).
If you want to reborn, let yourself die.
Locked