Tätä elävän inspiraation läsnäoloa ja poissaoloa pohdin melko lailla päivittäin, ja se nivoutuu tiukasti omiin perushaasteisiini.
Nefastos kirjoittikin yllä jo aika tyhjentävästi konsistenssin tärkeydestä, ja sellaiseen näkemykseen olen itsekin päätynyt että jos jokin toimemme ansaitsee todella
työn nimen, se on vasta silloin kun teemme sitä säännöllisesti, tunnelmista ja ulkoisten puitteiden muutoksista riippumatta. Minulla esim. on taipumusta lannistumiseen ja masentuneisuuteen jotakin myyttistä ”perustilaa” horjuttavien vastoinkäymisten kohdalla, ja ehkäpä ensimmäinen askel olisikin tunnistaa ja tunnustaa että mitään ”perustilaa” (jossa tarpeeksi tietynlaisia asioita on omasta mielestä tarpeeksi kivasti) ei ole olemassakaan, tai että ainakaan tällaiset tilat eivät ole mitään pysyvää tai jotain minkä lähtökohtaisesti ”ansaitsisimme”. Tämä lienee hiukan eri asia kuin tämän keskustelun varsinainen aihe, mutta yhteys tuntuu aika selvältä.
Tähän liittyen, tuntuu että varsin iso osa omaa okkulttista polkuani onkin ollut työn aloittamista uudelleen kerta toisensa jälkeen, aina vain. Jossain vaiheessa itsensä saaminen takaisin käyntiin on alkanut sujua helpommin ja nopeammin, ja muotoiltakoon tämä nyt vaikka niin että sisäisen mestarin yhteyteen pääseminen uudelleen ei vaadi nykyisin niin valtavaa katumusharjoitteiden läpikäyntiä ja ihme toikkarointia kuin joskus aiemmin; jotain kehitystä siis hiljalleen tapahtuu, vaikkei usein siltä tuntuisikaan. Tällaisen "sisäisen mestarin välittömässä yhteydessä olemisen" miellän vahvasti juuri ”hereilläolemiseksi”, koska se vastaa tuota kokemusta aika hyvin, ja se on minusta kuvaava sana.
Insanus wrote: ↑Fri Jan 14, 2022 1:41 pmSilti minua hämmentää se miten sitten joskus tahtoo ja joskus ei vaikka halu olisi olemassa jatkuvasti, tai mikä muuttuja on siinä mikä aktivoi halun dynaamisuuden ja saa sen ulos kuorestaan.
Tämä nimenomaan on pohdinnassa minullakin jatkuvasti. Joskus tuntuu että asiat kuin itsestään asettuvat uomiinsa ja prioriteetit ja hommat luontevaan järjestykseen, ja elämä on merkityksekästä. Jossain kristityissä kirjoisssa olen törmännyt ”armoon” ja ”armon kätkeytymiseen”, joilla viitataan nähdäkseni juuri tähän, ja ajatuksena on että armo tässä merkityksessä on kuin ihmisnäkökulmasta tavallaan mielivaltaisesti kohdalle siunaantuvia Jumalan ja merkityksen välittömän läsnäolon tunnelmia, joiden muisto kenties voi inspiroida harmaan arjen kausina (toki ilman mitään ponnistusta näitä armopaloja tuskin kristitynkään mielestä tulisi). Ja harmaata arkea on yleensä aika paljon enemmän. Samaten muistan lukeneeni Ristin Johanneksen ”Pimeästä yöstä”, että esim. juuri rukoukseen pitäisi asennoitua niin että sitä tehdään ”kuin velvollisuudesta”, sai siitä sitten jotain hengellistä mielihyvää tai ei; tavallaan täysin neutraalisti ja jopa puhtaan formaalisti. Kun itselläni on ollut kausia että on ollut hyvin vaikea tehdä muodollista rukousta, on tuntunut tärkeältä tehdä edes vaikka vain pienenpieni aamurukouksen ele tms., ikään kuin merkkinä itselle että ”työ ei koskaan
täysin katkea”.
Tästä päästään toiseen perushaasteeseen, joka liittyy mielentiloihin. Voimakkaamman zen-innostukseni ajoilta on mieleeni jäänyt sellainen perusperiaate että pyrkijän ei pitäisi yrittää saavuttaa
mitään tiettyä mielentilaa. Ei siis myöskään esim. ”merkityksen kokemusta”. Kuten okkultismista kiinnostuneen ei useinkaan kannata ensisijaisesti jahdata näkyjä tai jotain merkillisiä ilmiöitä. Tämä on minusta viisas lähtökohta edelleen. Silti kiistatta joskus sitä vain "on hereillä" ja joskus ei. Eli miten pyrkiä oikeaan vireeseen ja näkemykseen, kuitenkin niin ettei haikaile minkään tietyn mielentilan perään? Ja miten pakottaa ja olla pakottamatta samaan aikaan; pakottamattomuuskin kuitenkin on Azazelin Tähden hyveitä. Varmastikin se mikä tuntuu jossain tilanteessa pakottamiselta alemman itsen näkökulmasta, onkin paljon luontevampaa ja vähemmän kitkaista jonkun korkeamman olemuksemme lähtökohdista, mutta asia on hyvin vaikea nähdä ja kokea näin silloin, kun alemman minän todellisuus tuntuu olevan koko lailla kaikki mitä on. Silti
jokin saa meidät ponnistamaan,
jokin saa meidät ”pakottamaan itsemme alttarin ääreen”,
jokin kertoo meille että tämä ponnistus kannattaa tehdä. Tämä yhdistyy mielessäni vahvasti juurikin johdatukseen, vaikkei toki välttämättä mihinkään itsemme ulkopuoliseen tai edes johonkin mustavalkoisen ”hyvänsuopaan” voimaan.
Ehkä taas itsestäänselvyyksien toistelua, mutta minut saa joskus liikkeelle tai hereille myös ihan sen perusasian muistaminen, että joka ikisessä hetkessä on tuo mestariin kurottamisen mahdollisuus, ja että mestari (tai Jumala tai Saatana) on todella aina vain sen pienen kurotuksen päässä. Ja että pahimmassakin masennuksen tai ahdistuksen kuopassa on mahdollisuus pyrkiä laajempaan näkemykseen, epäitsekkyyteen, syvempään tahdon ponnistukseen; ja tällainen ponnistus on epäonnistuessaankin parempi vaihtoehto kuin jättää se tekemättä. Jokainen hetki tarjoaa mahdollisuuden rukoukseen, sanan laajemmassa, ei-muodollisessa merkityksessä (jonka kanavana tietenkin muodollinen rukous voi toimia). Tulee myös mieleen Jeesuksen vertaus kymmenestä neitsyestä ja kehotus: ”Valvokaa siis, sillä ette tiedä päivää ettekä hetkeä.” (En ole ollut kovin kristillisesti orientoitunut tässä viime aikoina, vaikka hiljattaiset foorumikirjoitteluni ehkä sellaiseen viittaisikin, nämä vain sattui sopimaan niin hyvin ko. aiheeseen...)
Tästä voi saada kuvan että väittäisin että minulla on itselläni jotenkin homma hallussa ja voin jaella ohjeita muille; en toki sitä tarkoita vaan hakkaan päätäni seinään näiden juttujen kanssa ihan joka päivä. Enkä totisesti osaa kuvitella miten vaikeaa konsistenssin ylläpitäminen on vaikkapa todella vakavan masennuksen tai ahdistuksen kanssa; itse kuitenkin olen siinä mielessä päässyt toistaiseksi vähällä että elämäni on ollut ”ulkoisesti” aina varsin turvattua. Siinä on toisaalta uudenlaisia kompastuksen paikkoja ja ahdistumisen aiheita; kun eikö juuri minun, jolla on ollut niin paljon ns. onnea elämässä, pitäisi käyttää kaikki se potentiaali viisaasti, eikä haaskata aikaani johonkin turhuuksiin? Jotain aika leimallisesti ajallemme ja läntiselle kulttuurille ominaista haastetta ja tragediaa näen tässä.
Käytännön elämän kannalta tuota paljon toisteltua säännöllistä rukousta parempaa vastausta tähän kaikkeen en ole vielä keksinyt.