Kärsimys, maailman suuri ongelma

Älylliset pohdiskelut metafyysisistä ja abstrakteista aiheista.
User avatar
Nefastos
Posts: 3029
Joined: Mon May 24, 2010 10:05 am
Location: Helsinki

Kärsimys, maailman suuri ongelma

Post by Nefastos »

Lainaan kokonaisuudessaan sisar O:n tärkeän puheenvuoron toisesta keskustelusta:
Soror O wrote: Tue Sep 07, 2021 3:35 pmItse samastuin myös Discordameliorin henkeen ja koen sen olevan elimellinen osa Fosforosta ja omaa satanismiani. Omalla tavallani vihaan Jumalaa ja olevaista. Kuitenkin näen tämän vastustuksen olevan vain hyvin rajallinen osavastaus olemassaolon kysymykseen. Jollain tasolla näen tämän vastustuksen, ongelmakeskeisyyden, juuri koomisimpana piirteenä omassa maailmanhahmotuksessani. Se ei kuitenkaan tee tästä vastustuksesta/kärsimyksestä vähemmän totta - päin vastoin. Samaan aikaan kuitenkin koen, että olen totuudellinen silloin kun kykenen sanomaan kaikelle ja Jumalalle 'kyllä'. Tämä ei tarkoita moraalisesta agenttiudesta luopumista, laiskaa tyytymistä tai puolimatkaan uupumista. Pikemmin koen, että varaukseton hyväksyntä luo vasta momentumin kiihdytetylle liikkeelle ja transformaatiolle toivottuun suuntaan.

Hyvä, että tämä tuli tässä nyt esiin, koska tämä on miltein ainoa piirre, jota olen ajattelussasi ihmetellyt. Että miksi, ja miten, näet ongelman olevan olemassa? Mikä tuo ongelma pohjimmiltaan on, sinun filosofiassasi?

Kaipaus lakkaamiseen on välillä hyvin voimakasta itselläni - nykyään tosin harvemmin. Mutta jollain tasolla suhtaudun kaikkeen ikäänkuin kosmisen narrin asenteella - olen ok. sen kanssa, vaikka elämä/kärsimys jatkuisi ikuisesti, olen ok. sen kanssa, ettei se jatku. Olen ok., jokatapauksessa, aina, ikuisesti. En pysty ottamaan juuri enää mitään pohjimmiltaan kovin vakavasti (ajattelun tasolla, arkielämässä suhtaudun tiettyihin asioihin vakavasti tai vaativasti). Totta kai välillä nousee kysymyksiä kuten: "Olenko käsittänyt jotain hirvittävällä ja kohtalokkaalla tavalla väärin, kun kaikki onkin lopulta helppoa ja hyvin?" Tässä kohtaa on ehkä hyvä panna merkille se, että tämä muutos on radikaali siihen tapaan, jolla aikaisemmin koin elämän. Koin elämän jonkinlaiseksi maanpäälliseksi helvetiksi elämäni ensimmäiset vuosikymmenet, ja nyt tuo on enää kuin pahaa unta, josta heräsin (enkä osaa määrittää tarkkaa aikaa, milloin). Muistan kyllä yhä kuinka polttavia tuon helvetin liekit olivat ja kuinka todelliselta kipu tuntui. Mutta en enää kykene pitämään helvettiä todellisena. Inhimillinen vastustus ja kipu ei ole kadonnut mihinkään, mutta en vain kykene pitämään sitä tietyltä tasolta koettuna todellisena. Tiedän, että tulen murtumaan inhimillisen kärsimyksen ja surun edessä vielä monta kertaa, aivan kuten Jeesuskin murtui, mutta sitä kuka murtuu ei ole enää (tai ehkä häntä ei koskaan ollut). Saattaa olla, että olen vain tullut hulluksi. Tai olen hullu sillä vanhalla tavallani, mutta se saa uusia muotoja. Ehkä tajuan kuolemani hetkellä pelanneeni tämän pelin väärin, tai ehkä muistan (jälleen), ettei ole oikeaa eikä väärää tapaa pelata tätä. Se riippuu siitä, mitä on tavoitellut, ja jos ei tavoittele enää mitään (tiettyä), on yhtä onnellinen päätyy sitten ylös tai alas. Tätäkö on kadotus, kun ei enää kykene erottamaan suuntia? Vai tätäkö lunastus? Tähän ei kukaan voi vastata, ja siksikin näistä usein vaietaan.

Kadotus ja lunastus ovat äärimmäisen lähellä toisiaan, kuten kaikki todelliset vastakohdat. Ja kuitenkin ne ovat kosmoksen ääripäissä, koska ne erottaa toisistaan koko dharmisen matkan pituus ihmisen sisäistä oivallusta ja sen toimeenpanoa. Vihkimyksiähän ei oteta filosofialla, vaan elävällä elämällä. Se joko elää ja toteuttaa ylöspäistä rakkautta, jolle olennaisinta on kärsimyksen poistaminen ja (muiden/yhteisen) elämän merkityksellistäminen, tai ei.

Mikä ongelma minusta on, kysyt. Ongelma on maailman kärsimys. Tuo yhteinen, jaettu, sisäänhengitetty kärsimys on niin essentiaalinen asia, että se on kuin kaiken muun kokemisen sävynä. Juhlat voivat olla hyvät, mutta jos kuuluu että naapurissa hakataan jotakuta, silloin on aika kääntää volat alas eikä ylös, ja tehdä sen mitä voi asian auttamiseksi.

Ajatus siitä että kärsimys ehkei olekaan paha asia on niin olemassaolon perusohjelmointiin kajoava tekijä, että siten todella (ei vain nimellisesti) kokeva ihminen on jo lakannut olemasta elävä olento ja muuttunut demoniseksi. Buddhalainen valaistuminen liitetään usein kärsimyskokemuksen trivialisoitumiseen. Lähestymistapa on kuitenkin vinksahtanut ja jopa vaarallinen. Tosiasiassa buddhalainen järjestelmä tuntee kahdenlaisia valaistuneita: buddhat, jotka ovat vetäytyneet nirvânaan kaiken käsitteellisen olemassaolon tuolle puolen, ei-inkarnaatioon; ja bodhisattvat, jotka pitävät yllä ihmisyyttään auttaakseen muita pois kärsimyksestä. Nämä molemmat valaistuneisuuden ilmentymismuodot ovat kärsimyksen trivialisoimisen vastaesimerkkejä. Bodhisattvat ilmeisellä ja radikaalilla tavalla, buddhat disinkarnoitumisessaan ja opetuksen antamisessaan. Buddha joka ei pyrkisi kärsimyksen vähentämiseen olisi jonkinlainen kosmisen tason ameeba, ja liittyy uskoakseni pitkälti kulttuuriseen käännösvirheeseen, että asia on meillä usein koettu näin. On totta että buddhalaisen kirjallisuuden syvää filosofista debattia lukiessa asian ydin eli kärsimyksen poistaminen helposti hämärtyy, koska sen retoriikka yhdistää suostuttelevia ja mystisiä elementtejä. Kaiken kärsimyksen näennäisen trivialisoimisen taustalla on kuitenkin vankka pyrkimys kärsimyksen poistamiseen, ja väitän tosiaan, että milloin tuo peruselementti alkaa ihmisyydestä katoamaan, kyseessä on vaarallinen dissosiaation muoto.

Asiaa voidaan havainnollistaa esimerkiksi seuraavasti. Jokainen meistä voi ajatella jonkin kärsimyksen muodon, joka olisi meille aidosti triviaali. Mutta jos alamme käännellä kärsimyksen laitetta käsissämme, eli kysymme että no entäpä jos tapahtuisi x, y, tai z, niin jos ihminen on rehellinen, hän melko nopeasti myöntää että no tämähän olisi täysin kestämätöntä. En ota esimerkkejä, koska maailma on täynnä niin kuvottavaa, groteskia pahuutta, että esimerkeistä tulisi helposti todella ahdistavia. Ja kuitenkin nuo ahdistavan pahuuden esimerkit elävät kanssamme koko ajan. Tätä asiaa ei voi eikä saa trivialisoida.

Monet tahot (esimerkiksi vaikka tämän keskustelun alkukontekstin syväekologit) kokevat, että ongelman ydin on inhimillistä alkuperää. Tiettyyn pisteeseen asti, nimittäin käytännön tasolla, voin yhtyä tähän ajatukseen, ja elää sen mukaisesti. Tällöin on vain oltava tarkkana siinä, että vastustajaa ei kartoiteta liian etäälle itsestä tai johonkin tiettyyn ryhmään: jos ongelma on ihmisyydessä, niin se on kaikessa ihmisyydessä, ja se ilmenee siten helposti myös oman samaistumisryhmäni kautta, vaikka vähän eri asennossa kuin näkemissäni helpoissa vihollisissa. Mutta ontologisella, eksistentialistisella tasolla en koe, että ongelman ydin olisi ihmisessä: ongelman ydin on itse olemisessa ("Jumalassa"). Olemassaolo – Q.E.D. – rakentuu tavalla, joka mahdollistaa ja tekee väistämättömäksi kokonaisuutensa ikuisen kärsimyksen. Tämä on se oivallus, joka ajaa ihmisen hulluuteen.
Faust: "Lo contempla. / Ei muove in tortuosa spire / e s'avvicina lento alla nostra volta. / Oh! se non erro, / orme di foco imprime al suol!"
User avatar
Insanus
Posts: 835
Joined: Sat Aug 21, 2010 7:06 am
Location: Helsinki

Re: Kärsimys, maailman suuri ongelma

Post by Insanus »

Ajattelun tasolla minusta on mielekästä antaa periksi ajatukselle, että kaikki on kärsimystä muuttuvissa muodoissa ja antaa kärsimykselle jokin olemassaolevan status samassa mielessä kuin aineelle. Tämä sen takia että kaiken "kiroaminen" kärsimykseksi tekee siitä jotakin (olemassaololtaan, ei arvoltaan) positiivista, jotain ärsykkeen kaltaista mikä taas (minulle, henkilökohtaisesti) auttaa välttämään sen mahdottoman tilanteen jossa kaikki pitäisi poistaa, koska haaste ei ole siinä mitä vaan miten paljon ja miten lähellä. Silloin arkikielen sana "kärsimys" voidaan jättää sille tuntevan olennon sietokyvyn ylittävälle määrälle rasitusta ja saadaan myös tietty raja johon asti kärsimystä voidaan pitää mielekkäänä/hyödyllisenä/ainakin hyväksyttävissä olevana. Itselleni tämä ei ole triviaali verbaalinäppäryyden tekniikkaharjoite, vaan tapa siirtää huomio pois "kärsimyksen syyt on poistettava" :sta "kärsimisen muotoa on muunnettava" :n, joka pitää ainakin osan kynistä penaalissa kun ontologisen ja käytännöllisen riitaisuus kiristyy.

Se, mihin rajansa piirtää on jossain mielessä yksilön oma asia, mutta tavallaan juuri tämän rajan piirtämisessä yksilö myös muotoutuu: jos vaikka pitää kehittymättömän puolensa traumaattista kokemista triviaalina, toki sitoutuu pitämään tuon traumatiikan toiminnassa jne. jne. Toisaalta kaikkea ei voi tehdä kerralla ja liiallisuuden torjuminen on sekä ymmärrettävää että varmaankin välttämätöntä (tapahtuu refleksinomaisesti ennen kuin solmut on avattu mitä ei etukäteen voi tehdä). Tämä on toki fyysisen väkivallan yms.paniikkikäyttäytymisen taustalla usein myös eikä sinänsä "vain psykologista": olen ainakin kuullut riittävästi luovutuspuheita "ihmisluonnon tuollaisuudesta ja sellaisuudesta" oikeuttamaan yhtä ja toista periaatteella että on luonnollista olla sairas eikä sille mitään mahda. Alaspäinen romahdus..

Se, mitä voi sietää ja minkä voi (ja millä tavalla) hyväksyä on jonkinlaista myötätuntoharjoituksen mustempaa puolta joka on ehkä omalle satanismilleni ytimellistäkin hartautta. Kyse on siitä missä määrin inhimillisen kärsimyksen alkusyyn voi jäljittää itseensä ja olla vastuussa siitä - eikö se olekin Saatanan ilmentymistä yksilön tietoisuudessa?
Jumalan synnit ovat kourallinen hiekkaa ihmisen valtameressä
Kavi
Posts: 473
Joined: Mon May 09, 2016 4:52 pm

Re: Kärsimys, maailman suuri ongelma

Post by Kavi »

Sisar O:n tuntemukset on sellaisia että niistä voisi miltei pitää joskus ihan intensiivisen looshi-retriitin, jossa oikein ryvetään näiden kysymysten äärellä.
Itselläni ei ole muita vastauksia tarjota näihin, muuta kuin kivun ja myötätunnon yhdistämä melankolinen hymy ja nyökkäys.

Nefastoksen vihkimyksen käsitteestä en ole kartalla, mutta olen kokenut että runous, taiteet, kaikenlainen sellainen oleminen ja tekeminen jossa on tarkoitus yhdistää näitä asioita joita koemme, myös filosofia voivat muodostaa jonkinlaisia viitteitä.
Pauli Pylkkö kirjoittaa teoksessa Ajatus ja kädet, huonosti muistellen ja referoiden, että paskassa ja saastassa on elämän alkuvoimaisuus. Miksi sitä siis tulisi paeta, joka on kaikessaan myös Jumalaa?

Olen lukenut Discordameliorin aina enemmän ironisena houkutuksena jota jokaisen (satanistin tai teodikean ongelmaan syvästi suhtautuvan teistin) tulisi käsitellä ja puhdistaa.
Pahoittelen mikäli rinnastukseni on epäpätevä ja vaivaannuttava mutta mielestäni varsin kuvaava!
Tuo ironisuus on, kuin Saatana Getsemanessa Kristukselle elokuvassa Passion of the Christ.
Nefastos tuo esille tuossa kappaleessa maailman paskan ja turhuuden ja sorron ja vihan sitä paskuutta kohtaan, kuitenkin samalla oleva se josta puhutaan, siis maailmasta ja elämästä syntynyt.

Farid Al-Din Attar ja Omar Khaijam persialaisina runoilijoina ovat mestareita, kukin omalla tavallaan, tuomaan esiin tuon nigredon mädän ja kärsimyksen esille, joka sitten puhdistetaan aina vähän kerrallaan.
Siinä missä Khaijam käsittelee raamattua lukeneelle tutuksi tullutta "turhuuksien turhuutta", aina viimeiseen säkeeseen lisätään jokin vivikaatio-prosessiin suuntaava ilmaus.
Jos pääkallolle laskeutuukin korppi, niin kysyttänee missä onkaan ne parhaat pidot, ilmoitus saapumisesta ja tervetuliaiskutsut?
Vaikka elämän pyörä on täynnä turmellusta ja tuhoa, niin siitä kukoistaa siltikin myöhemmin elämää. Tarkoituksena omasta mielestäni ei ole vain tyytyä tuollaiseen "kiertokulkuun" elämänkieltäjänä vaan lopulta ymmärtää sen potentiaali.

Attarin runoissa taas leikitään sanoilla kuten "dard" - kipu ja "durd" - viinin pohjasakka jotka kirjoitetaan samalla tavalla. Lisäksi pyritään tuomaan esiin jonkinlainen binäärinen dikotomia pak - villa khak - tomu, hiekka jne
Fifty poems of Attar- teoksessa kuvaa, että se mitä tässä kontekstissa nimitettäisiin "esoteeriseksi" on jopa lähellä Derridan dekonstruktion käsitettä, vaikkakin ymmärtääkseni Derrida itse ei usko mihinkään gnosikseen, en näe miksei alkemistisesti vastakkaisillakin konsepteilla voisi luoda jonkinlaista suuntaa Työssä.

Ihan härskillä pokalla poimin heti ensimmäisen englannoksen tuosta teoksesta:

Since there is no one to be our companion in Love
the prayer-mat is for the pious; wine-dregs and vice for us

A place where people's souls turn and twist like polo balls
is not place for rogues; so what's that got to do with us?

If the wine-bringers of the spirit sit with the devout*
their wine is for ascetics*; lees and hangovers for us

Cure is for the purists* consternation for the broken
joyfulness for the do-gooders; while grief is our remembrance

O Pretender, you are not here to witness our wealth
As the Beloved extorted all that we owned within us

Words of experience came from the messenger of truth:
"Oh weary, as you make your way, shed your grief for us

Attar was absorbed in sorrow along this Path
because he is absolutely finished, his solace is with us

*zahed, ehkä raamatussakin tuttu "farisealainen" on helposti ymmärrettävä vastine?
Kuitenkin "purist" sanaa ei juuri tuossa säkeessä käytetä, vaan ehkä kääntäjä on ajatellut sen viittaavaan edelliseen säkeeseen jossa tuo on käännetty sanaksi devout? (kääntämisen vaikeuksia)

Tällä käytännönläheisellä tavalla yritin jollain tavalla luoda toivoa kaikille joita kärsimys mietityttää niin analogisesti kuten eräässä dokumentissa rastafari toteaa: "Herb is for the use of man" minä korvaan tuon yrtin tässä asiayhteydessä kärsimyksellä ja kivulla.
Kavi
Posts: 473
Joined: Mon May 09, 2016 4:52 pm

Re: Kärsimys, maailman suuri ongelma

Post by Kavi »

Nefastos wrote: Wed Sep 08, 2021 9:59 am
Ajatus siitä että kärsimys ehkei olekaan paha asia on niin olemassaolon perusohjelmointiin kajoava tekijä, että siten todella (ei vain nimellisesti) kokeva ihminen on jo lakannut olemasta elävä olento ja muuttunut demoniseksi. Buddhalainen valaistuminen liitetään usein kärsimyskokemuksen trivialisoitumiseen. Lähestymistapa on kuitenkin vinksahtanut ja jopa vaarallinen.
Se mikä tuosta ylemmästä viestistäni jäi tietysti uupumaan, on tämä.
Kyseessä ei siis ole siihen tyytyminen tai toteaminen että "itseasiassa mitä enemmän kärsimystä, sen parempi!"
Urukhain luomista en pyrkinyt korostamaan, vain sitä että sillä on jokin rooli mutta tarkoitus on aina pyrkiä parempaan, vaikka kärsimystä esiintyisikin uudessa olomuodossaan.
User avatar
Nefastos
Posts: 3029
Joined: Mon May 24, 2010 10:05 am
Location: Helsinki

Re: Kärsimys, maailman suuri ongelma

Post by Nefastos »

Kavi wrote: Wed Sep 08, 2021 4:27 pmPauli Pylkkö kirjoittaa teoksessa Ajatus ja kädet, huonosti muistellen ja referoiden, että paskassa ja saastassa on elämän alkuvoimaisuus. Miksi sitä siis tulisi paeta, joka on kaikessaan myös Jumalaa?

Olen lukenut Discordameliorin aina enemmän ironisena houkutuksena jota jokaisen (satanistin tai teodikean ongelmaan syvästi suhtautuvan teistin) tulisi käsitellä ja puhdistaa.

Houkutuksena eikä vastauksena se on tarkoitettu luettavaksi, mutta kuten tiedämme, Saatana joka esittää nämä haasteet ei ole missään ulkopuolellamme, vaan se on meissä. Tässä pointti juuri on: nämä ovat valideja kokemuksia, jotka voi valita, ja Discordameliorin Tummissa kasvoissa on esitetty – kuten tekstissä itsessään auki kirjoitetaan – vain yksi mahdollinen tapa, jolla tuo sisäinen komplementtinen tai ylenmääräisyyden kiusaus syntyy. Kaikissa näissä erilaisissa tavoissa on kuitenkin se yhteinen piirre, että ne syntyvät ihmisessä itsessään ja ovat hänelle valideja ja perusteltavissa yksilön sisäisellä logiikalla. Siten niiden voittaminen tapahtuu järjenvastaisesti (! so. järjen transsendenssilla), ja tässä Saatanan hahmon nimenomaan liittyy Tahdon (âtma) syntymiseen, jonka käsittely on D:n olennaisin metafyysinen huomio. Saatana siis pakottaa ihmisen synnyttämään – eli oikeammin aktivoimaan – ihmisyyteensä puolen, joka ylittää järjen ja yksilöllisyyden. Tämä prosessi voi tapahtua kahdella tavalla: joko synnytettävä jää eloon, ja ihmisessä toimii tämän jälkeen prinsiippi jota tavallaan ei voida enää perustella tämänpuolisiin rakenteisiin, tai synnytettävä kuolee synnytyksessä, ja ihminen jää demonisena olentona maailmaan, jonka “alkuvoimaisesta saastasta” ei pysty irtautumaan.

Fosforoksen kirjoittamisen jälkeen kulttuuri on ottanut huomattavia, nopeita askelia juuri tähän “alkuvoimaisen saastan” koetukseen. Elämme aikaa jona saasta glorifioituu ihmisten mielissä. Syyt tähän ovat ehkä toisen keskustelun asia. Lopputulos kuitenkin näkyy: eri ihmiset eri ikäkausissa ja kokemustavoissa ihailevat yhä enemmän tätä raffia, radikaalia, rouheaa pahaa.
Faust: "Lo contempla. / Ei muove in tortuosa spire / e s'avvicina lento alla nostra volta. / Oh! se non erro, / orme di foco imprime al suol!"
User avatar
Soror O
Posts: 416
Joined: Wed Sep 19, 2018 6:15 pm

Re: Kärsimys, maailman suuri ongelma

Post by Soror O »

Ihanaa nähdä, että tästä aiheesta syntyy keskustelua ja - jälleen kerran - ytimellistä sellaista.
Insanus wrote: Wed Sep 08, 2021 1:09 pm Silloin arkikielen sana "kärsimys" voidaan jättää sille tuntevan olennon sietokyvyn ylittävälle määrälle rasitusta ja saadaan myös tietty raja johon asti kärsimystä voidaan pitää mielekkäänä/hyödyllisenä/ainakin hyväksyttävissä olevana. Itselleni tämä ei ole triviaali verbaalinäppäryyden tekniikkaharjoite, vaan tapa siirtää huomio pois "kärsimyksen syyt on poistettava" :sta "kärsimisen muotoa on muunnettava" :n
Fra Insanuksen muotoilema kärsimyksen määritelmä on itsestäni mielekäs ja hyvin käyttökelpoinen. Tajuan, että olen itse (etenkin nuorempana, kokemattomampana) ajautunut epätoivoon maailmassa todistamani kärsimyksen edessä, koska olen kokenut, että vastuullani on todella kärsimyksen syyn poistaminen toisilta olennoilta. Tällainen suhde kärsimykseen on vinoutunut, vääränlaisen omnipotensiin värittämä ja on kenties omiaan sysäämään ihmisen alaspäisille poluille, juuri esimerkiksi fra Nefastoksen mainitsemaan kärsimyksen trivialisoimiseen ja tietynlaiseen demonisuuteen. Tällaisissa kohtaloissa nähdään helposti kuinka ylipainottunut ja taitamaton idealismi (ja solipsismi) kohdatessaan maallisen elämän realiteetit ikäänkuin palaa muodostaen jonkinlaisen täydellisen käänteisvoimansa - reaktiivisen pahuuden (koska mitä muuta kärsimyksestä piittaamattomuus on kuin pahuutta).

Nykyään pyrin lähestymään toisten olentojen kärsimyksen lievittämisen haastetta muistaen, etten voi poistaa kärsimyksen syytä, yhtä vähän kuin äiti voi poistaa lopullisesti lapsensa nälän. Haluta lapsen nälän (kärsimyksen) lopullista poistumista on sama kuin haluta lapsen kuolemaa - tai syntymättömyyttä. Ilmennyksen maailma on kroonisessa puutteen ja kärsimyksen tilassa ja tämä on hyväksyttävä, vaikka se tuntuu alkuun sietämättömän kammottavalta ja täysin vieraalta.
Insanus wrote: Wed Sep 08, 2021 1:09 pm Kyse on siitä missä määrin inhimillisen kärsimyksen alkusyyn voi jäljittää itseensä ja olla vastuussa siitä - eikö se olekin Saatanan ilmentymistä yksilön tietoisuudessa?
Ajattelin itse nuorempana, että ihmiskunnan tilan vuoksi todella häpeän olla ihminen. Ehkä tuo häpeä oli jollain tapaa oikea ja luonnollinen reaktio, kollektiivisen vastuun ilmaus itsessäni. Nykyään mietin paljon oman osani tekemistä, ja tästä olen tahtonut keskustella veljeskunnankin piirissä - mistä tietää, tekee riittävästi, tekeekö osansa, tekeekö kaikkensa? Koen olevani kollektiivisesti yhtäläisesti vastuussa kärsimyksestä, en enempää enkä myöskään vähempää kuin kuka tahansa toinen tällä tietoisuuden tasolla oleva olento, mutta tuo kysymys oman osani tekemisestä on vainonnut minua säännöllisesti ja pitkään. Kysymykseen oman osansa/panoksensa riittävyydestä ei ehkä kuulu saada lopullista vastausta, koska varttuuhan ihminen itse kokoajan, jolloin on ainoastaan luontevaa vaatia itseltään enemmän, tai eri asioita, tai hieman eri tavalla. Työskentely lastensuojelussa on saanut aikaan sen, että tuo kysymys oman osani tekemisestä on - ainakin toistaiseksi - vainonnut minua hieman vähemmän. Toisaalta on suuri haaste työntää pää vapaaehtoisesti ihmiskunnan likasankoon ja erotella sieltä se oma osuutensa puhdistettavaksi. Mikä on se oma osuus, kun näiden lasten nälkä ja puute on täysin loputtomalta tuntuvaa - koska he kantavat sisällään sitä kollektiivista nälkää joka uusintaa jatkuvasti itseään. Ehkä tässä auttaa se näkemys, että työ ei todellakaan tule yhden elämän aikana täytetyksi. Tuon ajatuksen ei pitäisi tuntua pohjimmiltaan kauhistuttavalta, vaan sille pitäisi voida sanoa "kyllä".
Nefastos wrote: Wed Sep 08, 2021 9:59 am
Mikä ongelma minusta on, kysyt. Ongelma on maailman kärsimys. Tuo yhteinen, jaettu, sisäänhengitetty kärsimys on niin essentiaalinen asia, että se on kuin kaiken muun kokemisen sävynä. Juhlat voivat olla hyvät, mutta jos kuuluu että naapurissa hakataan jotakuta, silloin on aika kääntää volat alas eikä ylös, ja tehdä sen mitä voi asian auttamiseksi.
Hahmotan, että en ehkä niinkään ole kanssasi eri mieltä kärsimyksen olemuksesta, kyse on ennemminkin siitä, että itseni on pohjimmiltaan hankala hahmottaa mitään asiaa "ongelmaksi". Ongelma käsitteenä kääntyy mielessäni helposti "asiaksi, joka ei saisi olla". Eli toisin sanoen se sisältää vastustuksen. Lisäksi, vaikka osaltani vihaan tämän kaiken sallivaa Jumalaa, myös kunnioitan Häntä (tai sitä) niin paljon, että en kykene ikäänkuin väittämään, että hänen sallimuksessaan/luomuksessaan olisi virhe. Luomus on groteski, se ylittää sekä kauniissa että hirvittävässä mielessä inhimillisen sietokyvyn, mutta silti/siksi se on pyhä sanan perimmäisimässä merkityksessä.
Nefastos wrote: Wed Sep 08, 2021 9:59 am
Ajatus siitä että kärsimys ehkei olekaan paha asia on niin olemassaolon perusohjelmointiin kajoava tekijä, että siten todella (ei vain nimellisesti) kokeva ihminen on jo lakannut olemasta elävä olento ja muuttunut demoniseksi.
Olenkohan itse demoninen! Olen miettinyt paljon pahuutta itsessäni. Käyttämääsi vertausta hyödyntäen: kun juhlissa naapurista kuuluu väkivallan ääniä, en laittaisi musiikkia kovemmalle, vaan hiljemmalle (koska tässä tilanteessa pystyn helposti tekemään jotain naapurini hyväksi). Toisaalta olen tietyissä katsannoissani täysin haluton tuntemaan sääliä ja joskus myös sivuutan tietoisesti sellaisen kärsimyksen, jonka lievittämiseksi en ole ponnistelemassa. Itsessäni on pahuutta, mutta en ole kokonaan paha. Elävä olen, siitä päätellen, että olen liikkeessä. Tarkkailen sitä, miten seurani vaikuttaa toisiin ihmisiin. Jotkut kokevat vaikutukseni kohottavana, toiset jollain tapaa häiritsevänä, kolmannet mitäänsanomattomana ja niin edelleen. Tämä lienee pätevä kuvaus kenen tahansa meistä kohdalla.
If you want to reborn, let yourself die.
User avatar
Soror O
Posts: 416
Joined: Wed Sep 19, 2018 6:15 pm

Re: Kärsimys, maailman suuri ongelma

Post by Soror O »

Kavi wrote: Wed Sep 08, 2021 4:27 pm Sisar O:n tuntemukset on sellaisia että niistä voisi miltei pitää joskus ihan intensiivisen looshi-retriitin, jossa oikein ryvetään näiden kysymysten äärellä.
Itselläni ei ole muita vastauksia tarjota näihin, muuta kuin kivun ja myötätunnon yhdistämä melankolinen hymy ja nyökkäys.
Intensiivinen rypemis-retriitti kuulostaa viehättävältä (ja hieman kauhealta) idealta! Uskoisin tämän rypemisenkin tapahtuvan viisaasti, vaikka Saatana onkin haastava paimen.
If you want to reborn, let yourself die.
User avatar
Nefastos
Posts: 3029
Joined: Mon May 24, 2010 10:05 am
Location: Helsinki

Re: Kärsimys, maailman suuri ongelma

Post by Nefastos »

Soror O wrote: Fri Sep 10, 2021 11:18 pm
Nefastos wrote: Wed Sep 08, 2021 9:59 amAjatus siitä että kärsimys ehkei olekaan paha asia on niin olemassaolon perusohjelmointiin kajoava tekijä, että siten todella (ei vain nimellisesti) kokeva ihminen on jo lakannut olemasta elävä olento ja muuttunut demoniseksi.


Olenkohan itse demoninen!

Ihmisessä on myös demoninen puolensa, ja tuolla demonismilla (asurankaltaisuudella) on oma väkevä todellisuutensa. Niin kauan kuin se pidetään yhteydessä systeemiinsä, se johtaa prosessia eteen- ja ylöspäin. Niin kauan kuin ihminen pystyy pitämään itsereflektion prosessinsa kivuliaana, asiat ovat sisäisesti hyvin: paradoksaalisesti, kun itsereflektion prosessi lakkaa olemasta kivulias, asiat ovat hyvin hullusti. Kun ihminen alkaa identifioida itsensä "hyviin", jotka käyvät "pahoja" vastaan, tms. (Tai: kun ihminen alkaa identifioida itsensä "pahoihin", jotka käyvät "hyviä" vastaan, mikä on käytännössä aivan sama asia. Sopivasti tänään tuli juuri tällainen uutisvirran pohdiskelu asiasta.)

Minusta olennainen osa AT-järjestelmän aitoa hyödyllisyyttä on siinä, että eri tavoin itseltään paljon vaativat ihmiset käyvät tätä keskustelua sisäisesti, keskenään, yhteisöön päin. Oma virheeni kulkee juuri siihen suuntaan mistä mainitsit Insanus-sitaatin alla:

Soror O wrote: Fri Sep 10, 2021 11:18 pmTajuan, että olen itse (etenkin nuorempana, kokemattomampana) ajautunut epätoivoon maailmassa todistamani kärsimyksen edessä, koska olen kokenut, että vastuullani on todella kärsimyksen syyn poistaminen toisilta olennoilta. Tällainen suhde kärsimykseen on vinoutunut, vääränlaisen omnipotensiin värittämä [...] Haluta lapsen nälän (kärsimyksen) lopullista poistumista on sama kuin haluta lapsen [...] syntymättömyyttä.

Tämä kuvaa hyvin omaa kokemustani, jossa ilmenee nimenomaan vääristynyt omnipotenssin harha – nouseminen maailman perusvoimia vastaan, mikä on järjetöntä ja mahdotonta kuin jokin Munchausenin temppu. Toivoakseni olen kuitenkin aukikirjoittanut tätä asiaa niin paljon, että ongelma välittyy hedelmällisenä.

Ja toki olennainen ero on myös muistettava siinä, mikä on ihmisen käytännön yhteys välittömään ulkoiseen todellisuuteensa. Esimerkiksi, jos minulla olisi todella oma lapsi, koko mieleni olisi asettunut ja asettuisi täysin eri asentoon, eikä mikään "olisitpa olematon" kokemistapa olisi enää mahdollinen: silloin se olisi todellakin sairasta patologiaa, johon pitäisi hakea ulkopuolista apua. Mutta tässä tullaankin siihen äärimmäisen kiehtovaan vyyhtiin, minkä karma & dharma yhdessä ihmiseen muodostavat. Kaikkein olennaisimpia asioita liittyen näihin kysymyksiin on uskoakseni nimenomaan kysymys lisääntymisestä, sillä ihminen joka on tehnyt lapsen/lapsia, ei enää ole mielestäni oikeutettu pitämään itseään elämänsä keskuksena. Hän on luovuttanut elämänsä keskipisteen ulkopuolelleen, ja asettunut niin sanotusti Vishnun (olemassaolon vaalijan) osaan siihen nähden.
Faust: "Lo contempla. / Ei muove in tortuosa spire / e s'avvicina lento alla nostra volta. / Oh! se non erro, / orme di foco imprime al suol!"
User avatar
Beshiira
Posts: 137
Joined: Wed Jun 15, 2016 11:07 am

Re: Kärsimys, maailman suuri ongelma

Post by Beshiira »

Olen kokenut pitkään niin että juuri tämä voimakas ”ei-hyväksyminen” on oikeastaan satanismin ytimessä. Se että ihminen voi katsoa kohti Jumalaa ja todeta että ”sinä olet hoitanut tämän väärin”. Mistä sitten seuraa tarve itse muuttaa asioita paremmaksi. Paljon toisteltu luciferinen ylpeys ja hybris. Sillä samaan aikaan on tietenkin täysin hölmöä kuvitella että ihminen voisi jotenkin kapinoida Absoluuttia vastaan. Ja se onkin aina vain yhtä ihmeellistä, että miten nämä voivat toteutua yhdellä kertaa; että taivumme ja kapinoimme samaan aikaan. Mutta juuri siinä on jokin hyvin ytimellinen mysteeri, jotain mihin kiteytyy ”käsien yhdistäminen” ja esim. omankin hengellisyyteni perusvire ja voima.

Olen huomannut että minuun on syvästi vaikuttanut foorumikeskustelu vuodelta 2017, jossa samoja teemoja käsiteltiin, ja jonka olen aiemminkin linkannut vastaanvantyyppisten myöhempien keskustelujen yhteyteen. Tämän keskustelun (ja siihen taas linkatun toisen topicin) myötä omaan ajatteluuni ja elämääni jäi kasvamaan ajatus siitä, että minun nousemiseni Jumalaa vastaan on tavallaan myös Jumalan nousemista itseään vastaan minun kauttani, ja koko prosessi on kuin jotakin hyvin merkillistä jumalaista näytelmää (pun not intended), joka herkästi pakenee älyn otetta. Tai kuten Nefastos tuossa ketjussa kirjoitti: "Se on osa makrokosmista Suurta Työtä: Logoksen teosofista joogaa itsensä kanssa, pyrkien, johtaen jonnekin; ilmaisten jotakin."

Tässä tuo keskustelu ja aikanaan esittämäni kysymykset: https://www.azazel.fi/forum/viewtopic.php?p=14398#p14398
"Ja kun minun kirkkauteni kulkee ohitse, asetan minä sinut kallion rotkoon ja peitän sinut kädelläni, kunnes olen kulkenut ohi.
Kun minä sitten siirrän pois käteni, näet sinä minun selkäpuoleni; mutta minun kasvojani ei voi kenkään katsoa."
Kavi
Posts: 473
Joined: Mon May 09, 2016 4:52 pm

Re: Kärsimys, maailman suuri ongelma

Post by Kavi »

Nefastos wrote: Sat Sep 11, 2021 9:55 am
Soror O wrote: Fri Sep 10, 2021 11:18 pm
Nefastos wrote: Wed Sep 08, 2021 9:59 amAjatus siitä että kärsimys ehkei olekaan paha asia on niin olemassaolon perusohjelmointiin kajoava tekijä, että siten todella (ei vain nimellisesti) kokeva ihminen on jo lakannut olemasta elävä olento ja muuttunut demoniseksi.


Olenkohan itse demoninen!

Ihmisessä on myös demoninen puolensa, ja tuolla demonismilla (asurankaltaisuudella) on oma väkevä todellisuutensa. Niin kauan kuin se pidetään yhteydessä systeemiinsä, se johtaa prosessia eteen- ja ylöspäin. Niin kauan kuin ihminen pystyy pitämään itsereflektion prosessinsa kivuliaana, asiat ovat sisäisesti hyvin: paradoksaalisesti, kun itsereflektion prosessi lakkaa olemasta kivulias, asiat ovat hyvin hullusti. Kun ihminen alkaa identifioida itsensä "hyviin", jotka käyvät "pahoja" vastaan, tms. (Tai: kun ihminen alkaa identifioida itsensä "pahoihin", jotka käyvät "hyviä" vastaan, mikä on käytännössä aivan sama asia. Sopivasti tänään tuli juuri tällainen uutisvirran pohdiskelu asiasta.)
Eksistentialismin kautta tuo demonisuus siis olisi sellaista jossa rajataan itsensä, kristillisessä mielessä, hyvän ja pelastuksen ulkopuolelle. Henkilö joka on kohdannut riittävän paljon ikävyyksiä ja sen kuuluisan "yhden huonon päivän", jota ennen toivoi avun tulevan ja koskevan myös häntä, ei hän sitä enää kaipaa ja peräti raivoaa jos sellaisesta olisi kyse.

Kuten uutisessakin viitataan neuroepätyypillinen käyttäytyminen ja yhteiskunnan näkökulmasta "sopimaton aines" alkaa identifioimaan itsensä sen kautta. Isättömyys ja perheen olemattomuus saattaa ajaa tuollaisen yksilön etsimään sitä perhettä muista ihmisistä, jotka jakavat sitten yhteisen manttelin.
Toisaalta yhteiskunnan arvot pysyvät heillä samoina, eikä niitä haasteta. Ehkä symbolista "Isää" ei ikinä haasteta?
Kuninkaan tuoli on varattu väkivaltaa ihannoivalle ja brutaalisti hallinnoivalle arvolle.
Näin henkilö kanavoi ne nyt alamaailmalle sopivana aineksena ja rikkoo heitä jotka taas eivät kykene sopeutumaan tähän.

Lyhyesti sanottuna mitä tulee kulttuuriin ja sosiaalisiin ilmiöihin useimmiten juuri rikolliset ovat ne joista nähdään oma yhteiskuntamme demonisuus: aina sarjakuvasankareista alkaen ensiksi identifioidaan rikollisen kanssa.
Lopussa kuitenkin nähdään juuri "hyvän" ja "pahan" dualismilla se, että ne palvelevat toisiaan ylläpitäen ajan pyörää käynnissä eikä "paha" ole kovin paha mikäli "hyvä" kykenee todistamaan olemassaolonsa tuon kautta. Tavallaan he ovat samalla puolella.


Itsereflektion tärkeys siis eittämättä korostuu, sen ei toisaalta tarvitse tarkoittaa eristäytymistä sillä kipu myös yhdistää ihmisiä siinä missä myös jakaa heitä. Saman voisi todeta aiemmin mainitusta nälästä. Kyse on enemmänkin siitä mitä ihminen haluaa.
Esimerkiksi rakkautta, turvaa ja yhteisten asioiden jakamista? Mutta se on tahdottu peitellä pois ja ulkoisesti näyttäisi siltä ettei tuota yhteenkuuluvuutta ja rakkautta haluaisikaan, päinvastoin! Mutta rakkaus näkee tuon läpi.
Locked