The Star of Azazel - Azazelin Tähti

Olen tässä miettinyt tekojani ja tekemättä jättämisiäni, ja miettinyt, mitä näistä kadun eniten tietäen, etten voi enää muuttaa asioita. Nostan tässä siis esille pari suurinta katumuksen aihettani.

7.-luokalla sanoin eräälle pojalle, jota kiusattiin hieman, ettei kannattaisi aina kerjätä turpiinsa. Julmia sanoja, tiedän, ja näitä sanoja varmasti pahensi se, että tämä poika oli minuun ihastunut eli sanoillani oli sellaista erityistä painoarvoa. (Samana vuonna kyseinen poika muutti muualle ja vaihtoi koulua.) On myös sellaista, minkä tekemättä jättämistä kadun. 15-vuotiaana kohtasin alle kouluikäisen pikkutytön ihan pienen hetken ajan. Juttelin tämän tytön kanssa ja hän sanoi yhden asian, joka sai minut miettimään, käytetäänkö tätä tyttöä seksuaalisesti hyväksi. Yritin udella asiasta lisää, mutta todellakin tuo tyttö oli elämässäni vain ohi kiitävän hetken ja poistui elämästäni. En minä tuon ikäisenä osannut toimia tuollaisessa tilanteessa, ja kyllä minä edelleen mietin, olisinko voinut lopettaa tuon tytön seksuaalisen hyväksikäytön, jos sellaista oli.

Nämä katumukseni aiheet eivät välttämättä vaikuta kovin suurilta, mutta ne ovat asioita, joita kadun elämässäni ennen okkultismia ja henkisen polun kulkemisen aloittamista. Tavallaan on hyvä, että katumukseni aiheet ovat tällä tavoin "pieniä", kun ottaa huomioon, että olen melkein syyllistynyt murhaan. Olen siis ihan oikeasti seissyt keittiöveitsi kohotettuna erään henkilön takana ja tämä henkilö on elossa, koska hän huomasi, mitä minä aioin tehdä. Lisäksi olen alaspäisellä tiellä yrittänyt tappaa maagisesti Johannes Nefastoksen, ja olen maininnut asiasta avoimesti jäsenhakemuksessa, ja olen kiitollinen, että minut on hyväksytty jäseneksi Veljeskuntaan. Miten väärin, olisinkin voinut valita ja tehdä peruuttamattomia asioita, joita en voisi hyvittää.

En katso tämän aiheen puitteissa aiheelliseksi avata asiaa henkilökohtaisemmalta kantilta, mutta yleisesti ottaen näkisin, että häpeä on pohiimmiltaan vahingollinen tunne siinä missä katumus on tarpeellinen, sillä jokainen meistä tekee olennaisiakin virheitä elämässään. Toki tämä vähän teoreettiseksi jäävä erottelukaan ei ole aivan yksinkertainen, sillä häpeä voi esim. vihan tapaan toimia myös viime kädessä rakentavasti, ja käytännössä juuri tällaisen "negatiivisen alkemian" parissa ainakin useimmat meistä joutuvatkin paljon vääntämään. Ideaalinen tilanne olisi kuitenkin mielestäni jos olisi mahdollista pitäytyä katumuksessa ("pyrin välttämään tällaista toimintaa jatkossa") häpeän ("olen syyllinen, enkä voi koskaan päästä tästä täysin eroon) sijaan.

On paljon asioita joita kadun. Olen yrittänyt antaa itselleni anteeksi ajatellen että en ole enää se henkilö joka olin, ja näin asia todellakin on, en edes tunnista sitä ihmistä joka olin. Olen usein itselleni sanonut että luultavasti tappasin menneisyyden itseni jos saisin siihen mahdollisuuden. Sitä tämä älämä on ainakin itsellä, yhtä isoa katumusta ja luultavasti kuolla katkeroituneena vanhana käppänänä.

Olikohan Tommy Helsten, joka kirjoitti jotenkin niin, että syyllisyys lopulta muuttuu häpeäksi, kun kieltäytyy myöntämästä edes itselleen syyllisyyttään tekoihin, jotka sisimmässään tunnistaa vääriksi.

Paljon on tullut toilailtua elämässä, mutta nykyisin kadun eniten tuhlattua aikaa ja mahdollisuuksia ja sitä, kuinka on satuttanut itselleen tärkeitä ihmisiä, ei pahantahtoisuudesta, vaan ajattelemattomuudesta.
Olen kiitollinen, että he kykenevät näkemään ihmisen tekojen takana vaikka itse en siihen aina kykenekään, jos kyseessä ovat omat typeryyteni.

Wyrmfang wrote: ↑Tue Jul 06, 2021 7:50 pm Ideaalinen tilanne olisi kuitenkin mielestäni jos olisi mahdollista pitäytyä katumuksessa ("pyrin välttämään tällaista toimintaa jatkossa") häpeän ("olen syyllinen, enkä voi koskaan päästä tästä täysin eroon) sijaan.

Itselleni jotenkin katumus käsitteenä on jäänyt hyvin etäiseksi, siinä missä syyllisyys käsitteenä tuntuu paljon käyttökelpoisemmalta, ehkä koska se sisältää käsitteen 'syy'. Omassa kokemusmaailmassani taitava syyllisyys pitää sisällään vain tarpeellisen määrän häpeää - loput syyllisyydestä on armoa, erottelukykyä (älyä), vastuunottoa sekä tahtoa käydä tilanteen tarjoama oppitunti läpi niin tehokkaasti kuin mahdollista.

Voin sanoa, etten kadu mitään mutta mietin ja suren menneitä tekojani. (Koen myös, että tekojeni perimmäinen hinta paljastetaan vasta kuoleman jälkeen.)

Psyyken suojamekanismit saavat ylikorostuneina aikaiseksi sitä, että on hankala tai mahdoton kokea syyllisyyttä. Henkinen eheytyminen on itsellä näyttäytynyt juuri tienä kohti taitavaa syyllisyyttä. Syyllisyys pitää sisällään myös tiedon siitä, mistä on ja mistä ei ole vastuussa - ja millä perusteella on tai ei ole vastuussa.

Ehkä tuo katumattomuus on sitä, että haluan mieltää itseni aina jollain tasolla tienneen mitä olen tekemässä. On tarpeetonta katua tekoa jonka on (jollain tasolla) valinnut.

Max Heindellin Ruusuristiläinen maailmankatsomus- kirjassa sanotaan tekojensa katumisesta muuan muassa näin :

(Fyysisen ruumiin kuoleman jälkeen) "Hän kokee kaikki ne surut ja kärsimykset , jotka hän on aiheuttanut muille ja oppii tarkalleen tietämään, kuinka tuskallinen kärsimys oli ja kuinka vaikea hänen aiheuttamansa suru oli kantaa. On jo huomautettu, että tuska on paljon voimakkaampaa sen johdosta, että fyysinen ruumis ei ole sitä lieventämässä. "

.. Ja

" On kuitenkin tärkeää huomata, että jos ihminen on ollut paheiden vallassa tai on tehnyt vääryyttä toisille, mutta on voittamut paheensa, katunut tekojaan ja niin paljon kuin mahdollista hyvittännyt virheensä, ovat katumus, uudistuminen ja sovitus puhdistaneet hänet näistä paheista ja pahojen tekojen seurauksista. Näin tasapaino on palautettu ja läksy opittu jo elämän aikana, eivätkä nämä voitetut paheet enää aiheuta kärsimystä kuoleman jäljeen. "

Häpeä on tarpeellinen tunne, joka ohjaa ihmisiä itsereflektioon ja kantamaan vastuuta teoista. Meillä on myös paljon häpeää, jota koetaan hyvin pienistä asioista jopa niin paljon että näistä valtavista häpeän seinämistä tulee merkittävä este etenemiselle.

Vanhemmiten tämä neuroottisen häpeän massa tapaa väistyä sivuun kun yksilön sisäiset ongelmat (ja maailman ongelmat) onnistutaan suhteuttamaan toisiinsa. Jäin miettimään mitkä seikat tällaisessa suhteuttamisessa ovat olleet keskeisiä. Ensimmäinen arvioni osoitti itsereflektiotaidon edistymiseen niin, että se ei jää liikaa pyörimään syyllisyyden tunteessa. Syyllisyyden vastuun päälleen ottaminen on urheaa, mutta siihen ei tule jäädä piehtaroimaan. Itsereflektion täytyy päästä etenemään siitä laajemmalle psyyken rakenteisiin. Tässä käydään kaikenlaisia psykologisia rakenteita konkreettisesti läpi, käyttäytymismalleista niiden syihin esim. esi-isien ja -äitien taakkoihin ja sitä rataa. Kun näitä voidaan ottaa kriittisesti käsittelyyn niin niiden taustalla voi aueta vielä arkkityyppisempiä ja maailman syvyystasoon aukeavia juonteita.

Näistä on vaikea antaa esimerkkejä ilman että rajaa ajatusta liikaa, mutta asiaa voi esimerkiksi raottaa sillä miten haasteitaan peilaa Hieroglyfisen avaimen osien kautta esiin ja miten arkkityyppiset vastaavuudet alkavat itsereflektiotyön kautta asettamaan joitain palasia mielessämme ja kenties maailmankuvassammekin uuteen asentoon. Tämä on tärkeä lopputulema, mutta on tärkeämpää huomioida kuinka tällaisessa kuviossa ollaan löydetty tilaa itsereflektiolle edetä valtavan paljon syvemmille kerroksille siitä pisteestä missä lähinnä osattiin vain piehtaroida häpeässä. On kuin neuroottinen häpeä esteenä olisi sellainen initiatorinen haaste, jossa omaantuntoon vakavamielisen yhteyden saavuttanut tulee tarpeeksi pyrintöä omatessaan puhkaisseeksi syvätason maailman maadoittuneesti arjen konkretiaan kiinni.

Aika ajoin kuulee etäisen ja kliseisen, vaikkakin kaunista sallimusta omaavan ajatuksen siitä kuinka erilaisiin uskonnollisiin asioihin suhtaudutaan niin, että "jos se heitä helpottaa niin uskokoot". Salatieteiden suhteen tämä ajatus kuulostaa joltain puoleltaan aavistuksen laiskalta. Se että okkultismilla voidaan louhia yllä olevan kaltaista tilaa käsitellä ihmisen sisärakenteita ja vastata haasteisiin ei vertaudu luulotteluun ja tyhjästä nyhtäistyyn lohtuun, jota ei sitäkään tulisi vähätellä, vaan tässä ollaan tultu hyvin konkreettisiin muutoksiin ja tuloksiin henkisissä taidoissa.