Ymmärrän, mitä tarkoitatte Smaragd ja Nefastos ja jossain määrin koen asian samoin myös siinä, että ns. uskonnollisen affektin (liian suora) ulkoinen ilmaus (sen käsitteellistäminen, siitä kertominen) on turha ja se tuntuu kääntyvän miltei automaattisesti jonkinsorttiseksi rienaukseksi, blasfemiaksi, korniudeksi ja kadottavan yhteyden siihen asiaan mihin se viittaa.
Kuitenkin itselläni on ollut jonkinlainen idea siitä, että tahtoisin "demystifioida" ihmisen hengenelämää (samalla osoittaen, ettei sitä voi demystifoida). Miksi ei uskonnollisista liikutuksistaan ja vaikka suhteestaan Saatanaan voisi puhua yhtä kasuaalisti kuin jostain mundaanista seikasta, pelkäämättä sitä, kuinka naurattavalta, blasfemistiselta ja väärältä se tuntuisi? Koska eikö tuossa merkitysten vääristymisessä, katkoksessa ja omassa semanttisessa yksinäisyydessämme juuri Saatana paljasta kasvonsa? Jos hellii omaa uskonnollista affektiaan kuin kaunista kukkaa, salassa ja piilossa maailmalta, ei se koskaan tule testatuksi tämänpuolisessa tulessa, joka väistämättä polttaa sen tuhkaksi. Mutta onko kertomisen aktilla sitten mitään mieltä, jos sen ainoa motiivi on vain antaa kukan kuolla (jotta se voi syntyä uudelleen)? Eikö tuollainen kertominen ole vain maailmaan sysätyn mykän ja kastroidun jumalan surullista ja itsekeskeistä monologia? Voisin väittää, että mitään muuta puhetta tai kertomisen tapaa ei ihmisellä olekaan - jos yritetään puhua muustakin kuin kauppalistan laadinnasta.
En tiedä miksi tämä masokistinen semanttinen eksibitionismi kiehtoo minua, en itsekään mielelläni puhu uskonnollisista liikutuksistani. Ehkä siksi, että ne ovat liian rakkaita annettavaksi maailman ja toisinymmärtäjien kitaan enkä yksinkertaisesti näe siihen syytä. Tai oikeammin ne ovat liian tärkeitä selviytymisen näkökulmasta. Ne ovat ainoa todellinen asia - ja ainoa asia jota tämä maailma ei voi minulta pilata. Mutta eikö tämä ole tekopyhyyttä?
Nefastos wrote: ↑Sat Jan 16, 2021 12:00 pm
Olen oman teofaniani kanssa täysin yksin, juuri koska se on pyhää & siten "täysin muuta" (kuin kieli) ja siten kuvaamattomissa. Olisi ei vain hyödytöntä vaan jopa haitallista yrittää esittää räjähtäviä tunnepitoisia esityksiä, jotka merkitsisivät aivan eri asioita kuulijoille kuin kokijalle itselleen. (Jälleen palaamme siihen miksi minulla on niin paljon kritisoitavaa taiteellista ambivalenssia käyttävistä kirjailijoista, jotka eivät tue teoksiaan kommentaareilla...)
Viehtymyksesi kommentaareihin on mielenkiintoinen, näet oma taidekäsitykseni on miltei päinvastainen siinä, että koen taideteoksen syntyvän (uudelleen) ns. vastaanottajassa (lukijassa, katsojassa). Epärelevanttia se (tai jopa haitallista eli rajoittavaa) on ajatella, mitä taiteilija on itse tarkoittanut.
Uskon pohjimmiltaan, että äärisubjektivismi johtaa todellisen objektiivisuuden äärelle. On ikäänkuin sallittava repivä monikielisyys ja -merkityksellisyys koska todella lopultahan puhumme kaikki samasta asiasta. Näin ajateltuna tietysti kertomukset, kielet ja merkit ovat myös turhia ja tyhjiä - mutta niinhän ne ovatkin. Vaan vasta niiden käyttäminen avaa väylän niiden tyhjyyden ymmärtämiseen - ja vie lähemmäs sitä, josta ei voi puhua ja johon ei voi viitata.
Tämän kaiken kirjoitettani en ole varma olenko samaa mieltä itseni kanssa, koska en edes tiedä mitä mieltä olen
Näin käy helposti.