Nefastos wrote: ↑Wed Sep 30, 2020 9:56 am
Smaragd wrote: ↑Tue Sep 29, 2020 12:08 pmKivettymisellä tarkoitin sitä kun me kannamme ihmisiä mukanamme niin he ovat ennemminkin jokin tietty (määritelmän tai psyykisen roolin jähmettämä) osa meitä itseämme.
On mahdollista, että puhumme hiukan eri asioista, tai saman asian eri puolista. Toki toisen olennon on ilmaistava jotakin puolta itsessämme, tai kosketuspinta-alaa ja tunnekokemusta ei lainkaan syntyisi; ja tällä logiikalla myös lähes triviaalien kohtaamisten mukana kantaminen kertoo yhteydestä noihin oman elämän "suljettuihin polkuihin". Väittäisin kuitenkin, että kokemuksessa on merkityksekäs aspektiero: joko toinen olento jää meihin "kivettyneeksi naamioksi", joka ilmaisee ennen kaikkea tiettyä puolta tietoisen itsemme laidalla, tai sitten ihminen jää mieleemme aidosti ihmisenä, uniikkina toiseutena, johon oma tunnelatauksemme on kylläkin luonut sillan, mutta joka sen jälkeen pysyy mukana entiteettisenä. Aspektierona on tällöin ehkä sen elementin kiinteys, jossa toinen ilmenee. Se ehkei olekaan kiveä, vaan jotain sulamuotoisempaa ainesta. Jälkimmäiseen yhteyden muotoon liittyy helposti myös telepaattisempi side.
Mainitsin esimerkkini unesta, ja siinä yhteydessä toki nuo kaksi aspektia ovat täysin yhteenkasvaneet: henkilö josta uneksun on useinkin joko oma "kivettynyt" suhteeni häneen, ja/tai henkilö toimii naamiona muulle sisäkokemukselleni (tai kolmannelle henkilölle...), tms.
Mietin itsekin jo tuota ensimmäistä viestiäni kirjoittaessa onko kivi liian yksipuolinen ilmaisu, mutta päädyin siihen koska se tuntuu hyvin yleiseltä äärimmäisyydeltä, tai vahvasti painottuneelta kerrostumalta ihmissuhteissa ja mikä tuottaa ongelmia etenkin vanhempainsuhteissa, joissa suhde ei välttämättä ole kovin elävä ja ajan tasalla vaan kuvat siitä mitä tai kuka lapsi on ja mitä tai kuka vanhempi on voi olla hyvin vahvasti roolien kivettämää sorttia. Nämä ”hyödyllisen keinotekoiset” auktoriteetin roolit, tai niiden jäänteet, näkisin olevan todennäköisesti vastaavuussuhteessa sisäisen vanhempainsuhteen taakalle, jonka läpi tulisi nähdä. Hyvä kuitenkin huomioida nuo sulamuotoisemmat ainekset ihmissuhteissa, muuten voidaan lipsahtaa melko mustavalkoiseen ajatteluun ja havainnointiin eikä päästä kulkemaan sieltä kivitasolta taipuisemmille alueille.
Kun mietin näitä telepaattisempia suhteitani niin ne ovat kaukana vanhempainsuhteistani. Vaikka lapsuudessani äitini oli rakastava ja jokseenkin positiivisesti suojaava niin olen silti ollut käsittääkseni ihan syntymästäni asti hieman etäinen vanhempiani (ja yleisesti maailmaa) kohtaan. En tiedä mitä se silloin vauvana on ollut, sillä en usko omanneeni silloin tällaisia peilaus ja vertailutaitoja, jotka kertovat vaikeasti ylitettävästä elämän peruskokemuksen kuilusta minun ja muiden ihmisten välillä. Tässä mielessä itselläni isän- ja äidinmurhat ovat olleet suht itsestäänselviä ja helppoja, eikä minun ole tarvinnut hirveästi kapinoida. Kun Ave sanoi että on hankala kokea ketään auktoriteetiksi, niin omalla kohdallani kuvailisin että on helppo olla pitämättä vääriä auktoriteetteja, mutta mieluusti niitä kuitenkin otan itselleni ikään kuin käytännöllisiksi suunnannäyttäjiksi (samalla kun voin asettua elämään sitä todellisuutta mihin he yrittävät osoittaa, niin minun on helppo myös ottaa etäisyyttä tarpeen tullen välttämättä vahingoittamatta juurikaan uskoani). Katsoin tässä jokunen päivä sitten osittain dramatisoidun dokumentin Al-Ghazalista ja siinä puhuttiin kuinka oppi-isä on jossain määrin tärkeämpi kuin isä joka meidät on siittänyt. Tähän ajatukseen on minun elämässäni ollut helppo samaistua, joskin olen jonkin verran yrittänyt myös olla lähtemättä liian kauas maallisilta juuriltani, jotten hairahtuisi sellaiseen ihmissuhde-eskapismiin missä etsin henkeä ja henkistä työtä jostain merten takaa kun se olisi jo siinä suhteessani isääni, missä se tuntuu kenties vaikeasti kohdattavalta, niin kuin kuuluukin.
Ave wrote: ↑Thu Oct 01, 2020 9:03 pm
Aikuisena olen oppinut aidosti olemaan tuo äiti, jonka katsetta vaille isäni jäi. Isäni on jo kuollut, mutta se orpo pieni poika asuu sisälläni, se on osa minua ja se tarvitsee äidin katsetta.
Ave wrote: ↑Fri Oct 02, 2020 1:38 pm
Tavallaan tunnistan tuon "kivettyneen naamion haasteen". Itse koen, että isäni poismeno tästä fyysisestä sfääristä ei tee häntä tietyllä tasolla kuitenkaan vähemmän kykeneväksi dialogiin - jopa päinvastoin. Vaikka isä on tätä nykyä jollain tasolla "oma luomukseni" hän ei kuitenkaan sitä ole, koska hän on todella vaikuttanut eläessään minuun ja jatkaa elävää vaikuttamistaan myös kuolemansa jälkeen. Isäni on muodossa hajonnut, mutta jatkaa elämää(nsä) (minussa). Ja tuo elämä ei ole "omaani", en kykene antamaan sille mitään tiettyjä kasvoja, naamiota. Voin vain yrittää olla sen kanssa vuorovaikutuksessa. Siis kyseessä on entiteetti (tai pikemmin joukko entiteettejä) jotka ovat erillisiä itsestäni, eivätkä kuitenkaan ole. Tämä rajan yli käytävä vuorovaikutus ei rajoitu isääni, vaan epämääräiseen joukkoon esi-isiä ja -äitejä.
Naamioiden psykologisteknisistä termeistä onkin elähdyttävä siirtyä tähän perspektiiviin missä vanhemmatkin meissä ovat suvun manalaisia, siis meidän voimaa ja meidän väkeä. Kaikki se etäisyys jota olen kokenut kasvaessani vanhempieni ja sukuni (ja tämän ajan planeettamme) kulttuurin ympärillä, joitain tärkeitä yksityiskohtia lukuunottamatta, huuhtoutuu ainakin ajatuksen tasolla pois kun työskentely tapahtuu väen kanssa. Se seikka, että tässä kielessä, tässä sanassa yhdyistyy voiman ja olennollisuuden merkitykset, saa minussa heti jonkinlaista eloa ja kykyä kommunikoida ja toimia näiden asioiden kanssa, kun taas tuo teknisempi termistö, johon itse lähdin osoittelemaan on varmaan hyvä kama manasinen apukeino, mutta se myös jää helposti vain sille tasolle. Tai sieltä muille tasoille kurottelu nähdään usein keinotekoisena tai liian epäinhimillisenä.
Jos yritän koota ajatuksia yhteen ja ilmaista hieman toisella tapaa niin tuo ilmaisutyylini, jossa osoitan sanoja kuten ”naamio” ja ”demoni” miekan kärjellä on hyvin ongelmakeskeinen ja omiaan aiheuttamaan tulkintoja hyvin polarisoituneesta ja siis helposti epätasapainoisesta ja ontuvasta näkökulmasta. Sitä se varmaan paljolti onkin kun jostain elämänkokemuksellisesta kipupisteestäni kanavoin sanojani. Siinä missä moinen ongelmakeskeisyys on tarkka aloite osoittamaan ongelma, olisi suotavaa löytää myös rakentavampi näkökulma. (Ironisesti tämä ongelmakeskeisyyteni, joka aiheuttaa sosiaalisissa suhteissani usein ongelmia, on hyvin selkeästi peräisin äitisuhteestani.) Ratkaisukeskeisempänä näkökulmana on pyörinyt mielessä kiehtova ajatus siitä miten tämä raskasta historiallista ja tiettyjen arkkityyppienkin tasolla tapahtuvaa taakkaa ja haasteellisuutta kantavan kristillisen demonismin kielen ja sen osoittelevuuden voisi yhdistää ajatukseen esi-isistä meidän voimana ja väkenä. Jos lähdetään demonien ja/siis naamioiden päädystä niin lienee keskeistä humioida että näissä ilmaisuissa aineen jähmettyneisyys on kaikessa negatiivisuudessaankin potentiaalia, voimaa. Jähmettyneet osat naamioina kykenevät pukemaan juoksevamman voiman näkymättömämmät ja jumalaisemmat osapuolet alemmalle minälle merkitykselliseen muotoon. Muoto voi olla esim. oma vanhempi (manismin voisikin nähdäkin tantrisena jumalanpalvonnan muotona), jokin tunne, mielessä pyörivät sanat ja sanallistamiset jne. Esi-isien väen kautta näiden ajattelu tosiaan liudentaa tätä jähmettyneisyyttä ja tekee potentiaalista heti käyttökelposempaa pelkän ongelman sijaan. On helpompi löytää jostain äidin tai isoisän negatiivisesta puolesta jokin oikeamielisyys, jokin oikea hetki jolloin se ominaisuus on paikallaan ja kenties löytää jokin vastapaino tai ideaali, tai tapa toimia jolla sen negatiivinen sovellutus saadaan kitkettyä, kuin jäädä möllöttämään hengen jähmettyneempiä osasia ikään kuin asian koko spektrinä, mikä todellakin on valheellinen näkökulma ja lamaannuttaa ihmisen helposti johonkin masennukseen ja sen sellaiseen.